Kannattavaa pahiksena olemista

Pitkästä aikaa yllätyin positiivisesti johonkin, mikä liittyi työhöni. Viimekertaista päivitystäni käytiin tavaamassa 8000 kertaa kahden päivän aikana. Kiitos tästä kaikille ketkä jakoivat blogilinkkiä omalla Facebook-seinällään. Toivottavasti pystyn vielä tulevaisuudessakin suoltamaan sellaista tekstiä työni kurjuudesta, mikä irrottaa hetkeksi ihmiset arjestaan ja saa jopa hymyn häivähdyksen kasvoille. Vaikka eihän minua kiinnostaa vit… jakaan, hymyilettekö te siellä vai ette - paitsi ihan vähän. Minun välinpitämättömyys on sitä laatua, joka vaatii ympärilleen ihmisiä huomaamaan kuinka vähän minua kiinnostaa. Kiitos mielenkiinnosta raapustuksiani kohtaan ja linkkien jakamisesta. Ja sitten takaisin itse asiaan…

Oho, minulla olikin viisi ovivapaata yötä, jonka jälkeen raahauduin työpaikalle. Kyllä näin pitkät vapaat saavat ihmeitä aikaan. Asiakaspalvelumyönteinen oireyhtymäni tosin meni vähän hukkaan, kun oli viikon hiljaisin ilta. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut poislukien joitain asiakkaita järkyttänyt lätsähtävä herättelytekniikka. Minkä mä sille mahdan, että poski oli niin veltto ja täynnä kaikupohjaa, että CD:n musiikkiraitakin hyppäsi tolaltaan, mikä lisäsi dramatiikkaa entisestään. No, ainakin asiakas heräsi todellisuuteen siinä määrin, että uskalsin päästää hänet kroppansa ohjaimiin kotimatkansa ajaksi.

Viimekertaiseen päivitykseen liittyen, voin luokitella ravintolatyöntekijät kahteen eri ryhmään, introvertit ja ekstrovertit; introvertit lähti nauttimaan hampparia ja ekstrovertit voimaantumaan paskanjauhamisesta. Minä olen ilman muuta introvertti: aktiivinen ja ulospäin suuntautuva toiminta tappaa minut sisältäpäin. Small Talk on kuin loinen, joka imee sen vähäisenkin elämänhalun, mitä minulla on. Mutta mitä tapahtuu, kun joudun työskentelemään toisen ovimiehen kanssa, joka on henkeen, vereen ja jokaiseen soluun ulospäin suuntautunut luonnonoikku?

Työskennellessäni Sibeliuksenkadun mäessä ravintola Lumossa joudun usein työskentelemään kaupungissa hyvin tunnetun ja pidetyn hämäläisportsarin kanssa. Salanimetään kyseinen portsari vaikka Kistoksi. Kiston ja minun ulkoinen olemus ovat täysin poikkeavat: Kisto on pitkä, vaalea, seisoo ryhdikkäästi ja tervehtii joka saatanan kaduntallaajaa kuin parasta ystäväänsä sekä jorisee aivan käsittämättömiä runoja luoden asiakkaalle sellaisen mielikuvan, että hän on parasta mitä Jumala on luonut maan päälle. Minä taas olen tukaton, lyhyenläntä, muistutan seisoessani Notre Damen kellonsoittajaa ja välttelen työhöni välttämättömien sanayhdistelmien ulkopuolelle jääviä virkkeitä sekä pyrin muistuttamaan asiakkaalle, että me kaikki pörräämme saman sontaläjän ympärillä. Lienee sanomattakin selvää, että kaikki kinkut katsoivat tätä ihannegeeniperimää ylöspäin.

Olin Lumossa eteisessä, jossa myin myös lippuja ravintolaan. Kisto meni ulos tervehtimään ohikäveleviä tissitelineitä. Hetken nuorten naisten seksuaalista itsetuntoa kohottavan jälkeen Kisto ohjasi neidit ravintolaan.

- Se olisi viisi euroa per nenä, sanoin.

- Ei kun likat tulee mun varjolla tästä ohi, sanoi Kisto naaraiden hanureita tähyillen.

- Meille on annettu selkeät säännöt ja kaikki maksaa, tuumasin

- Eijei, kun likkoja ei koske nämä jutut ollenkaan. Spesiaalityyppejä, spesiaalikohtelu. sanoi Kisto tarkistaen samalla, että taskussa oli vielä mytty sinisiä pillereitä illan huipentumaan.

- On se nyt PERKELE, nyt sitä rahaa tänne niin kuin olisi, napautin.

- No hei, ei hätää, mä maksan nämä, sanoi Kisto kaivellen työtakkinsa taskuja.

- ETHÄN SÄ NYT SAATANA MEIDÄN LIPPURAHOISTA NIITÄ MAKSA! sanoin vähän liiankin äänekkäästi.

Kisto luovutti ja jatkoi käsiään nostellen osaaottavasti

- Ei voi mitään, ei kukaan voi työpariaan valita. Joudutte itse maksamaan liput.

- Saanko vielä papereita nähdä,  kyselin.

Minulle ojennettiin rahat ja henkkarit, joita yritin tavata verenpaineeni tykyttäessä kupolissa.

- Ettehän te ole edes täysi-ikäisiä, sain änkytettyä löydettyäni sanat oikeaan järjestykseen.

- Jaa ette. No, katotaan sitten ensi vuonna uudelleen, sanoi Kisto muina miehinä.

Ulkopuolisen silmin oli taas sellaista katukomediaa, että olisi pitänyt heittää useampikin lakki kolikoille. Huolimatta kärkkäästä vuoropuhelusta työskentelymme yhdessä oli aina molempien luonteita hyvin palvelevaa. Kisto sai aina esittää Antti Anteliasta yrittäen saada asiakkaita minun esittämän Tarkka Takakireän ohitse; kisto esiintyi aina tarinan sankarina ja minä pahiksena. Tämä järjestely kävi hyvin, koska Kisto sai tällä menetelmällä triplasti enemmän tippiä ja minä puolet vähemmän. Koska rahat jaettiin, niin viivan alle jäi huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Plussaa oli vielä se, että minun ei tarvinnut vuoropuhella yhtään enempää kuin oli pakko.

Teemaan sopiva biisiehdotus: Jailhouse Rock, Elvis Presley

Kyllä pahiksena oleminen voi olla kannattavaakin.