Vaikka olemme kärpäsenpaskan kokoinen kaupunki, niin kyllä tänne yökerhoja riittää kilpailuksi asti. Mielestäni jopa niin paljon, että jonkun on joka vuosi hävittävä. Harmillista on se, että aina löytyy ketkuja, ketkä pystyttää uuden juottolan, jättää palkat maksamatta ja katoaa kuin pieru Saharaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kilpailu on yhtä puhdasta kuin kansainvälisillä hiihtokilpailuilla; kaikkien on vähän koijattava tavalla tai toisella pitääkseen kynsin ja hampain itsensä olemassaolon kynnyksellä.
Viereiseen kortteeriin avautui kaksi viikkoa sitten uusi yökerho, jonka henkilökunnasta en ollut kuullut juoruja, mikä on outoa tässä kaupungissa. Parina iltana työyön aloitus oli normaalia kevyempi, niin tallustelin sitten tervehtimään kyseisen paikan portieereja. Paikalla oli yksi paikallinen äijä ja loput olikin raavittu kasaan isojen kaupunkien leikkikentiltä.
Jumalauta kuinka iskukykyisennäköisen näköinen yhden miehen commandopataljoona siinä seisoikaan. Oveen ei tarvittaisi ollenkaan kahvaa, vaan se voitaisiin repiä karmeistaan irti tarvittaessa. Ei siinä mitään, eihän kukaan ulkokuortaan voi valita poislukien ne orangit, jotka ovat doupanneet itsensä ravihevosenkokoiseksi testosteronimöykyksi. Pudistelin päästäni työlleni tyypilliset ennakkoluulot ja jäin höpöttelemään jonninjoutavia.
Voisiko joku selittää minulle, että miksi helvetissä ryhti pitää nostaa oman osaamisensa yläpuolelle samalla, kun näyttää siltä, että olisi saanut rautatangon hanuristaan sisään, kun asiakkaita tulee lähettyville? Ymmärrän, jos on luonnostaan hyvä ryhti, mutta tarviiko moiseen nostoon kuluttaa energiaa aina erikseen joka asiakkaan harhaillessa sisään. Ei kukaan kiinnitä huomiota sinun keinotekoiseen auktoriteettiin. Varsinkaan pikkujouluaikaan, kun miltei kaikilla on itsensä huomioiminen to-do listansa ensimmäisenä ja viimeisenä tehtävänä. No, omapahan on jumpparutiinisi.
En osaa kuvailla miten se tapahtuu, mutta jotenkin nuoret portsarit saavat kuulostamaan kaiken lausumansa ylemmyydentunnon tavoittelulta. Ikään kuin olisi parasta mitä tässä ravintolassa on olemassa. Kuinka vaikeaa voi olla ihan normaali keskustelu sisään pyrkivän kanssa. Ehkäpä sanojen linkittäminen toisiinsa siten, että saisi kokonaisia lauseita aikaiseksi vie aivojen kapasiteettia niin paljon, että muu toiminta jää väkisinkin taka-alalle.
Pääsin todistamaan jopa yhden tilanteenkin. Nuori herra järjestyksenvalvoja kuvitteli arvovaltansa olevan niin suuri, että pelkällä “ei tänään sisälle” -lauseella olisi asiakkaan pitänyt pysähtyä kuin seinään sisään kävellessään. Asiakas ei siitä välittänyt vaan jatkoi matkaansa kynnyksen yli. Vasta sisäpuolella hän suvaitsi sanoa: “Mä olen jo sisällä, mitäs aiot asialle tehdä?”
Kaivoin ennakkoluuloni henkisestä roskakorista ja taputtelin itseäni selkään. Ovityöskentelyn perusjuttuja on osata useaa eri kieltä. Tai oikeastaan yksi kieli yli kaiken - elekieli. Mikäli sisään pyrkii sellainen henkilö, joka ei ole toivottu, niin portsari menee ulko-oven eteen. Tärkein toimi ulko-ovimiehellä on saada se perkeleen ovi auki, mutta heti tämän jälkeen on tärkeintä pitää tietyt asiakkaat pihalla. Kuinka vaikeaa on tehostaa tavaamiaan sanoja kehon kielellä? Raahaat vain sen sun luonnonlihavan kroppasi siihen ulko-oven keskelle tukkeeksi. On työlästä saada asiakas revittyä sisätiloista ulos kuin toimia rataesteenä fyysisesti ja tietyn älykkyysosamäärän vallitessa myös henkisestikin. No, jätin heidät repimään toisiaan eri suuntiin siihen ja laahustin takaisin omalle ovelleni. Tyhmä paljon töitä tekee.
Toisena iltana käytiin kokonainen dialogi kilpailijan portsarin kanssa.
- Montako teitä järkkäreitä on teidän baarissa, tiedusteli kollega.
- Kaksi, vastasin lyhyesti, että viesti menee varmasti ymmärrykseen.
- Ja toinen on aina narikassa?
- Kyllä.
- Mutta mitäs jos tulee sisällä ongelmia?
Öööö... niitä ongelmia varten me ovella ollaan tahvo.
- Sitten ongelmat hoidetaan, vastasin
- Mutta jos tarvitaan kaksi portsaria sisätiloihin?
- Sitten meitä menee sinne kaksi.
- Mutta jos se ei riitä?
Miten ei voi riittää? Mitenköhän näitä hommia oikein tehdään herran mielestä.
- Sellaista tilannetta ei rauhan aikana tule etteikö kaksi portsaria pärjäisi.
Siinä meni se katu-uskottavuus. Molempina iltoina ovella oli raamikkaat ovimiehet, mutta näköjään kurssit väkivallan käytöstä voimakeinoina ja tehokas uhkailu olivat vielä käymättä.
- Mutta se narikka jää vahtimatta?
Voi helvetti, pitääkö näitä ongelmia jo päästäkin keksiä.
- Kyllä se pysyy siellä vahtimattakin.
Kollega oli jotenkin tolaltaan. Ymmärrän toki hänen huolensa, koska isoissa kaupungeissa tuntemattomia riittää. Täällä kaikkien serkkujen kaupungissa ei sitä ongelmaa ole. En kehdannut sanoa, että meillä myydään myös liputkin portsarin toimesta, koska se olisi varmaan saanut vieterin pyörimään tyhjää loppuillan. Nämä oli vähän samanlaisia kysymyksiä kuin kerran järjestyksenvalvojakoulutuksessa:
-Toni kun on tehnyt enemmän ovella töitä, niin millä tekniikalla te raudoitatte häirikköjä?
- Anteeksi, mitä teemme? kysyin
- Laitatte ihmiset käsirautoihin, tarkensi kouluttaja.
- Noo, mä käännän sen mahalleen ja laitan kädet taakse ja napsautan raudat kiinni.
- Ja asiakas ei laita yhtään hanttiin? ihmetteli kouluttaja.
- Hmph, ei tajuttomat hanttiin laita!
Keskustelun naapuribaarin kollegan kanssa kruunasi vielä hänen tiedustelunsa ovivuosieni määrästä. Itse hän ylpeänä sanoi olleensa kahdeksan vuotta. Kuka sanoo tämän ylpeästi? Eikö älynlahjat riittänyt pidemmälle? Vähän sama kuin sanoisit ylpeänä olevasi liukuhihnatehtaan laaduntarkastaja. Kadehdin kyllä tätä asennetta. Itse potkin kenkieni kärkiä katuun ja tuumasin, että olen tehnyt liian kauan: 16 vuotta, joista 11 vuotta ammatikseni.
Tuli jotenkin tosi vanha olo. Ja mielestäni olen vielä ketterä kuin gaselli ja nuori kuin parikymppinen. Suonta tosin rupesi vetämään, kun raahustin takaisin omalle portilleni, joten saatan olla väärässäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti