Hämeenlinna on Suomen suurin valaistu hautuumaa, he sanovat. Viimeöinen ei ainakaan vähentänyt kyseisen väitteen totuusarvoa. Ehkäpä taantuma on viimein pysähtynyt puolimatkassa Helsingistä Tampereelle jäädäkseen nauttimaan paikallisesta toimettomuudesta. Vuoden hiljaisin perjantai.
Tästä syystä kaivelen jälleen muistojeni perunakellaria, jotta olisi edes jotain kirjoittamisen arvoista. Voisin kertoa eilisestäkin, mutta minun mielikuvituksella ei naputella kuvauksia tyhjästä kadusta muutamaa virkettä enempää. Seuraava ilta on muistaakseni viime vuodelta.
Kaikissa baareissa on kippo, joka kylkeen on kirjoitettu avuttomia uhkauksia kipon sisällön väärinkäyttäjälle. Kipon sisällä on tarjoilijoiden keräämät kolehdit, jotka jaetaan aina tietyn ajan jälkeen. Huolimatta uhkauksien ponnettomuudesta tarjoilijat kuitenkin kokevat sairaalloista suojelunhalua tätä runsaudentorvea kohtaan, ja siihen kajoava saa osakseen päiviä kestävän kirouksen. Eilen väsyneenä provosoiduin hiukan näistä ”jos kosket niin kuolet”-teksteistä ja ajattelin jekkuilla hiukan. Otin juuri tulostetun kuitin ja kirjoitin kääntöpuolelle:
“lainasin pari kolme kymppiä. Maksan myöhemmin. T: J”
ja lapun laitoin tippikippoon. Vuorossa ollut kirstunvartijan löytäessä vekselin viskipullopakkauksen muotoisesta aarrearkustaan alkoi vuosikymmenen dekkaritarina. Olin epähuomioissani kirjoittanut DJ:n etunimeen johdattelevan kirjaimen lappuun, joten baarietsivän roolia vetänyt tarjoilija alkoi ristikuulustella häntä: ”lainasix sä?”, ”ihan varmaan veit” ja ”sä saatana pelasit meidän rahat” jne. En pystynyt menemään lähellekään tilannetta, koska hihitytti niin maan perkeleesti. Rikoskumppaniksi ei kyseistä DJ:tä voi ainakaan ottaa, koska hän murtui miltei välittömästi. Onneksi en sentään joutunut palauttamaan ”lainaamiani” rahoja.
Tarinan opetus: Ihmiset uskovat mitä vain, jos esitetty väite on mustaa valkoisella ja asia koskee heidän etujaan.
Toinen tarina alkoi ravintolamme ulko-ovelta. Nuori herra muodikkaalla takatukalla ja jääkiekkoilijamaisella olemuksella yritti sisään ravintolaamme. En valitettavasti tunnistanut herraa hänen esittämästä asiakirjasta ja hän väitti sosiaaliturvatunnuksensa olevan ööööö -alkuinen, joten sisäänpääsy evättiin. Tämähän ei käynyt alaikäiseksi epäillyn kunnialle ja alkoi melkoinen mekastus pihalla. Hän soitti sisällä olevalle asiakkaalle ja kertoi tapahtuneen. Odotin seuraavaksi mitä mystisimpiä tarinoita epäilyn sisään päästämiseksi. Sisältä tulikin kuitenkin luottamusta nauttiva asiakas, joten avasin oven päästääkseni ulkoilmaa nuuhkimaan jääneen nuorukaisen sisälle, mutta hänen suu kävi vieläkin.
Seuraavaksi ohitseni sujahti naisasiakas, joka nappasi mölytoosasta kiinni ja vei hänet kauemmaksi ovelta. Olin jo ottamassa ensimmäistä askelta pelastusoperaatioon, kun minulle kerrottiin, että hän on nuorukaisen äiti. En kuunnellut, mitä sanoja ulkona käytettiin, mutta voimalliset käsieleet kertoivat, että nyt linjattiin käytöstavoille uudet ulkopoliittiset rajat. Voin kertoa, että teksti oli kovaa. Poika tuli vastentahtoisesti pyytämään anteeksi ja ilmoitti samalla ettei ravintolaamme tule. Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, niin äidiksi osoittautunut asiakas sisään tullessaan pyysi vielä anteeksi poikansa käytöstä. Olin sanaton.
Olen tietyllä tavalla hyväksynyt, että nuoret ihmiset koettelevat rajojaan ja tämänkaltainen käytös kuuluu rajojen hakemiseen ja oman identiteetin löytämiseen. Toki usein minua on ottanut päähän, kun tuntuu, ettei mitään käytöstapoja ole opetettu nuoremmalle polvelle. Edellä kuvailtu tapahtuma on verrattavissa yksisarvisen löytämiseen. En vieläkään löydä sanoja, millä tehdä kunniaa tälle naisasiakkaalle enkä osaa selittää kuinka häkeltynyt olen ja miksi. Näin ei vain tapahdu – ikinä. Jos tämä päivitys ikinä löytää tiensä kyseisen naisen silmien eteen, niin sanottakoon, että olet yksi kunnioitettavimmista ihmisistä, mitä olen ikinä tavannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti