Appro Hämeenlinnassa! Siis anteeksi missä?

Ei hätää, täällä ollaan, vaikka en olekaan kerennyt kirjoittelemaan päivityksiä. Syynä kirjoittelemattomuuteen ovat olleet henkilökohtaiset kiireet ja Hämeenlinnan yöelämän jokavuotinen masennuskausi, jolloin kaikki ovat kotonaan mököttämässä. Tämä kausi jatkunee vielä korkeintaan pari viikkoa, jonka jälkeen hämäläiset raahautuvat synkistelemään baariin.

Oli minulla tässä kahden viikon sisällä yksi erikoistyövuorokin. Kyläpahasessamme järjestettiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnan Appro. Kyseessä oli opiskelijatapahtuma ja näin portsarin näkökulmasta se tarkoittaa, että nuoret amatöörit kiertelevät paikallisia baareja juoden jokaisessa pisteessä vähintään yhden juoman. Kaikille oli annettu karttakin käteen, jotta suunnistusyritykset varmasti onnistuvat. Tämä kuitenkin kertoo osallistujien suunnistusvaistosta paljon.

Hämeenlinnan “keskusta” on jonkun saksalaisen ruutukaavoittama eli kadut muodostavat säännöllisen ristikon ja korttelit ovat suorakaiteen muotoisia. Käytännössä jokaisesta risteyksestä voit liikkua vain neljään eri suuntaan. Hämeenlinnan keskusta kokonaisuudessaan on 800*700 metriä. Alueelta ei voi millään tavalla hoiperrella uloskaan, koska kahdella sivulla on mutainen Vanajavesi, yhdellä moottoritie ja viimeisellä sivulla törmää kivikasaan nimeltä Hämeen Linna. Syvimmän keskustan tunnistat tyhjistä liikehuoneistoista. Baarit ovat vielä pienemmällä pinta-alalla. Baarien etäisyydet toisistaan mitataan kiven heittojen lukumäärän mukaan: “kaksi kiven heittoa tuohon suuntaan ja sitten yksi kiven heitto vasempaan.” Et voi millään tavalla eksyä baarien muodostamasta “bermudan kolmiosta” saati sitten keskusta-alueesta.

Valmistauduin kyseiseen tapahtumaan henkisesti huolellisesti. Jokainen haalarityyppi, joka ovesta pyrkii sisään, tulee saamaan muutaman vuoden päästä triplasti suurempaa palkkaa kuin minä tekemällä puolet vähemmän työtä eli ulko-ovella tulee aivan varmasti olemaan vastenmielisen ylimielisiä paviaaneja. Paviaani kuvaa enemmänkin heidän suhtautumistaan työläisluokkaan kuin älykkyysosamäärään - valitettavasti.  

Vuoro alkoi siis päivällä siihen aikaan, kun kansalaiset karkasivat rehellisistä töistänsä. Minusta tuntui, että olin “Päivänsäde ja menninkäinen”-laulussa. Olo oli jotenkin laiton, väärä. Aivan kuin olisin ollut itse Perkeleen ominaisuudessa houkuttelemassa varomattomia sieluja syntien rikinkatkuiseen maailmaan. Ovella katsoessa kadulle kylpi ihmiset auringonvalossa iloisina ja kääntyessäni 90 astetta tarjoilijat rypivät ikkunattomassa luolassa vähemmän iloisina.

Ennakko-odotukseni olivat kuitenkin väärät. Miltei jokainen ovesta johonkin suuntaan kulkeva katsoi silmiin, moikkasi ja kiitti lähteissään. Kuulostaa normaalilta, mutta sitä se ei ole maailmassa, jossa minä tallustelen. Ja minulla heräsi jälleen mielenkiinto muiden kaupunkien portsareiden suhtautumisesta asiakkaisiin, koska moni jälleen ihmetteli, miten minä olen niin mukava tyyppi. Ja minä en edes ole niin mukava tyyppi, että moinen adjektiivi minua kuvaisi oikein.

Kerran jouduin nielaisemaan melkoisen kimpaleen huutonaurua. Illan viimeisimmät opiskelijat poistuessaan baarista huomasivat ulko-oven vieressä pöytäständin. Parivaljakosta toinen nappasi standin ja yritti laittaa sitä haalareidensa sisään. Valitettavaa oli se, että minä olin kahden metrin päässä ja ilmaannuin kyseisen hauskuuttelijan tutkaan, kun hän käänsi päätään samalla, kun hän tunki ständiä haalareidensa sisään. Välittömästi herran tietoisuus pakeni tilanteesta ja jätti kroppansa ottamaan seuraukset yksipuolisesti vastaan. Kaikki ilmeet hävisivät kasvoilta. Tietoisuuden viimeisen käskyn opiskelija toteutti ja palautti ständin omatoimisesti paikalleen, jonka jälkeen hän käveli henkisellä tyhjäkäynnillä ulos baarista. Kyllä hän osasi vielä anteeksi voivotella matkallaan. Minun silmistäni tämä oli humoristisen herttaista. Teki mieleni sanoa, että vie nyt, kun kerta halusit. En vain uskaltanut avata suutani, etten naura itseäni tärviölle ja samalla lyttää asiakkaan itseluottamusta.  

Tippiä en saanut centtiäkään, mutta eipä minun tarvinnut tehdä mitään työhön viittaavaakaan. Toivottavasti ensi vuonna nähdään taas!

Miksi mä olen selälläni täällä maassa?

Yleensä en kirjoita ihmisten hölmöilyistä näin lyhyellä vasteajalla, mutta viimeöisessä työvuorossa tapahtuneessa episodissa sisään marssinut hampuusi ei tullut ravintolaan asiakkaaksi vaan ilmaisemaan mielipahaansa lyömällä minua kupoliin. Tästä syystä en lue häntä periaatteellisen ravintolatyöntekijän vaitiolovelvollisuuden piiriin, vaikkakaan hänen henkilöllisyyttä en tule kertomaan. Hämeenlinnassa myös juorut lähtevät todella ravinnerikkaasti kasvamaan ihan omiin kiemuroihinsa, joten parempi katkaista väärät oksat heti pois.

Olipa kerran sunnuntaiyö, jolloin portsari oli henkisesti varautunut hiljaiseen työyöhön parilla oppikirjalla. Portsari luki kaikessa rauhassa biologiankirjasta solujenrakenteeseen liittyviä yksityiskohtia, jolloin hän kuuli oven käyvän. Sisään marssi elämäntapahampin näköinen otus palava tupakki kädessä. Portsari huomautti röökistä ja laittoi kirjansa väliin narikkalapun sivumerkiksi ja laittoi kirj…

Seuraavassa kohtauksessa portsari on selällään maassa ja hamppari hajareisin päällä jakelemassa nyrkiniskuja puolin ja toisin. Portieeri nappaa sumuttimen ja antaa pippurin virrata. Johan loppui lyöminen. Sitten hampuusi olikin vatsallaan maassa käsiraudat selän takana. Portieeri oli kuitenkin sen verran eläinrakas, että huuhteli väkivaltarikollisen silmiä vedellä. Poliisi haki herran valtion kustantamalle sängylle yöksi.

Tarinan toiminnallisesta kohtauksesta ei ole leikattu mitään pois, kun tilannetta katsotaan portsarin näkökulmasta. Paskiainen pääsi kyllä yllättämään pahanpäiväisesti meikäläisen. Ei merkkejä aggressiivisuudesta: jäykistynyttä olemusta, tuijottamista, liian nopeaa kävelyä tai muutakaan vastaavaa. Ainoa merkki kiihtyneestä mielentilasta oli puhumattomuus, joka oli vaikea analysoida luotettavasti sekunnissa. Joskus sitä veltolla mielenlaadulla pystyy piilottamaan tehokkaasti myös vaarallisiakin mielenheilahduksia.

Ammatillisesta näkökulmasta tämä on hyvä muistutus siitä, että vuosikymmenienkään kokemus aggressiivisista ja väkivaltaisista tilanteista ei aina auta. Tyyppi oli kyllä tuttu minulle, mutta persoonallisuusanalyysi kertoi herran olevan vain sellainen oman elämänsä sivuosaesittäjä, joka ei pystyisi elämässään sen suurempiin onnistumisiin kuin viemään sosiaaliturvahakemukset äidilleen täytettäväksi. Pieni analysointivirhe ja katse väärään suuntaan, niin siinä sitä  jo oltiinkin selällään maassa ja periaatteessa alakynnessä.

Tästä pitäisi alkaa pidempi työputki ja jos ensimmäinen työyö on tällainen, niin snadisti jännittää, että mitä ne seuraavat tulevat olemaan. Toivottavasti kerkiän nyrkkeilysäkin roolista edes solurakenne-luvusta eteenpäin, koska se aihe vaikutti ihan helvetin tylsältä. Alkaa ottamaan päähän, jos joudun vielä aloittamaan sen alusta pari kertaa.  

Mutta miksi kyseinen pummi kävi minun kimppuuni? Oliko hän harmistunut aikaisemmasta asiakaspalvelusta vai olinko minä vain niin sukupuolielimen näköinen? Tätä tarina ei kerro. Ehkä löydämme motiivin pahoinpitelysyytteen yhteydessä tehdystä kuulustelupöytäkirjasta.

Tarinalle löytyy jatkoa päivityksestä portsarin pahoinpidelleen palkinto yhteiskunnalta
Lisätty jälkeenpäin: Kirjoittaja on selältään itsensä löytänyt. Osassa tekstissä on kolmas persoona korostamassa tilanteen äkkiarvaamattomuutta. Vaihdan persoonaa hiukan kömpelösti kesken kaiken samalla tavalla kuin tässäkin kappaleessa, josta saa mielikuvan, että kirjoitan jostakusta muusta kuin itsestäni.

VIP-illan taikaa

Vau, uskoni ihmis- ja asiakaskuntaan on palautettu. Yksi viimeisimmistä työvuoroistani oli niin positiivinen, että epäilin jo työkavereideni laittaneen kahviini vahvoja masennuslääkkeitä. Tarkemmin pohdittuani asiaa tulin siihen lopputulokseen, että he tuskin viitsisivät omistaan antaa noin vain. Uskonpuhdistuksen syy tuli siis asiakkaista.

Piristysinjektio tuli VIP-illassa, joka alkoi  normaalia avaamisaikaa kolme tuntia aikaisemmin. Pöydille oli tarjoiltu syömistä pitsojen ja sipsien muodossa ja juomaakin kai sai normaalia halvemmalla. Narikastakaan ei tarvinnut maksaa. Bändikin raahattiin lavalle. Etuja oli niin paljon siis, että edes hämeenlinnalainen alakuloisuuteen luonnostaan soljahtava asiakas ei löytänyt mitään negatiivista illasta. Suurin osa asiakkaista oli minulle tuttuja jo kahdeksan vuoden takaa ja osa jopa kauempaa ajan janassa, joten heille oli tuttua baarin säännöt, toimintaohjeet ja käyttäytymismallit. Minun tehtäväksi jäi ottaa takkeja vastaan ja lukea valitsemaani pokkaria varjellen asiakkaita epämääräisiltä vaikutteiltani.  

On se vaan hienoa työskennellä paikassa, johon asiakkaat tulevat pitämään hauskaa sen sijaan, että he tulisivat etsimään sitä. Harvoin ravintolaillan onnellisuusvaaka on edes tasapainossa. Aina hyvää oloa imeviä syöpäläisiä on enemmän kuin sitä tuottavia, jolloin koko baari ajautuu pikkuhiljaa epätoivon ja tuhon partaalle. Tällä kertaa kukaan ei tullut sisälle naama norsun synnytyskanavaa muistuttaen. Voisi kuvitella, että kaikki kaikki meni minullakin onnellisen nousujohteisesti. Väärin!

Eräs pariskunta aiheuttaa aina minulle hämmennystä psykologisen trillerin vahvuudella. Olin muutenkin kateissa, kun kokemattomuuttani olin humaltunut hyvästä fiiliksestä. Tällä kertaa kun kyseinen pariskunta tuli ovesta sisälle, niin nainen otti muutaman kiihdyttävän askeleen ja avasi napakasti vuoropuhelun:

- Kenen kanssa mun mies lähti viime kerralla täältä?

Olin iloisesti ottamassa heitä vastaan ja sanomassa harjoittelemani hauskan latteuden, ja nyt tuli kysymys, johon piti vastata sujuvasti myötäillen ja välittömästi jäämättä kiinni oikean vastauksen kiertelystä. Kaikki ovelat vastaukset karkasivat tosipaikan tullen. Monet ihmiset kuvittelevat, että rehellinen vastaus aina olisi se oikea. On olemassa esim. “en muista” -vastaus, joka tulkitaan aina valehteluksi riippumatta sen totuusarvosta. Tällaisessa tilanteessa ei myöskään saa katsoa toista osapuolta, koska se tulkitaan juonimiseksi. Ensikertalainen saattaisi ajatella stereotyyppisesti ja vastata niin kuin oikeasti kävikin: hän lähti kavereidensa (miespuolisia) kanssa. Tämä on hirvittävä kardinaalivirhe. Pariskunnan maailmassa mies ei ehkä ikinä ollutkaan viime kerralla täällä. Siinä vaiheessa tajusin, että sana “viimeksi” voi viitata mihin tahansa iltaan.

Kävin nämä mielessäni lävitse, ja tiedostin vastaukseni kestävän liian kauan: olin jo tekemässä jotain väärää, kysyjä tiesi sen ja minä uhrin asemassa tiesin sen. Jos tämä olisi mennyt pahimman skenaarion mukaan, niin puolison ajattelumalli yleensä niissä toimii siten, että jos portsari ei sano rehellisesti vastausta, niin myöskään toinen puoliso ei ole ollut rehellinen. Peli oli jo siis menetetty. Enää vaihtoehtona oli kontrolloida tehtyjä vahinkoja. Löysin viimein sanat, jotka sain tuskanhien saattelemana jopa lausuttua oikeassa järjestyksessä:

- Mitä sä tollaisia kyselet. Enhän mä kerro kenen kanssa sä lähdit viimeksi täältä.

Vaarana näissä on se, että mies olisi ollut se mustasukkaisempi, joten minulla olisi ollut pienimuotoinen sota edessäni. Olen ulkonäöltäni sangen minkään näkönen, mutta minulla on kuitenkin annettu ilme, joka viestittää ympärilleen viatonta ilkikurisuutta, jolla saan kaiken sanomani lainausmerkkien sisään tehden asiasisällöstä ironista. Mies otti aiheen huumorilla ja selviytyi tilanteesta ehjin nahoin. Minun pisteeni - tai pikemminkin koko pistetaulu taisi tipahtaa siinä rytäkässä. Nainen oli kuitenkin päättänyt vain vitsailla kustannuksellani. Mitään oikeaa syytä hiillostamiselle ei ollut. Kiitos pelaamasta, ehkäpä seuraavalla kerralla on parempi onni.

VIP- ja vakioasiakkaiden kanssa on sillä tavoin helppoa, että oikeasti ei tarvitse esittää asiakaspalveluammattilaista. Saa olla ihan oma surkea itsensä, koska kyseiset asiakkaat tuntevat sinut. Yksi VIP:stä tuli hakemaan takkiaan kesken illan.

- Annatko takkia mulla vähän?

- Miksi ihmeessä, ei täältä vielä lähdetä, vastasin.

- Mä käyn nopeasti tossa ulkona.

- Huoh.

- Mitä sä huokailet siinä.

Tajusin huokaukseni karanneet mieleni vankilasta. Äkkiä jatkosuunnnitelma! Seuraavat sanat tulivat ulos merkitsevästi mutisten mutta kuitenkin siten, että asiakas kuuli ne vaivatta:

- hmph... töitä tekemään… saa rauhassa lukea…

Asiakas kikatteli show’ta. Tästä minulle maksetaan palkkaa, improvisaatioteatterista.

Oli illassa jotain itseäni häiritsevää. Minä en ole lopettanut työvuoroani kesken kymmeneen vuoteen ja silloinkin tappelun hävinneenä jouduin poistumaan lanssilla. Nyt tein kuitenkin vain VIP-ilta vuoron, josta lähdin kotiin, kun ravintola avattiin kaikille. Ihan kuin olisi jättänyt kapteenin ominaisuudessa laivan sekunteja ennen jäävuoreen törmäämistä. Kyllä ei portsarin pidä lähteä ovelta ennen kuin viimeinen asiakas on horjunut ulos ovesta.

Taas jaksaa notkua ovella vähän paremmalla mielellä - ainakin hetken aikaa. Kiitos kaikille VIP-iltaan osallistuneille. Toivottavasti ensi kerralla kaikki pääsisi mukaan.

Pelisilmä-sanan kehityshistoriasta baariasiakkaiden näkökulmasta

Termi “pelisilmä” on yksi niistä sanoista, jonka ihmiset ovat repineet palasiksi ja sitten tikanneet kasaan käyttäen niitä merkityksiä, jotka palvelevat parhaiten heidän itsekeskeistä olemustaan. Lopputulos näyttää termien frankensteinin hirviöltä. Jotta mielikuva ei jäisi liian veltoksi, niin ravintolamaailmassa tällä monsterilla yritetään sitten hanuroida parhaansa mukaan kaikkia vastaantulevia.

Katufilosofiana “pelisilmä” ymmärretään tilanteen ratkaisemista tavalla, jossa ratkaisija pääsee vähemmällä työllä tai hyötyy jollakin tavalla normaalia enemmän, vaikkakin joitakin sääntöjä saatetaan rikkoa, taivuttaa tai jättää huomioimatta. Asiakkaan ja portsarin välisessä suhteessa tässä käytetään mm. pienimmän haitan -periaatetta sekä taloudellisen hyödyn -ajattelua.

Tästä katufilosofiasta on sitten väännetty asiakkaiden keskuudessa jo useammankin vuoden ajan melkoinen irvikuva. Sen keskeinen ajatus on muuttanut sanan “pelisilmä” hyväsydämellisyyden synonyymiksi. Ja tässä kontekstissa hyväsydämellisyyttä käyttävä henkilö on se, josta loisitaan kaikki mahdollinen irti. Portsarina minun pitäisi tämän mukaan jättää umpitunnelissa oleva asiakas poistamatta tai antaa kaikkien muiden asiakkaiden hermoja raastavan asiakkaan jatkaa “hauskanpitoaan”.

Tämä kompurajalkainen ja köyryselkäinen “pelisilmä” yritetään vielä pukea sosiaalisesti  Me-henkisyyden valeasuun kättelyillä, flirttailuilla ja fistpumpeilla. Tätä pahentaa moninkertaisesti se, että asiakas kuvittelee olevansa todella kekseliäs tuottaessaan näitä juonenkäänteitä. Todellisuutta kuvaa kuitenkin paremmin aivopieru. Koko geenipankki räjähtää tuhannen pirstaleiksi, kun portsari kaikista näistä sisäsiitokseen asti jalostetuista törähdyksistä huolimatta ei muuta mieltään.  

Näyttääkin siltä, että osa asiakkaista kuvittelee portsareilla olevan pakonomainen tarve miellyttää kaikkia ja tulla siten hyväksytyksi porukkaan. Stereotyyppisesti ajatellen ja yleistäen tällainen harhaluulo on kuitenkin looginen, koska portsareillahan pitäisi olla koulukiusaamisajasta periytynyt heikko itsetunto. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista tarvetta, himoa tai luontaista halua miellyttää ketään - ainakaan ilman minkäänlaista motiivia. Minulle on herttaisen yhdentekevää, vaikka asiakas ei enää pidä minusta niin paljoa kuin aikaisemmin.

Palataan tarinan alkuun - tai oikeastaan vielä kauemmaksi, takaisin siihen hetkeen, jossa pelisilmä-termiä on käytetty sen alkuperäisessä ympäristössään. Pelisilmä on taito aavistaa ja ymmärtää pelin kulku etukäteen tai nähdä ja tulkita pelitilanteet nopeasti. Tähän voidaan sopivalla määrällä liukastetta sovittaa kyseisen termin katufilosofinen muoto. Vastoin tähän asti kirjoittamani tarinan näkökulmaa pelisilmää käyttää baariareenan jokainen toimija aina ovelasta puliukosta portsariin asti.  

Portsarin raahautuessa asiakkaan luokse on pelisilmää sen alkuperäisen määritelmän mukaan jo sovellettu. Nuoret portsarit hakevat vielä omaa paikkaansa, jolloin he sortuvat pinnallisiin laumavietteihin, mutta tällainen paksunahkainen portsari sammuttaa viestien vastaanottokeskuksensa, jolloin persepusujen ja fistpumppien lähettämät hermosykäykset kuolevat yksinäisyyteensä. Asiakkaan tulee siirtyä käyttämään katufilosofista määritelmää, jossa olennaisena ajatuksena on mutualismi, jossa molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan. Vaikka haluankin uskoa portsarin ammattikunnan periytyvän henkilökohtaisista miespalvelijoista, jotka saavat ongelman kuin ongelman hoidettua “lavasteiden takana”, niin saattaa olla, että meissä on myös jossain ammattimme evoluutiossa ollut gansteri-vaihe. Hassua muuten, Al Capone oli alkuperäiseltä ammatiltaan portsari.  En oikeastaan tiedä, miksi toin nämä velanperijät ja kiristäjät tähän esille, mutta ehkä meidän ammattimme kehityshistoriasta löytyy ratkaisu siihen, miten pelisilmämme toimii tänäkin päivänä.

Portsarin pelisilmä tarkkailee, analysoi, laskee ja tekee päätöksiä jatkuvasti ajatustensa takana. On turha vedota “pelisilmään”, jos portsari ei toimi sinun halujasi palvellen. Punainen kortti heilahtaa siitä syystä, että olet yrittänyt tai toiminut muita asiakkaita huomioimatta, loukaten tai häiriten. Ja vielä yksikin juntti, joka yrittää vedota hyväsydämellisyyteeni tai Me-henkisyyteen, jotka ovat “pelisilmän” valepuvussa, niin saatan... kysyä tunteeko asiakas tapaturmavakuutusten hintoja. No jaa, leikki sikseen. Mutta ainakin käydään todella kuiva keskustelu pelisilmä-sanan merkityksestä.