Valoa tunnelin päässä

Järkytyin positiivisesti viime viikolla. 99 kertaa sadasta avaan ulko-oven ja odottelen ensimmäisiä asiakkaita ainakin puoli tuntia kaikessa rauhassa keskenäni. Viime viikolla kuului jo viittä vaille avaamisaikaa hillitön möykkä pihalta. Tarkistin tilanteen valvontakameroista. Pihalla oli kolmisenkymmentä nuorta tutkimassa aukioloaikaamme ja neuvotellen osan jo lähtiessä tallustelemaan kohti seuraavaa baaria. Äkkiä avaimet kouraan ja juoksujalkaa aukaisemaan ovi ennen kuin demokratia voittaa ja vie koko porukan muualle. Kyllä - vihdoinkin “Suomen suurin kampus” tuottaa asiakaskuntaa yöelämään. Siellä oli HAMK:n opiskelijoita vino pino “määkin olen kännissä, määkin haluun huutaa” -kunnossa.

Olin hetken aikaa onnellinen, mikä on omituista, koska yleensä minua ärsyttää ennen aukaisua ovenkahvassa roikkujat ja yli-innokkaat humaloitsijat. Parin kuukauden pituinen asiakaskato on tehnyt minusta sosiaalisia tilanteita kaipaavan. Tulevaisuuden insinöörit mekastivat ja riehuivat keskenään täynnä elinvoimaa puolitoista tuntia, jonka jälkeen he poistuivat yhtä näyttävästi kuin tulivatkin.

Eräs hieno ominaisuus korkean asteen opiskelijoissa on heidän väkivallattomuutensa. Kaikkea muuta ongelmaa voidaan aiheuttaa, mutta kenenkään fyysistä koskemattomuutta harvoin loukataan. Kaiken lisäksi he pysyvät jopa yksinkertaisissa dialogeissa ja väittelyissä mukana, jolloin vuorovaikutuksesta tulee lähestulkoon inhimillistä. Tämä luo portsarille miellyttävän ympäristön, jossa voidaan toteuttaa yksinkertaisia Arthur Conan Doyle -skenaarioita. Tällä kertaa pelattiin “Kuka yrittää viedä juomaa mukanaan ulos ja missä”-leikkiä.

Nuoret ovat mielestään voittamattomia, minkä myötä he myös kuvittelevat olevansa ympärillä olevia ihmisiä ovelampia. Ja ai että kuinka humoristinen onkaan “ovela humalainen” lainausmerkkien luomassa  täydessä sarkasmissaan. On kuin katsoisi mykkäelokuvan kohtausta, jossa syyllisyyden piilottelu paljastaa kaikille katsojille pahikset: Tuopin piilottelijan koko olemus muuttuu ns. rikolliseksi oleskeluksi. Ja kuinka suloista onkaan saada ahdisteltua syylliset nurkkaan ja katsoa heidän kiemurteluaan rikosvastuun ylipainoisessa lastissaan. Nykyisellään olen vähän ilkeämpi ja tietämättömän Columbon tavoin kyselen viattomia kysymyksiä käsi selän takana piilottelevalta syylliseltä.

Oikeasti, opiskelijat yrittivät pitää tuoppeja selkänsä takana samaan aikaan kuin antoivat toisella kädellä narikkalappua. Jostain kumman syystä tätä vielä korostettiin kiertämällä kroppaa piiloteltavan käden puoleen samalla työntäen lantiota kauemmaksi minusta. Monet jättivät vielä juomiinsa jäät kolisemaan. Olisinpa itsekin vielä nuori ja ty… ajattelematon.  

Unettomat yöt

Syksyn synkkyys, autiot kadut ja yhden yön vapaat ovat tehneet tehtävänsä. Olen aikaisemmin yrittänyt kuvailla Hämeenlinnan yöelämää virkkeillä, joihin lukijat pystyisivät eläytymään. Paradoksaalisesti olen todellakin yrittänyt puhaltaa eloa olemattomaan. On sanoinkuvaamattoman synkkää sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti kulkea Hämeenlinnan keskustassa “aktiiviseen” ilta-aikaan arkisin, koska kaduilla ei yksinkertaisesti ole ketään. Usein tuleekin mietittyä, että miltähän tuntuisi asua oikeassa elävässä kaupungissa.

Olen nykyisessä työpaikassa portsareista selvästi nuorin sekä kokemuksen että elettyjen vuosien suhteen, joten, venyttäen sanan merkitystä, innokkaimpana  minä saan etuoikeuden tehdä todella paljon työvuoroja hiljaiseen aikaan. Tosin tippimäärien vähentyessä viiteen prosenttiin olen myös pakotettu tekemään 95 % enemmän vuoroja saadakseni edes puolet aikaisemmasta palkasta.

Oikeaksi ongelmaksi tässä tulee kuitenkin salakavalasti karkaava unirytmi. Portsarille on muutenkin ongelmallista, kun työvuoron viimeinen tunti pitää olla kaikkein skarpeimmillaan, jotta niiden vähäisten paikalle raahautuneiden asiakkaiden mielialat eivät ylittäisi toistensa henkisiä rajavyöhykkeitä saaden aikaan konflikteja. Kun vapaapäiviä, tai pikemminkin vapaaöitä, ei ole kuin yksi kerrallaan, niin hupsistaheijaa kun huomaat olevasi vielä hereillä aamukymmeneltä, jolloin koko seuraava päivä menee hukkaan. Tai oikeastaan kyse on siitä samasta päivästä, jonka aamuna olet hereillä, mutta useimmilla ravintolatyöntekijöillä on omanlaisensa kalenteri, jossa päivä vaihtuu vasta pisimpien unien jälkeen.

Pääasiassa itse pystyn nukahtamaan n. 45 minuuttia työvuoron jälkeen, kun olen ottanut kuuman suihkun ja lukenut hetken aikaa kirjaa. Mutta kamelin selkä saattaa katketa hyvin pienestä. Joskus sitä erehtyy valitsemaan liian mielenkiintoisen kirjan tai avaamaan Netflixin, jolloin joka aamuyö karkaa vähän pidemmälle. Tai sitten hairahtuminen tapahtuu puolenpäivän aikaan, kun ei kiinnosta pätkääkään nousta vällyjen välistä, vaan päättää torkahtaa “ihan vaan hetkeksi”. Seuraavana yönä sitä valvoo taas vähän pidempään.

Korjausliikkeiden tekemisessäkin on oma Bermudan kolmionsa. Jos yöunet jättää liian lyhyiksi, niin töissä on väsynyt, jolloin on satavarmaa, että joku perkeleen oman elämänsä sankari heittäytyy niin vaikeaksi, että vitutuskäyrä nousee verenpaineen kanssa stratosfääriin. Tällöin virhelyöntien määrä kasvaa eksponentiaalisesti - kielikuvallisesti tietysti. Kotiin saapuessa parhaiten tämän vaivan päihittää taas kunnon kaloripommi. Ja mikään ei lisää unen laatua ja määrää paremmin kuin suonia tukkivat transrasvat. Ja kun valoakin on päivästä vain kahdeksan tuntia, jotka ovat juuri ne nukkumasi tunnit, niin kyllä on mielenterveys koetuksella.

Tänään, tai viime yönä, minulla ei ollut työvuoroa, joten heräsin ajoissa ja valvoin väkisin yö kahteen asti. Mutta stressiä vähentävä hormonituotanto pärähti käyntiin tietysti puoli neljä, jolloin myös silmätkin aukesivat ja tässä sitä ollaan vielä aamuseitsemältä - nälkäisenä. Voi paska.

Toivottavasti tänään, vai huomenna (en ole vielä nukkunut yöuniani), alkaisi pikkujoulukausi, jolloin työvuorojen määrä vähenee puoleen palkan noustessa kolminkertaiseksi tippien myötä.  

Paikallistaantuma

Joka vuosi tämän kylän ravintoloissa on kaksi suvantoa. Toinen on tammi-helmikuussa ja toinen loka-marraskuussa. Yleensä hiljaiseloa kestää kahdesta kolmeen viikkoa, mutta tällä kertaa öiset kadut ovat olleen autioita puolitoista kuukautta. Sitä muuttaa mieltäänkin samansuuntaiseen liikkumattomaan pimeyteen, jolloin kaikki luovan työn liukuhihnat seisahtuvat. Tästä syystä en ole saanut aikaiseksi järjestellä sanoja minkäänlaiseen järjestykseen blogiinikaan. Vaikka olenkin erakkoluonteinen, enkä juuri kaipaa kenenkään läsnäoloa, niin yksin olemiseni vaatii kuitenkin huomiota muilta ihmisiltä todistaakseen riippumattomuutensa muista ihmisistä.

Hämeenlinnan keskustaan avattiin taas uusi ravintola, jossa on normaalia hintatasoa alhaisemmat hinnat. Onneksi se menee viimeistään kahdelta kiinni, mutta sen vaikutus yhdessä toisen halpabaarin kanssa tuntuu syventävän tätä puolivuosittaista taantumaa. Pelkään pahoin, että nämäkin baarit näännyttävät itsensä hengiltä, jolloin akuutti rahapula epidemia pyyhkäisee köyhimmät juottolat mukanaan ja osa joutuu velkasaneeraukseen. Sairastuneet yksilöt pitäisi aina jättää yhteisön ulkopuolella kuolemaan. Harmi, ettei baareilla ole jalkoja allaan.

Tämä kaikki on kuitenkin tyyntä myrskyn edellä. Kohta ravintoloista heikoimmat karsiutuvat ja sitten yleisesti ihmetellään, miksi täällä on vain muutama baari pystyssä samaan tapaan kuin enää kerran vuodessa baarissa käyvät asiakkaat ihmettelevät, miksi baareissa ei enää käy ketään. Yritysten pikkujoulutkin ovat muuttuneet toiminnallisiksi ja harmonisiksi tapahtumiksi, joissa ei enää pureta koko vuoden patoutunutta mielipahaa kanssatyöntekijöiden ja esimiehiin. Ennen kaikki oli paremmin: viinaa juotiin sosiaalisesti iloon, suruun ja ahdistukseen.

Nousukauden aloitusta odotellessa.