Tämänkö takia baarien kävijämäärät laskevat?

Avarakatseisena portsarina olen hämmästynyt löytäessäni pääkopastani syrjiviä ajatuksia. Ajatuksia, jotka sijoittavat ihmisiä eri ryhmiin. Nämä kategorisoivat ajatukset ovat lähtöisin kysymyksestä: Miksi ennen vanhaan ihmisiä kävi enemmän yökerhoissa? Myönnettäköön, että tämän päivityksen lopputulos hätkähdyttää minua itseänikin.

Tähän kysymykseen on yritetty antaa selityksiä alkoholin kallistumisesta baareissa suhteessa kauppoihin ja juottokaukaloiden määrän lisääntymisestä kaupungeissa, joka on lisännyt kilpailua. Kauppojen tarjoamat alati halpenevat ja laajenevat alkoholituotevalikoimat ovat toki lisänneet lähikauppojen määrää siten, että Hämeenlinnassa jokaisessa lähiössä on yksi tai parikin kauppaa, mutta samalla ne ovat myös vähentäneet asiakasmääriä ravintoloissa, kun suosikkijuomaa voi ostaa suoraan olohuoneen pöydälle - kolmasosa baarien hinnasta. Massakuluttajat eli kunnon himajuopot taas vetävät niskat vääränä halpaa viinaa Virosta.

Sosiaalinen media on varmasti lohkaissut oman käyttäjäkuntansa, kun nyt ei tarvitse makkaraa tai piirakkaa tulla tarkastelemaan paikallisiin lihatiskeihin, vaan vaihtoehtoja voi sormettaa suoraan virtuaalisesta valikoimasta. Toki huonona puolena tässä on se, että Tinder näyttää käyttäjästään hänen parhaat puolet - käyttäjän valitsemassa poskipäitä korostavassa valaistuksessa.  Mutta tässä vaihtoehdossa ei sentään tarvitse maksaa pääsylippua eikä ottaa sosiaalista rajoittuneisuutta vähentäviä kalliita paukkuja saati hakata lärviin kilotolkulla puuteria. Baarissa tosin näkee suoraan koko lihapaketin ja parhaimmillaan sen pehmeyttä pääsee vähän tunnustelemaankin, ennen kuin tekee lopullisen päätöksen.

Asiakasmassojen käytöksestä ja kommenteista olen johtanut ajatuksen, että ihmiset haluavat olla omiensa joukossa. Tässä vaiheessa mainitaan erikseen, että politiikan molemmat ääripäät, vasen ja oikea, voivat kumartaa päänsä sukuelimien ohitse ja työntää sen lähimpään aukkoon - syvälle. Kyse ei ole ihonväristä tai synnyinmaasta. Ontuvana todisteena tästä “omien joukossa olemisen halukkuudesta” toimii yksinkertainen esimerkki lähiöbaareista, johon eivät keskituloiset halua mennä ja korkeatuloiset uskalla (parempi palkka on pois jonkun toisen pussista). Esimerkki on kärjistetty ja vääristävä mutta helpon lähestyttävyyden takia käytetty; kyse ei ole palkkatulojen luomasta luokkajaottelusta. Eivätkä räkäköiden kantikset edes halua paikkaan kuulumatonta rehvastelemaan ja kertomaan, miten he voivat myös pärjätä paremmin säästämällä sosiaaliturvasta ylimääräistä.  

Tietyn joukon rajaaminen ei ole helppoa. Käytännössä rajaukset tekevät asiakkaat itse kollektiivisesti äänestämällä jaloillaan: siellä käydään missä viihdytään. Vähemmistömusiikkia tarjoava baari on loistava esimerkki, koska sinne valikoituu vain tietyntyyppiset ihmiset ja massapopista pitävät karsiutuvat pois omaehtoisesti. Mutta jos oletetaan, että anttituiskulaiset kykenevät valloittaisivatkin tällaisen baarin, niin miten henkilökunnan pitäisi toimia?

Suomen lainsäädäntö ei anna mahdollisuutta käännyttää ovelta “väärän” musiikin faneja, vaan kaikille pitää antaa yhtäläiset oikeudet. Tämä on mielestäni väärin. Yrittäjällä - oli se minkä tahansa alan yrittäjä - pitäisi olla oikeus valikoida asiakkaitaan vähän laajemmalla kädellä kuin nykyään on mahdollista. Mikäli baari on tarkoitettu vain hevimöröille ja yrittäjä haluaa baarinsa pitää myös asiakaskuntansa musiikkimaultaan samanlaisena, niin hänellä pitäisi olla mahdollisuus tähän; tuiskulaiset saavat painua twerkkaamaan hanuriaan muualle. Tässä tulisi kuitenkin olla sääntö: musiikkigenreen erikoistumaton baari ei saisi kuitenkaan rajata hevimörköjä ulos. Se olisi syrjivää. Eli rajauksen pitäisi tapahtua vain valikoimalla tietyntyyppisiä ihmisiä sisään jättämällä massat ulos, mutta massoista ei saisi rajata tiettyä ryhmää ulos päästäen loppumassan sisälle.

Musiikkigenren avulla valikoituminen on valitettavasti eilispäivää ja tänä päivänä baarit ja yökerhot kilpailevat ihan eri kriteereillä. Kriteereillä, joista minä en ole edes tietoinen. Hinnalla kilpailu on tietysti asiakkaan näkökulmasta hyvä, mutta pitemmällä aikavälillä hintakilpailuun lähteneet yritykset köyhdyttävät itsensä varattomiksi. Ja vaikka kalliit juomat rajaa tietyntyyppiset ihmiset oven kylmemmälle puolelle, niin miksi vain sosiaaliturvalla elävät olisivat etuoikeutettuja nauttimaan halvoista juomista ja toistensa seurasta? Miksei keskituloiset voisi nauttia halvoista juomista kuitenkaan joutumatta kärsimään hamppien aivopieruista ja käytöstapojen puutteesta?

Huomaan kiertäväni tässä aihetta kuin puliukko likaisella liekillä palavaa pontikkaa, joten ehkäpä vain sanon sen suoraan: miksi asiakkaiden pitää joutua kärsimään idiooteista vapaa-ajallaankin? Mielestäni tämä olisi ihan kelpo perustelu olla ottamatta asiakasta sisään ravintolaan, mutta kun ei, yhteiskunta velvoittaa tasa-arvoistamaan nämäkin mätämunat ihmisten tasolle. Itseäni ainakin tämä “siellä on vain ääliöitä” -ajatus estää käymästä sosialisoitumassa baareissa vapaa-ajallani. Järkevät ihmiset ovat tätä nykyä vähemmistön roolissa, mistä perusteena toimii Iltalehden, Ilta-Sanoman ja Seiskalehden suuret myyntiluvut, joten aikaisemmin mainittua syrjintää ei tapahtuisi.

Ennen idiootit ja ääliöt sai pitää ulkona sen suurempia perusteluita tarvitsematta pelätä syrjintäsyytteen saamista. Nyt näitä vain pitää sietää, koska massoilla ne yritykset jatkavat toimintaansa. Harmillista on se, että idiotismin kannattajat välttelevät toisiaan samasta syystä kuin täysissä sielun voimissaankin olevat koko kannattajajoukkoa, joten baarit ammottavat tyhjyyttä.   

Tätä menoa finlandiasta kyllä tulee trumplandia.

Kujeilu illassa pitää mielen virkeänä

Tänä vuonna syksyn hiljaiset viikot alkoivatkin normaalia aikaisemmin. Kesälomat lusittu, rahat kulutettu ja arki on jälleen läsnä eli asiakkaat ovat menettäneet kaiken ostokykynsä ja -halunsa. Hämeenlinna on kuin hylätty aavekaupunki. Alla kuva Hämeenlinnasta arkena puolenyön aikaan.

Tuolta sumun keskeltä ei voi ilmaantua kuin zombeja, joita harvat asiakkaat ovatkin kesän putken jälkeen. Onneksi huumori kukkii parhaiten silloin, kun on kaikkein tylsintä.

Olipa kerran pahaa aavistamaton baarimikotar, joka oli takahuoneessa laskemassa takavarastoa. Takahuoneesta oli lamppu palanut, joten pahiksen rooliin mukautuneena yritin hiippailla tarjoilijattaren taakse ja... säikäyttää hänet. No, baarimikotar huomasi meikäläisen ja pysäytti minut ennen aikojaan. Lannistuneena päätin sulkea oven ja jättää tarjoilijan pimeään, kunnes keksin jättää itsenikin pimeään huoneeseen. Ynnäillessä kaljakoreja tarjoilija ei huomannut, että jäin sisäpuolelle.
- Voi vit... , sanoi tarjoilija pimeässä.
- Huijuijui, vinkaisi hän uudelleen, kun hän kompuroi pimeässä.

Tilanne oli niin herkullinen, että meinasin tukehtua kikattelun pidättelyyn. Sitten mieleeni juolahti, että tarjoilijalla saattaa olla jotain kädessään, mikä ihan varmasti tippuu jalkani päälle, joten oli pakko huudahtaa ennen kuin pimeässä kiroileva tarjoilija on iholla.

Rääkäisy kuului varmasti viereiseen kerrostaloon asti ja minulta hävisi kuuloaistista ylimpien taajuuksien havainnointikyky viikoksi. Mutta oli se sen arvoista.

Toisella kerralla sama tarjoilija oli tulossa avaamaan baaria. Minähän olen niin tunnollinen, että tulen työpaikalle fiilistelemään puolta tuntia ennen työvuoron alkua. Sisäinen lapseni suorastaan pakotti minut jälleen tekemään kepposia. Mietin syöksyväni jostain kulman takaa pahaa-aavistamattoman tarjoilijan eteen, mutta se ei tuntunut oikealta. No, päätin sitten heittäytyä selälleni baaritiskin taakse ja odottaa baarimikotarta. Hirnuin itseni tärviölle, kun ylösalaisin katselin tarjoilijan tanssivan jälleen itsesuojeluvaistonsa tahdissa, kun huudahdin maton rajasta.

Viime yönä päätin yllättää kanta-asiakkaan, joka on suorastaan hysteerinen kaikkia mikrobeja kohtaan. Pelkkä hänen käden koskettaminen saa aikaan viisi minuuttia kestävän hankausprosessin. Laitoin kostoksi hänen takin taskuun tekokakan (älkää kysykö, miksi minulla oli ylipäätään tekokakkaa). Lähteissään hän suureksi yllätyksekseni laittoi käden taskuunsa. Hyvä etten kierinyt lattialla nähtyäni hänen ilmeensä, kun hän yritti kelata lähimenneisyyttä lävitse yrittäen löytää solmukohdan, jossa hän olisi laittanut taskuunsa sen, mitä hänellä nyt siellä olikaan. Sitten hän vetäisi kakan ulos taskustaan ja epäuskoisena katsoi sitä. Valitettavasti kakka ei näyttänyt ja tuntunut niin aidolta, että se olisi saanut aikaan pikkutyttömäistä kiljumista, mutta kyllä ne ilmeet riittivät.

Ensi viikkoon.

Flow Festivaalit: väkivaltaa vai voimakeinoja

Minulle ei ole tapahtunut mitään mullistavaa, joten joudun kaivamaan jutunjuurta muualta. Silmiini osui sosiaalipornolehdistön juttu, jossa  “Järjestyksenvalvojat murjoivat ja heittivät artistin putkaan”, mistä pystyy kirjoittamaan ties kuinka monesta kuvakulmasta.

Tässä jutussa on hyvä esimerkki siitä, miten sanavalinnoilla saadaan pahantekijä asetettua uhriksi ja järjestyksenvalvojat esitettyä väkivalta-apinoiden roolissa. Minä en tiedä tapauksesta muuta kuin sen, mitä olen lukenut nettilehdistä. Flow festivaalien järjestyksenvalvonnasta vastaavan yrityksen Local Crewin tiedän siitä, kun he sattuvat olemaan samalta kylältä. Minä en myöskään tunne mitään tarvetta puolustella Local Crewin järjestyksenvalvojia, koska portsareilla ja tällaisilla järkkäreillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lätkä rinnassa. Toinen on turvallisuusalan puudeli ja toinen rotweiler. Henkilökohtaisesti minun aortani reväyttävä verenpaineeni johtuu iltapäivälehtien tavasta kirjoittaa ja ihmisten heikosta medialukutaidosta.

Iltalehti aloittaa alkuun melko asiallisella linjalla, jossa esitellään faktat: “Maanantaina uutisoitiin Flow-festivaalilla sattuneesta välikohtauksesta, jonka seurauksena kaksi viikonloppuna festivaaleilla esiintynyttä artistia heitettiin ulos festivaalialueelta järjestyksenvalvojien toimesta. Toinen artisteista myös vietiin tapahtumaketjun seurauksena lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi putkaan Helsingissä.” Minkä jälkeen koko kirjoitus onkin yhtä farssia.

Iltalehti kirjoittaa faktojen jälkeen Flow Festival Oy:n osakkaiden olleen syvästi järkyttyneitä sekä sanattomia tapahtumista. Osakkaat ovat varmasti tämän sanoneet, mutta kommentin sijoittaminen jutun alkuun asettaa lukijan ajattelemaan, että joku on kokenut suurta vääryyttä: oikeudenmukaisuuteen ja vääryyteen liittyvät tunneskaalat ovat virittäytyneet taajuuteensa.

Seuraavaksi osakkaiden kerrotaan kuulleen, että festivaalien tyhjennystilanteessa oli käytetty “asiatonta väkivaltaa” ja artisti oli poistettu alueelta. Myös tilannetta rauhoittelemaan mennyt henkilökuntaan kuulumaton henkilö oli poistettu alueelta. Lopuksi ensimmäinen artisti oli viettänyt yönsä putkassa “eikä festivaaliorganisaatio saanut hänestä yön aikana mitään tietoa”. Lopuksi jatketaan: “Viikonlopun tapahtumat festivaaliorganisaatio tyrmää kovin sanoin.

- Flow Festival ei hyväksy väkivallan käyttöä missään tilanteessa ja olemme edelleen shokissa tapahtuneesta. Olemme syvästi pahoillamme siitä mitä Inga Mauer ja Marie Davidson joutuivat kokemaan. Ei tällaista voi eikä saa tapahtua."

Tämä onkin sitten sellaista kuraa, että oikein tulee oksennusta suuhun. Ensimmäiseksi huomautan siitä, että festivaaliorganisaatio käytti ensin termiä “asiatonta väkivaltaa”, joka voidaan tulkita siten, että heidän mielestään on olemassa asiallista väkivaltaa. Toisessa kommentissa väitetään sitten, että väkivallan käyttöä missään tilanteessa ei hyväksytä. Pitkään alalla riutuneena olen käyttänyt tätä “asiallista väkivaltaa” ja joskus jopa “asiatonta väkivaltaa”, mistä hyvästä on käyty oikeussalista asti hakemassa usein syyttömän paperit.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että portsarit ja järjestyksenvalvojat käyttävät väkivaltaa miltei päivittäin työssään. Tällainen mielipide pohjaa siihen, että meille Suomen lain antamat oikeudet käyttää voimakeinoja ovat pohjimmiltaan väkivaltaa. Oikeassa väkivallassa ja voimakeinoissa on ääritapauksissaan kilometrin levyinen raja, mutta keskivertotapauksissa on ulkopuolisten vaikea vetää rajaviivaa näiden kahden välille. Suomi nyt on tätä nykyä hyvinvointivaltion irvikuva, jossa retoriikalla on tärkeä merkitys. Käytännössä kyse on samasta asiasta, mutta käytössä olevat termit painottavat näkökulmaa.

Tällaisiin voimakeinon käyttötilanteisiin ei ulkopuolisilla ole mitään asiaa. Tekstissä kirjoitettu “Marie Davidson yritti sivullisena rauhoittaa tilannetta” tarkoittaa sitä, että neiti Davidson vaikeutti järjestyksenvalvojien työtä, koska rauhoitti “tilannetta” eikä voimakeinojen kohteeksi ajautunutta ystäväänsä. Ulkopuolisella ei ole mitään asiaa mennä näihin tilanteisiin ja tällaiset yritykset usein ovat järjestyksenvalvojan työtä estävää toimintaa, minkä takia myös joutuu alueelta ulos. JV:eet ovat alansa ammattilaisia ja heidän joutuessa käyttämään voimakeinoja eli asiallista väkivaltaa on väkivallattomat keinot, kuten pyynnöt, kehotukset ja käskyt, jo käytetty.

Kommentin: “eikä festivaaliorganisaatio saanut hänestä yön aikana mitään tietoa” tarkoitus on lisätä dramatiikkaa, koska juuri ikinä putkaan joutuneesta henkilöstä ei saada mitään tietoa. Ällöttävää uhriutumista.

Jutussa jatketaan: “- Tapahtumajärjestäjänä otamme tapahtuneesta vastuun ja teemme kaikkemme, että se selvitetään perinpohjaisesti. Keskusteluja käydään paraikaa juristiemme ja Local Crew’n välillä ja Flow Festival hakee tapauksen uhreille korvauksia henkisistä ja fyysisistä vammoista.”

Siis oliko nyt tarkoitus selvittää tapahtunutta vai hakea vain henkilökunnan joukosta syyllisimmät? Flow Festival ei voi hakea mitään korvauksia henkisistä ja fyysisistä vammoista. Jokainen väkivaltaa kokenut joutuu tekemään sen itse. Seuraavaksi tekstissä annetaan ymmärtää, että Local Crew:n kanssa yhteistyö on vaakalaudalla.

Viimeinen kommentti on ehkä huvittavin: “- Flow Festivalille toisten ihmisten arvostaminen ja kunnioitus on ensisijaisen tärkeää. On aina ollut ja tulee aina olemaan.” Keitä ne toiset ihmiset sitten ovat jos vain “toisten” ihmisten huomioon ottaminen on tärkeää?

Usein keltaisen lehdistön tarkoituksena on vain myydä juttuja ja kertoa niistä liioiteltu ja yksipuolinen näkökulma. Flow Festivaalin organisaation tarkoituksena lienee vain kommenteillaan tyynnytellä artistejaan, mutta tässä samassa liataan aika pahasti turvallisuusalan yritys ilman kunnollisia todisteita.

Surullista tässä on se, että olen mielestäni saanut hyvin perustein osoitettua jutusta epäkohtia, jotka tekevät julkaisusta epäluotettavan. Tämä siis pelkästään tästä yhdestä “uutis”artikkelista vedetyt johtopäätökset. Tilanteessa on varmasti monia muitakin tekijöitä ja todisteita, kuten Youtubessa julkaistu lyhyt video järjestyksenvalvojien käyttämästä väkivallasta. Luonnollisesti "uhrin" käyttäytyminen tilanteessa oli jätetty epäolennaisena pois jutusta.

Miksi tämä minua kiinnostaa? Koska myös portsarit kohtaavat tällaisia tilanteita ja syyllistäviä jälkipuinteja liian usein. Onneksi minä en ole minkään lehden haastateltavana, koska kommentit saattavat olla huomattavasti raadolllisempia kuin Local Crewin Ketosen Villen kommentti tapahtumien kuvailuista: "Tämänhetkisten tietojen mukaan vaikuttaa siltä, että tapahtuneessa on ollut paksua värikynää mukana".

Linkki iltalehden juttuun

Yökerhometelin vaikutukset terveyteen

Vuosien työskentely basson jumputuksessa ja asiakkaiden äänekkäiden dialogien keskellä on kehittänyt erikoisen hermoradan kuuloaistin ja aistimusta käsittelevän keskusyksikön välille. Yökerhojen ja baarien meteli ei enää kuulosta meteliltä, vaan ihan normaalilta elämältä. Tätä nykyä jokaöiset mölyt ovat minulle enemmänkin kakofonista rauhallisuutta kuin häiritsevää möykkää. Mutta sitten...

ne tapaukset, jotka saavat minut syvän kiihtymyksen valtaan: käsien rytmitön taputtelu, vislailu ja pöytien rummuttelu. On kevyesti raivostuttavaa, jos pienessä baarissa joku tanssii ja kovaäänisesti taputtelee käsiään yhteen tahdittomassa rytmissä. Tämä saattaa aiheuttaa mielipide-eroja kollegoissani, mutta sen on loputtava - tavalla tai toisella. Ja kyllä, olen heittänyt baarista pihalle asiakkaan, joka taputteli epäsäännöllisesti käsiään väärässä rytmissä eikä useasta huomautuksesta huolimatta saanut käsiään kuriin.

Minähän olen ovella hyvinkin pitkälle omissa ajatuksissani ja annan alitajuntani hoitaa valvonnan. Kaikki vislaukset, taputukset ja rummutelut repivät minut väkivaltaisesti takaisin tähän maailmaan samalla, kun kroppani virittäytyy semisti “pakene tai taistele” -tilaan. Kaikki tekeminen loppuu ja keskityn kuulemaani. Jos nämä hetkelliset desibelinousut ovat rytmillistä, niin pystyn sopeutumaan jotenkuten siihen edes niin, että saan sanoja ulos suustani, mutta jos rytmi puuttuu, niin puhuminen menee tavuttamiseksi.

Tässä menneellä viikolla töissä jouduin mielenvikaisuuden partaalle, kun yksi taputteli käsiään, toinen rummutteli satunnaisesti pöytiä ja kolmas pomppi tanssilattialla yrittäen saada mahdollisimman kumpuavan äänen aikaiseksi. Että mun niin tekisi mieli rummutella näiden ihmisten päitä vähän seinää vasten. Ei tietysti missään pahoinpitelymielessä vaan ihan opetustarkoituksessa. Metelilähteet toimivat vain satunnaisesti, joten sain pidettyä työintoni kurissa.

Minulle tuottaisi suuria haasteita sopeutua taas yökerhoon, jossa alle parikymppiset käyvät. Sitä kaikessa rauhassa kävelee kaiken keskellä, kun joku iloisuutensa vallassa kiljuu vieressä nähdessään jonkun tuttunsa. Tällaiset epävireiset korkeat taajuudet osuvat varmaan johonkin kipuhermoon, koska sulkijalihas meinaa värähdellä äänilähteen taajuuden tahtiin.

Jos taustameteli loppuu veitsellä leikaten, niin silloin sydämen syke nousee yleensä tappiin kortisolihormonin kanssa. Kyseessä on jostain sellaisesta, jossa vaaditaan portsarin välitöntä läsnäoloa. Olen melko varma siitä, että jos saan sydäninfarktin, tapahtuu se nimenomaan tällaisella äkillisen hiljaisuuden tapahtuessa.

Alan olemaan samaa mieltä terveysintoilijoiden kanssa siitä, että äänillä on vaikutusta terveyteen. Äänen intensiteettitasolla ei niinkään ole merkitystä, mutta liian nopeilla tason muutoksilla saadaan epäluonnollisia toimintoja aikaan kropassa hormonituotannosta sydämen liikalyönteihin ja ajatuksen katkeilusta tilanteisiin, joissa tarvitaan aikuisvaippoja.    

Ravintolatyön lepakkovuoroista

Minulta usein kysytään, miten saan parisuhteen toimimaan yökerhon työskentelyajoilla  normaalia “kahdeksasta neljään” työelämää viettävän puolison kanssa. Vastaus on helppo: Hyvin! Kysyjillä päällimmäisenä mielikuvana on tällaisissa tapauksissa se, että toinen joutuu olemaan yksin kotona selaten HBO:oon tarjontaa lävitse viidennen kerran puolison loistaessa poissaolollaan. Näin asia ei ole. Tässä tosin ratkaisevana tekijänä on se, että minä eikä puolisoni olla enää nuoria. Parikymppisten maailmassa ravintolatyöntekijää sen sijaan helposti kohdellaan parisuhteen terrorisoijana - muistaakseni. Aika kultaa muistot, joten saattoi se olla pahempaakin.

Väitän, että näin vanhemmiten yötyöskentely on jopa parempi parisuhteen kannalta kuin se, että molemmat olisivat kahdeksasta neljään töissä. Perusteeni tälle on se, että suhteen osapuolet eivät ole ikinä samaan aikaan väsyneitä. Minä lähden töihin, kun puolisoni menee nukkumaan ja hän on vielä nukkumassa, kun palaan töistä. Hän taas osaltaan lähtee töihin minun nukkuessa. On aivan herttaisen yhdentekevää tässä kohdassa, että nukummeko ja työskentelemmekö samaan aikaan vai onko näiden rytmit vastakkaiset. Joka tapauksessa olemme poissa parisuhteen ääreltä.

Olemme samaan aikaan päivästä kuitenkin sekä hereillä että vapaalla. Parasta tässä on vielä se, että minä olen ollut hereillä jo puoli päivää ja olen hyvällä tuulella paremman puoliskoni palatessa töistä. Hän saattaa verensokereiden ollessa pohjalukemissa olla vähemmän hyvällä päällä samalla tavalla kuin minä aamuyöstä töistä palatessani (mikäli en ole erehtynyt käymään Hesburgerissa töiden jälkeen, jolloin suorastaan tanssahtelen yhdessä valkosipulimajoneesintuoksuisen hengitykseni kanssa). Konflikteja olisi varmasti enemmän, mikäli olisimme molemmat samaan aikaan nälkäisinä ja väsyneinä kotona työpäivän jälkeen.

Tällaisen oman ajan saaminen on suorastaan luksusta. Minun lähteissä töihin vaimoni voi katsella kaikessa rauhassa Dowton Abbeytä ja minä taas voin vaimon ollessa töissä katsella kaikessa rauhassa… jotain miehekästä. Tosiasiassa katselen myös Dowton Abbeytä, mutta nyt voin tehdä sen vaimoni tietämättä. Ja kaupassakäynti on suorastaan luksusta ennen iltapäiväruuhkia. Voin saada yhtä ritarillisen leiman suhteessa ja ystäväpiirissä kuin muidenkin pariskuntien miehet, mutta minä saan sen puolet vähemmällä työllä ja stressillä: Kaupassa ei ole ketään kahden aikaan päivällä ja punaisella lapulla merkattuja grillilihoja löytyy tiskistä enemmän kuin jaksan kantaa.    

Minä pystyn myös hoitamaan kaikki virastoasiat ja muut vastaavat aikana, jolloin kaikki puljut ovat auki. Portsarille tämä on hyvä, koska tällöin ei tarvitse töistä erikseen ottaa vapaata päästäkseen poliisilaitokselle kuulusteluun tai viemään autoa huoltoon. Puolisoni näkökulmasta kaikki hoituvat kuin itsestään. Nyt tosin mietin, että olenkohan saanut itselleni assistentin roolin tässä.

Viikonloput ovat vähän haasteellisia, koska minulle tuottaa vaikeuksia päästä mihinkään synttäreille, häihin, ristiäisiin, tupareihin ja muihin kissanristiäisiin - ainakaan hyvällä päällä, joten aika usein olenkin estynyt. Hyvää näissä haasteissa on ne hetket, kun kyse on puolison sukujuhlista ja työpaikan virallisista pikkujouluista, joissa oikeastaan esitellään oman parisuhteen elinvoimaisuutta ja puolison erinomaisuutta. Koska teen rahaa olemalla yltiösosiaalinen töissä, niin en halua tehdä sitä vapaa-ajalla ja palkatta.

Parikymppisillä tällaiset työajat tuottavat taas aivan käsittämättömiä ongelmia, kun parisuhde pyörii teennäisen ja suuren ystäväverkoston ylläpitämisen ympärillä. Ikinä portsari ei ole paikalla, kun puoliso on viikonloppuvapaalla, joten portsari on suorastaan “jättänyt” puolisonsa. Hän herää keskipäivällä ja on vain äreä ensimmäisen tunnin. Tähän “suhteen hoitamattomuuteen” kun lisätään vielä moikkaukset kaupungilla vastakkaisen sukupuolen edustajille, jotka eivät kuulu pariskunnan yhteiseen ystäväpiiriin, niin helvetti on irti. Onneksi minä tai vaimoni ei olla nuoria enää.

Paskamaista tässä hommassa kaikille ikään katsomatta on jatkuva lepakkovuoroisuus. Kello on tällä lyömällä 4:28. Minä kyllä menin vapaapäivän kunniaksi 23:00 nukkumaan, mutta usein käy niin, että sisäinen hormonitoimintani herättää minut pilkun eli 3:30 aikaan. Oletan tällä kellonlyömällä stressihormonituotannon laskevan dramaattisesti ja mielihyvähormonituotannon nousevan eksponentiaalisesti. Toisaalta kiva, etten nuku onnellisen hetken ohitse, mutta olisi se silti ehkä kivempaa herätä ennen puoltapäivää katkottomasti nukkuneena.

Työni tuomista positiivista puolista huolimatta välillä mietin ja salaa haaveilen normaalista päivärytmistä. Minkähänlaista se olisi?