maanantai 25. syyskuuta 2017

Porttikieltopäiväkirjan ensimmäinen vuosipäivä

Se olisi porttikieltopäiväkirjan ensimmäinen vuosipäivä tuloillaan. Viime vuonna 30.9 läjäytin ensimmäisen päivityksen tiedon valtatielle ja sen jälkeen olen saanut aikaan 79 päivitystä, joista osa ovat olleet ihan mukiinmeneviä ja pari, jopa omaksi hämmästyksekseni, ovat keränneet yli 14 000 katselukertaa. Kaiken kaikkiaan kaikkia päivityksiä on tiirailtu yli 110 000 kertaa. Ei hassumpaa - portsarilta.

Haen vieläkin verbaalista identiteettiäni. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa portsarin työstä ja ihmisistä baareissa pilke silmäkulmassa tarjoten samalla jonkinlaisen uuden näkökulman asioihin ja ilmiöihin. En ole vielä päässyt haluamaani tavoitteeseen. Milloin minun tulee aliarvioitua lukijoita, milloin jätän liiaksi aukkoja tarinoihin.

Mutta mistä kumpusi ajatus ruveta kirjoittamaan blogia työstäni? Ratkaisevin tekijä oli halu parantaa omaa kirjallista ulosantia. Haluan rikkoa myös portsareihin liittyviä stereotypioita sekä korostaa ammattikuntani näkyvyyttä. Ja tietysti lisähuomion ilmeneminen tippinä on ollut taka-ajatuksena. Huomiota on tullut, tippiä ei!

Olen kohdannut myös ongelmia. En voi kirjoittaa kaikesta avoimesti. Osassa tarinoista saattaisi asiakkaat olla liian helposti tunnistettavissa ja osassa eivät päähenkilöt ole noudattaneet lakia aivan sanasta sanaan. Tämä osittainen sulkeutuneisuus on ärsyttävää. Koitan vielä etsiä keinoa kiertää omia periaatteitani hyväksyttävästi.

Pari päivitystä ovat saaneet aikaan aivan käsittämättömän paskamyrskyn aikaan keskustelupalstoilla. Yksi näistä, Portsarit vallankäytön välineenä, sai monet ylimieliset tarjoilijat nousemaan barrikadeille taistelemaan omasta kärpäsenpaskankokoisesta mahdollisuudesta toimia identiteettiään korostavana auktoriteettina ja käyttää minkäänlaista valtaa kehenkään. Päivityksen tarkoituksena oli kylläkin korostaa portsarin vastuuta ravintolassa, mutta kuten aina, vähemmistöt muuttavat lukemansa haluamakseen, jotta he voivat suunnata turhautuneisuutensa johonkuhun sen sijaan, että he ottaisivat opikseen.  

Itseäni kaikkein tyydyttävin päivitys oli ravintolatyöstä yleisesti kertova kevyesti kärjistävä päivitys: Ravintolatyön heikot hetket. Tähän sain sopivasti ja osuvia kielikuvia sekä kerrottua tärkeimmän tiivistetysti.

Olen vertaillut myös “vanhan liiton” portsareita nykyajan järjestyksenvalvojiin ja saanut kirjoituksen myötä jopa vakuutettua itselleni, että portsareita ei tulla ikinä syrjäyttämään ovilla. Ainakaan niin kauan, kun halutaan tarjota laatua asiakkaille. Ammattitaitoisen portsarin ja vartiointiliikkeen järjestyksenvalvojan eroista kertovaa päivitystä on luettu yli 14 000 kertaa.

Mielenkiintoista on ollut huomata, että peniksen koko otsassani on pienentynyt kirjoittamisen myötä. Surullisesti kaikkein suosituin päivitys: Ikäviä uutisia Hämeenlinnan ravintolamaailmasta keräsi yli 16 000 katselukertaa. Toisaalta ärsyttää korostaa itseään bloggaajana toisen ihmisen ahdingolla, mutta toisaalta hänelle tapahtunut on luettu moneen kertaan. Itse olen tyytyväinen siihen, että tarinassa lommoja saanut baarimikko kiitteli minua päivityksestä.

Ensimmäistä kertaa 16 vuoden urani aikana sain myös vähän nenääni. Tästä kirjoitin päivityksessä Miksi mä olen selälläni täällä maassa. Oma huumorintajuinen suhtautuminen ikäviin asioihin ei purrut kaikkiin lukijoihin ja osa kauhisteli tätä. Henkilökohtaisesti minua kyrsii uhriksi heittäytyminen ja välttelen tätä parhaani mukaan, vaikka joskus siihen lipsunkin. Vakavillekin jutuille pitää pystyä nauramaan jälkikäteen. Kyllä muuten elämästä tulee vaikeaa ja turhankin jäykkää. Tarinan oikeusprosessi ei ole vielä edennyt käräjäsaliin asti, joten siitä ei ole valitettavasti vielä mitään kerrottavaa. Jonkinnäköistä avutonta todistajien uhkailua herra pahoinpitelijä kyllä on yrittänyt tehdä.

Minä olen ihan rikki yli neljän yön putkista ja kun kirjoitin 16 yön “putkesta” Työmanian riepoteltavana, jossa oli kaksi vapaapäivää välissä, se sai monet työn sankarit hermostumaan ja väittämään, että olisin väärällä alalla, koska itse he pystyvät tekemään ainakin puoli vuotta töitä pitämättä yhtäkään vapaapäivää tai paskataukoa. Idiootit! Punaisena lankana oli korostaa työn raskautta ja saada oikeutus parempaan palkkaan.  

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen kirjoituksiini, mutta en ole lähellekään sitä tasoa, johon koen pystyväni. Kaikille kiitos, että olette jaksaneet uhrata vapaa-aikaanne aivopierujeni lukemiseen. Toiveenani olisi kuitenkin saada enemmän palautetta ja ideoita, mistä kirjoittaa. Olen kuitenki loppujen lopuksi vain portsari. :)

Mukavaa pikkujoulukauden odotusta kaikille alan ihmisille.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Miksi baarityö on niin paljon parempaa kuin muu työ

- Kokeilet vaan muutaman illan. Eihän siinä mitään häviä.
- En mä oikein tiedä. Mitä jos en pärjääkään siellä?
- Kyllä sä pärjäät. Olen itse ollut muutaman vuoden jo ovella ja siellä mitään erikoista ole tullut eteen ja sä olet paljon pystyvämpi tyyppi kuin mä.
- No, voin muutaman vuoron kokeilla ja jos homma toimii, niin voin silloin tällöin harrastukseksi tehdä saadakseni vähän pleikkarirahaa. Mutta vain silloin tällöin, valmistun koulusta vuoden päästä, jonka jälkeen aloitan oikeat työt!

Vuosien jälkeen olen availlut ovia kymmeniä tuhansia kertoja. Oikeisiin töihin en päässyt ikinä. Syntinen baariala imaisi niin syvälle riettauksiensa pariin, että on vaikea yrittääkään enää istua “oikeissa töissä” kahdeksasta neljään kuolemassa hitaasti harmaaseen kasvottomaan arkeen. Kuitenkin samalla kun sitä herättelee asiakasta keskeltä oksennustaan ja kuukautiskiertoaan, niin tulee miettineeksi: Miksi helvetissä mä oikeasti haluan tehdä tätä työtä?

Tein pienimuotoisen Facebook-kyselyn ravintolatyöntekijöiden ryhmässä (RT-Afterwork) siitä, että miksi tämä ala vetää puoleensa kuin puuro hullua. Mikä on se “juttu”, jonka takia jaksamme vuodesta toiseen työtä ja asiakkaita, jotka selkeästi aiheuttavat itsemurhatilastoon piikkejä? Valitettavasti kyselyn vastaukset eivät tehneet hullua hurskaammaksi. Olen melko varma, että monet vastaajista on tipahtanut kehdosta suoraan päälleen lapsena - parikin kertaa.

Moni vastasi vain niin tykkäävänsä työstä, uusista tilanteista, ihmisistä ja yhteishengestä, mikä alalla vallitsee. Ensimmäinen perustelu, mä vaan tykkään työstäni, kertoo vastaajan henkisestä kapasiteetista riittävästi: vastaaja pystyy ainoastaan käyttämään niitä sanoja vastauksessaan, mitä kysymys sisälsi. Tämä tosin on alalla hyve. Nämä ovat tilastotappioita, joita ei tarvitse huomioida. Uudet tilanteet ja ihmiset kyllä loppuvat kymmenen vuoden jälkeen. Itse heittelen suorastaan kärrynpyöriä, kun baariin tulee uusia kasvoja. Näin käy ehkä noin pari kertaa vuodessa. Ja yhteishenkikin kyllä näyttää todelliset kasvonsa, kun taloudelliset taantumat alkavat ja kilpailu kovenee. Sillä paskanpuhumisen määrällä lannoittaisi koko maapallon vuodeksi. Kyllä on nähty ja koettu.

Oli kyselyyn vastanneissa muutama ihan hyväkin pointti. Yksi niistä on työaika, joka yökerhoissa on etuterminsä mukaisesti yöaikaan. Monilla meistä on käpyrauhanen vioittunut siihen malliin, että yöhormoni melatoniinin eritys on aktiivisimmillaan valoisuuden ollessa maksimissaan. Toinen pointti aiheesta oli työvuoroihin liittyvä: ravintola-alalla harva tykkää olla toimettomana, jolloin työvuorosta saa liueta, jos porukkaa ei ole tarpeeksi. Tosin samaan aikaan kuitenkin valitetaan, ettei ole vuoroja tarpeeksi, mutta tämä ei kuulemma ole sama asia työvuorosta aikaisemmin lähtemisen kanssa. Ehkäpä ravintolatyöntekijät ovat moraalisempia ja haluavat vain saada palkkaa tehdystä työstä. Tirsk! Töistä kuitenkin saa lähteä, jos ei porukkaa ole tarpeeksi. Harvassa työpaikassa näin voi tehdä.

Tästä tulee mieleeni eräs tarina palkan maksamisesta hälytysvuorossa. Kesäterassit avataan silloin, kun sää sallii. Lainsäädäntö kuitenkin pakottaa maksamaan vähintään neljä tuntia palkkaa, mikäli työvuoro on merkattu työvuorolistaan, vaikka koko päivän sataisi vettä. Kesäterassityöntekijät nostivat metelin, kun heille ei maksettu palkkaa. Ravintoloitsija vastasi tähän tavalla, joka lopetti valitusvyöryn: työntekijän palkkaa saadakseen pitää tehdä neljän tunnin edestä jotain työtä. Ravintoloitsija voisi kyllä tehdä listan kaikista niistä kohdista, jotka pitää siivota ja puunata, kun sadekeli yllättää. Ei kukaan halunnutkaan itselleen neljää takuuvarmaa työtuntia päivässä.

Uusille ravintolatyöntekijöille työ on mahtavaa. Tästä olen kateellinen. Homma tuo muutaman ensimmäisen vuoden ajan perin erikoisia tilanteita vastaan. Big Brotherit, Sinkut hiekkalaatikolla ja Sonnille unelmamorsian -ohjelmat jäävät heittämällä kakkoseksi baarialan tuottamaan todelliseen realityyn: tappelut, seksikohtaukset, mielenkiintoiset elämän kolhimat rentut ja lukuisat sukupuolitaudit baariporukan bileistä. Ah, voi niitä aikoja. Hämeenlinnassa vain näiden porukoiden keskuudessa on sen verran ristisiitosta, että geenivarasto on melko yksipuolinen. Ja kyllä, tarkoitin juuri tätä: yllättävän monen ravintolantyöntekijän iskän ja äiskän kanssa olen tehnyt baarissa töitä. Näiden värikkäiden elämänkokemuksien takia kai raflaväki vanheneekin suorastaan silmissä - ja rupeaa nostamaan lapsilisää nuorella iällä.

Parhaimmillaan työkaverit ovat suorastaan mahtavia. Työ on helvetin rankkaa, joten huumorikin on sen mukaista. Minä varmaan saisin päivätöissä seksuaalisesta häirinnästä syytteen ensimmäisenä päivänä. Toki on muutamia takakireitä yksilöitä, joille ei saa edes mainita sanoja pimpero tai pipuli, mutta pääsääntöisesti kevyt jalan nylkytys koetaan kohteliaana positiivisena huomionosoituksena. Kaikki ne irstaat ja limaiset ehdotukset eivät ole mitään verrattuna niihin kommentteihin, mitä asiakkaat välillä päästävät suustaan. Huono puoli näissä työkavereissa on se, että niin rakkaita kuin ne ovatkin sinulle, niin ne ovat vuosien jälkeen enemmänkin ärsyttäviä pikkuveljiä tai -siskoja, joita vain joutuu sietämään. Joskus ihan kivoja, mutta useimmin sitä haluaisi leikkiä omien kavereiden kanssa. Tästä viattomasta huumorista lyhyttarina, jonka kerrottuani toivoisin, että minua pidettäisiin vieläkin ihan normaalina.
Eräs naispuolinen baarimikko oli vapaalla typötyhjässä baarissa ja pelaili pokeria. Jonkin ajan kuluttua hänellä loppui rahat ja pyysi minua katsomatta 20 centtiä. Koska käsi oli sopivalla korkeudella eikä muita asiakkaita ollut paikalla, niin sujautin hänelle käteen... maksuvälineeni. Vaikeiden asiakkaiden karaistama tarjoilija ei tästä kynnettömästä sormesta edes värähtänytkään vaan puristi sitä hellästi ja sanoi: “mä kyllä pyysin kahtakymmentä senttiä” ja lisäsi vielä loppuun: “Ja tää on ihan löysä!”


Yksi tärkeimmistä pointeista baarityöskentelyssä mitä muussa hommassa ei ole, niin jonkinlainen oikeus valita asiakkaansa. Huonostikäyttäytyvät yksilöt saa aina heittää pihalle vedoten järjestyshäiriöön. Pitkän työputken jälkeen ei aina uskalla edes ruokakauppaan raahautua, kun aina joku paskiainen on poikittain käytävillä hyökkäysvaunujensa kanssa, eikä kukaan ole puuttumassa siihen. Portsarina voi vielä aiheuttaa itselleen mielihyvää komentamalla jonkun todella huonokäytöksisen ja muita huomioimattoman yksilön kadulle. Muissa töissä omahyväisiä paskaisia pitää vain sietää.


Promillenhuuruisessa asiakaskunnassa rehellisyys on aina läsnä ja palautteet ovat välittömiä. En tarkoita, että asiakkaat puhuisivat totta, mutta he käyttäytyvät luonteensa mukaisesti, eivätkä piilottele vaikean lapsuuden kierouttamaa persoonaansa. Joskus tämä on työtä raskauttava tekijä, mutta useimmiten tämä helpottaa kommunikointia heidän kanssaan. Välillä meinaa kanta-asiakkaitaan tunnistaa, kun heitä näkee selvinpäin. Minut saa usein rehellisesti raivoava mielensä pahoittanut asiakas hyvälle päälle: Ei sillä, että hän on pahoittanut mielensä, vaan nimenomaan tilanteen yksioikoisuus. Mitään sanoja tai eleitä ei tarvitse yrittää tulkita kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen mukaan, vaan asia on juuri niin kuin se kerrotaan.


Tähän rehellisyyteen liittyy ärsyttäväkin puoli. Työskennellessäni yökerhossa portsarina naiset ja miehiin suuntautuneet toiset miehet tietysti huomioivat minut. Jos olen kuitenkin vapaalla samasssa yökerhossa ja ympärillä on samoja henkilöitä, niin ei edes moikata. Henkilökohtaisesti tämä on yhdentekevää, mutta en periaatteen tasolla ymmärrä, että miksi helvetissä Hämeessä ei voida olla avoimempia ihmisiä ulkopuolisia ihmisiä kohtaan. Täytyykö keskustelun aloittamiseen olla jokin “viaton” syy kuten kellertävä lätkä rinnassa.

Aihetta syvällisemmin mietittyäni baarialalla työskentelyä voisi verrata kuolevaan parisuhteeseen. Alussa kaikki on niin jännittävää - valossa ja pimeässä - ja sen suurempia perusteluita suhteeseen ei tarvita: “Mä olen vaan niiiiiin onnellinen! Tutustutaan ja kaikkia mahdollisia asentoja kokeillaan. Vuosien, yhteisten jumppaverkkareiden ja unohdetun Kama Sutran jälkeen avioeron kynnyksellä tuumataan, että “ei tässä ole mitään järkeä”. Harva kuitenkaan huomaa sitä, että suhteessa ei ollut alunperinkään järkeä, vaan tunteet ja himot sokaisivat koko homman. Ehkä minullakin kaikki tunteet ovat kuolleet ravintola-alaa kohtaan. Sitä vain tottumuksesta jatkaa työsuhdettaan, koska ilmankaan ei osaa olla. Onneksi alalle tulee jatkuvasti himokkaita nuoria, jotka muistuttavat kultaisista vuosista - jos tiedätte mitä tarkoitan.