Blogini kirjoittamisen yhteydessä olen saanut uutta perspektiiviä työhöni. Muistoja on paljon, mutta niiden heruttaminen vaatii jonkinlaisen ulkoisen ärsykkeen. Muutama yö taaksepäin eteeni saapasteli yksi kanta-asiakkaista, ympäristö synkkeni ja edessäni oleva asiakas muutti muotoaan. Oli melkoinen työ saada katse kohdistumaan kohteen keskipisteeseen, koska asiakkaan ääriviivat olivat kuin halvalla vesiväripensselillä vedetty. Kun olin arvioinut kohteen keskipisteen mahdollisen olinpaikan summa mutikassa laineilevasta silhuetista, niin tuijottamisen keskittäminen tuotti lisää vaikeuksia. Vaikka kuinka yritin katsoa kohti, niin katse ikään kuin luisui ohitse. Tämä ei johtunut mistään yliluonnollisesta eikä nauttimissani jaffoissa ollut miestä vahvempaa, vaan pelkästään vastenmielisyyden välttelystä. Silmääni iskeytyi kuitenkin ele, joka heitti levysoittimeni neulan kauas menneisyyteen...
Pikkuisen liian pienet housut, jotka on vedetty liian korkealle. Tukka, joka ei ole kampaa nähnyt viime nukkumisen jälkeen. Kalsiumin puutteesta karanneita hampaita ja liiallisesta juomisesta johtuvia toispuoleisia hermoratakatkoksia, joiden takia oikeanpuoleinen silmä saa syvän fyysisen kajaalin ja hymy edestakaisin nykivän vivahteen. Elämän raskaus roikkuu ympäri kasvoja. Onnellisuus on liuennut Camparin mukana kauas muistojen seuraan. Jäljelle on asiakkaasta kaikkein synkin ja melankolisin aines, jonka kokonaisvaltaista vaikutusta pystyy enää ainoastaan lieventämään kaljatuopillisella. Baariin kävellään suoraan katkolta, jonne jouduttiin, kun sohvan läpi meni numero kakkonen yhtä nestemäisessä muodossa kuin se kroppaan oli päätynytkin.
Minä olen aloittanut ravintolatyöskentelyn Katumalla (Hämeenlinnan lähiöaluetta), jossa suurimman osan asiakkaiden maksan käyttöiästä oli finaalissa. Silloin, nuorena miehenalkuna, kuvailemani asiakas tuntui kaukaiselta ja myyttiseltä hahmoilta. Sellaiselta, joka on aina ollut siinä tilassa tai joutunut kohtalon paiskomana oman elämänsä Corollan takapenkille. Nämä ovat niitä hahmoja, joita näet elokuvissa baarien marginaalissa räkättämässä vahingoniloista nauruaan, joka on ainoa keino enää nauraa: ei omaa hyvää oloaan vaan muiden vastoinkäymisiä.
Nyt, juuri tällä nimenomaisella hetkellä, edessäni seisoo 25-vuotias söpö nainen kaljatuoppi kädessä heiluen niin, että kalja tyrskyää vaahdoiksi. Hän puhua pälpättää asioista, jotka eivät minua kiinnosta tuon taivaallista. Itseni pakottaen katson kasvoja ja näen pienen eleen, joka repi minut menneisyyden haamujen sekaan. Tunnistin kasvolihasten hetkellisen luovuttamisen, kun suupieli nytkähti alaspäin kesken hymyn omistajansa sitä huomaamatta. Tästä se kaikki siis alkaa.
On monia syitä, miksi en kuvaile asiakkaitani tarkasti. Yksi niistä on se, että en halua katsoa heitä yhtään kauempaan kuin on pakko, koska muuten alitajuntani alkaa heittelemään dioja sielullisen silmäni eteen samaan tapaan kuin yläastelaisille näytetään kuvia huumausaineiden käyttäjien ulkonäöstä ja elinympäristöstä. Toiset näkevät vastakkaisesta sukupuolesta vain ne ulkoiset ärsykkeet, jotka kiihottavat libidoa, toiset keskittyvät vähän roikkuvaan etuvalliin ja toiset näkevät sisäisen kauneuden. Minä näen tiettyjen asiakkaiden tulevaisuuden ja se ei pääty disneymäiseen loppuun. Asiakkaiden elämänjuonissa 101 rakkia nyljetään viitaksi ja Ruusunen herää ikiunestaan, kun raskaus on lopuillaan.
Olen saanut treenattua itselleni itsepuolustusrefleksiksi asti asioiden oikeiden kuvakulmien välttelyn ja saanut tilalle melko romanttisen kalvon, jonka avulla työni on siedettävää. Valitettavasti blogini aiheiden muistaminen vaatii tämän kalvon ohittamista, joten työstäni saattaa nyt tulla huomattavasti raskaampaa henkisesti. Olin huomaamattani päässyt zen-tilaan, jossa ohitan asiakkaiden fyysisen ilmentymän ja keskittyn siihen, mikä todella merkitsee portsarille, yhteen 2 euron ja yhteen 50 centin kolikkoon.
Tällä ajatuksella baarit toimivat kyllä eräänlaisina saattokoteina ihmisille. Tähän saattokotiin tosin pääsee jo 18-vuotiaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti