Minä vihaan jonottamista. Varsinkin silloin, kun mitään ei tunnu tapahtuvan, jotta jono etenisi. Myötätuntoisena ihmisenä vihaan myös jonotuttaa muita ihmisiä. Viime viikolla pitkästä aikaa vahtimani ulko-oven eteen muodostui jono. Kaupungissa oli jokin kirjanpitäjien ammattitapahtuma, josta he kollektiivisesti päättivät tulla baariin samalla viisarin lyömällä.
Ihmisten pelko jäädä jonottamansa baarin ulkopuolelle vaikuttaa jonon muotoon. Mikäli jono etenee koko ajan hitaammin ja hitaammin, niin jonon muoto rupeaa muistuttamaan siittiösolua: peräpäästä rivakasti heiluva ohuempi pyrstö ja edestä päättäväisen muotoinen pisara. Vastavuoroisesti asiakkaista koostuva siittiö hidastaa entisestään liikettä mihinkään suuntaan, jolloin matelu kasvaa entisestään. Tästä syystä baareissa pitäisi olla ulko-oven edessä pitkä aitaus, josta soljutaan sisälle. Vähän samanlainen kuin teurastamoissa, jossa yksittäinen kanttura ei pysty aitaukseen ajauduttuaan muuttamaan päätöstään vaikka tajuaisikin ympärillä olevien ihmisten katseissa yhteen kuolemansynneistä viittaavaa.
Kirjanpitäjät, tilintarkastajat ja vastaavat näyttävät kaikki yhdeltä ja samalta henkilöltä. Ainoan eroavaisuuden tekee lisääntymiseen annettu väline. Miehillä on sliipattu tukka, pikkutakki, Tommy Hilfiger -paita ja suorilta housuilta näyttävät farkut. Ja jokaisen naamavärkki on kiimasta muikeena, kun on tänäkin vuonna saatu vaimolta lupa osallistua “pakolliseen ja vastentahtoiseen” ammattitapahtumaan katselemaan ja koskettelemaan ammattiin liittyvä uutuuksia eli prospect -merkinnällä varustettuja sihteereitä.
Naiset taas kilpailevat ulkoisella habituksellaan. Kenelläkään ei ole varaa ostaa tämän päivän muotituotteita, joten kaikki tulevat viime vuoden voittajan asulla paikalle. Viime vuonnakaan ei ollut varaa, joten käytetyt iltavaatteet ovat kahden vuoden takaa. Tästä poikkeuksena ovat tietysti pomolleen ejakulaattista lisäarvoa tuottavat sihteerit, jotka ovat laittaneet kaikki likoon päästäkseen illan kuningattareksi ja saadakseen puoli toimistoa - tai edes työsuhdepuhelimen.
Maalataan kuva vielä kerran. Ulko-oven edessä seisoi eräänlaisia kätyreitä, joilla oli joko pikkutakki tai muodissa oleva tai kaksi vuotta sitten ollut ilta-asu. Näiden kahden ilta-asun ero ei näin maallikon silmään ole selkeä, mutta kropan siluetista esiin työntyvät ulokkeet ovat eri paikoissa; nyt muodissa olevilla ne ovat samassa paikassa kuin aikuisviihdetaiteilijoilla ja kaksi vuotta sitten muodissa olleilla ne ulokkeet ovat vähän vähemmän eroottisilla paikoilla.
Jos joku näistä samasta muotista tulleista arvolisäverolaskureista olisi tullut sujuvasti heittäen tupakin pois jonon etupäässä, olisin ottanut hänet sisään muitta mutkitta jo maksaneena asiakkaana. Onneksi kenenkään pelisilmä ei ollut näin hyvä.
On olemassa asiakkaita, joiden pelkkä paikallaan oleminen vaikuttaa väärältä. Vähän kuin tuomittavaa oleskelemista. Näiden pelkkä olemus jo täräyttää ilmahyökkäyksestä varoittavat sireenit päälle portsarin takaraivossa. Nyt “kävin vain röökillä” -kikkaa yritti kaksi lähiöräkälän kukkivaa varhaisperunaa, jotka erottuivat joukosta kuin pökäleet kermakakusta.
- Mitähän te yritätte? kysyin.
- Me käytiin vain röökillä tossa, sönkötti toinen.
- Nyt painutte takaisin sinne, mistä tulittekin sen suuremmitta höpötyksissä, jos mielitte vielä tulevaisuudessa päästä sisään.
Oli setelilaskureissakin yksi pariskunta, joka yritti jonon ohitse. Koska farkkujen sijaan miehellä oli oikeat suorat housut, niin oletin hänen olevan jonkun firman toimari. Herra toimari tallusteli tyttärensä ikäisen puolison kanssa jonon vierelle “moikkaamaan” tuttujaan.
- Mikäli meille mielii sisälle, niin sopii aloittaa jonon perältä, sanoin pariskunnalle.
- Eikö täällä herrasmiehet pääse sisälle, sanoi herra painottaen sanaa herrasmiehet tavalla, jonka oli tarkoitus kuulua kahdellekymmenelle ensimmäiselle jonossa.
Tässä on yksi aihe, joka minua ärsyttää suunnattomasti. Yleensä tällainen oman egonsa pönkittäjä vetoaa pelisilmättömyyteen, kun portsari ei toimi hänen tahtomalla tavalla. Ja tämän pelisilmän määrittelee nimenomaan se, että hän saa tahtonsa lävitse. Osaava herrasmies tulee ovelle, kysyy kohteliaasti haluamansa tiedon, kiittää merkityksellisesti kädestä pitäen ja on valmis kohtaamaan tulevan avoimin mielin.
- Meillä herrasmiehet menee odottamaan omaan vuoroaan jonon perälle niin kuin kaikki muutkin, tuumasin.
Mies lähti pää kiukusta punaisena jonon perälle, mutta vaimoke jäi muutaman metrin päähän jonoon. Kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen hän oli jälleen edessäni flirttaillen ja tissit valmiina pompsahtamaan paidan alta kuin nukke vieterilelusta.
- Niin kuin aikaisemmin annoin ymmärtää, meillä Hämeenlinnassa aloitetaan jonottaminen perältä.
Vaimoke minihameessa meni yhtä kiukkuisena kuin miehensäkin jonon perälle. Minä en ole miehiin päin enkä aseksuaali. Näitä kannuja vain on nähty jo tähän ikään sen verran, että niiden asettaminen pelkästään oman kropan jalustalle ei aiheuta minkäänlaisia myötämielisiä ajatuksia minussa. Se on vähän sama juttu kuin katselisi Ferraria näyteikkunan takaa. Kiva sitä on katsella, mutta pelkkä kokeiluajo maksaa jo maltaita.
Parin tunnin päästä, kun jono oli kaikonnut, rentunruususisarukset tulivat takaisin täysissä pukineissa.
- En mä teitä tänään ota sisälle, kun pummilla yrititte sisään.
- Kyllä me oltiin maksettu, mutta et sä vaan muistanut meitä, yritti se toinen.
- Jos en ottanut teitä sisään sen jälkeen, kun olitte maksanut ja jättäneet takit narikkaan, niin miten ihmeestä saitte takkinne narikasta? kysyin kyllästyneenä.
Oikea vastaus olisi ollut: “meidän kaveri haki ne”, joka sekään ei olisi toiminut tässä tilanteessa, koska Hämeenlinnassa me kaikki tunnumme olevan toistemme serkkuja tai vähintäänkin serkun kavereita. Tällöin olisin myös tunnistanut kaksikon takit hakevan kaverin. Tämän sijaan he katsoivat toisiaan availen suitaan kuin kultakalat kuivalla maalla. Se siitä juonesta.
Loppuyö menikin sitten katsellessa ikivanhaa “mene sä ensin, niin mä tulen kohta perästä” -poistumista. Aika moni sisään ryhmässä tullut lähti yksinään erikoisella kiireellä. Vähän kuin jokaisella olisi syyhy, mitä ei voi raapia. Ja kuinka vetoketjumaisesti lähtijöiden sukupuoli vaihtelikaan; kukaan ei lähtenyt yhdessä samaan aikaan toisen sukupuolen kanssa - ei edes aviopuolisot. Ehkä joku ansaitsi sen työsuhdepuhelimen sitten loppujen lopuksi.
Olipa ilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti