keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kurjuuden maksimointia

En oikein tiedä mitä ajatella. Syksyn synkimmät yöt sateineen ovat vieneen mukanaan ne vähäisetkin asiakasmäärät. Kilpailevat ravintolat ovat tiputtaneet tuotteidensa hintaa miltei sisäänostohinnan alapuolelle väittäen sen kannattavan ja yksi ravintola yrittää elvyttää toimintaansa joukkorahoituksella samalla, kun uskottelee kaikille, että heitä tarvitaan.

Jokainen baari kamppailee verisesti olemassaolostaan happinaamari päässä. Voittajaksi selviytynee paikat, joilla on korkein rahavuori takanaan ja pienimmät menot. Luojan kiitos kaikki baarit eivät sentään kilpaile laadun huonontamisella, joten joistakin hanoista tulee ihan oikeaa kaljaakin. Samaan aikaan, kun kaikki näykkivät toisiaan silmät suljettuina, niin uusia yrittäjiä “varmalla” voittoyhdistelmällä ilmaantuu kentälle mennäkseen konkurssiin ennen aikojaan. Ravintoloiden kohtaloita voidaan visualisoida Vanajan veden rannalla olleiden ravintolalaivojen kohtaloilla: Toinen meinasi upota hinauksen yhteydessä ja toinen, bulvaanille myyty laiva taisi töräyttää paikallisen luonnonkatastrofin vajoessaan pohjamutiin.

Mikäli baarinomistajat olettavat, että ravintolat kilpailevat vain keskenään, niin tappio tulee vieläkin nopeammin. Kentällä myllertävät Aulanko ja Verkatehdas lukuisine esiintyjineen, mikä kerää isoilta massoilta ne vähäisetkin varat tehden oman toimintansa kannattavaksi näännyttäen pienet mestat. Reality-TV tyydyttää ihmisten draamantarpeen, Facebook toimii juorukeskuksena ja Tinder vetoaa nopean rakkauden etsijöihin. Actionia etsitään baarin ulko-ovelta toiselle ja sähköisen tiedon valtatieltä sen sijaan, että tehtäisiin itse jotain.

Hämeenlinnan keskusta on aikoinaan pyritty rauhoittamaan pillurallilta ja mihinkään ei saa ajaa enää ainakaan montaa kertaa saamatta sakkolappua, joten menofiiliksen tuntua ei saa edes kadulta. Keskustan katutasolla olevat liikeyrityksen ammottavat tyhjyyttä luoden aavekaupungille sopivat puitteet. Naapurusto etsii syyllisiä kaduilla hoilaaviin harvoihin karaoketähtiin ja ahdistelee aluehallintovirastoa lukuisilla valituksilla.

Hämeenlinnan poliittinen elin taistelee roskakorien värityksestä ja siitä, kuka juorusi kenestäkin ja mitä. Rautatieaseman viereen rakennetaan nukkumalähiötä Helsingissä työskenteleville, vaikka VR vähentää vuoroja. Ainoa Hämeenlinnaa julkisuuteen tuova uutinen oli viljasiiloihin spreijatut muraalit, joiden kuvia Facebook onkin täynnä. Hämeenlinnan ikiylpeys HPK:in häviää kerta toisensa jälkeen otteluita ja “tosifanit” seuraavat murhenäytelmät televisiosta.

Ja mikä pahinta, hämäläiset eivät juo edes masennukseensa enää viinaa vaan ovat linnottautunee himaansa harmittelemaan proteiinishakereidensä keskelle. Nuorisokin höperehtii selvää ja pänttää tulevaisuuden opintoihinsa, jotta voivat sitten muuttaa rautatieaseman viereen mennäkseen perutulla junavuorolla Helsinkiin töihin.

Voisiko joku ystävällisesti selittää, että mitä helvettiä täällä tapaht… siis ei tapahdu ja miksi ei?  

maanantai 9. lokakuuta 2017

Vajukkiviikot ja seisomattomaksi pahoinpidelty pöytä

Jumalauta! Sain taas päätökseen yhdeksän yön putken ilman ammattipsykologin apua ja syytteitä. Vaikka olenkin työtävieroksuva, niin yhdeksän yötä putkeen vuoden henkisesti synkimpään ja siten raskaimpaan aikaan (vajukkiviikot) on melkoinen urotyö. Ja raskaita ihmiset olivatkin.

Ensi alkuun haluan muistuttaa kaikkia lukijoitani tavallisesta kaduntallaajasta alan ammattilaiseen, ja myös itseäni, että baarit ovat paikkoja, joissa ihmiset pääsevät asiakkaan roolissa vapautumaan arjen pihtiotteesta. Ja tähän tehokas keino on etäännyttää itsetietoisuus erilleen muusta itsestä alkoholilla. Baarihenkilökunnan kannalta on harmillista, että kun itsetietoisuus poistuu mielen porteilta, niin koettu mielipaha, turhautuneisuus ja kiukku pääsevät rynnimään ulkopuoliseen maailmaan esteettä. Mutta tämähän se koko homman ydin onkin. Toki alkoholia voi juoda ja baarissa käydä muistakin syistä, mutta baarityöntekijöiden näkökulmasta tämä pakkoirrottelu-muoto on haastava mutta välttämätön sietää. Minä olen vain iloinen siitä, että asiakkaat löytävät tiensä vielä baareihin, oli motiivi mikä tahansa. Tämä on yksi niistä syistä, miksi koen ammatilliseksi velvollisuudeksi pitää turpani kiinni asiakkaiden henkilöllisyydestä. Mutta, koen myös itselläni olevan oikeuden avautua halutessani hermojani kiristävistä asioista, jotka pääsääntöisesti ovat asiakkaista, heidän aivopieruistaan tai heidän aikaansaannoksistaan johtuvaa. Meidän kaikkien tulee hyväksyä se, että käyttäydymme välillä typerämmin kuin haluamme julkisesti myöntää. Itselleen ja näille teoille pitää pystyä nauraa räkättämään myöhemmin eikä tuntea ylenpalttista häpeää.

Mainitsemani työputken aikana tapahtui enemmän kuin 12 edellisenä viikkona yhteensä. Olin henkisesti tähän jo varautunut, joten henkilövahingoilta vältyttiin, vaikka muutamassa tapauksessa mieleni teki… hieroa purkkaa asiakkaiden hiuksiin. Minulla on paljon tarinoita mm. omasta mielestään yliovelasta yläluokasta, syljen hyper-erityksen omaavasta mielensäpahoittajasta ja psykoosilla uhkailevasta ulosjätetystä asiakkaasta. Valitettavasti joudun odottamaan ajan kulumista, ennen kuin voin avautua näistä, koska tarinat sisältävät paljon haukkumasanoja johtuen katkeamispisteeseen asti väännetyistä hermoistani. Haukkumasanojen käyttöä perustelen sillä, että minäkin kuulun asiakkaiden kanssa samaan lajiin, joten “koettu mielipaha, turhautuneisuus ja kiukku” odottavat purkautumiskanavaa.  Tällä kertaa tosin kertautuneena ja potenssiin korotettuna, mistä syystä tulen käyttämään paljon loukkaavia adjektiiveja ja kielikuvia. Tarkoitukseni ei ole pahoittaa kenenkään mieltä, vaan saada kaadettua mahdollisimman paljon tavaraa mieleni lokasäiliöstä ja samalla toimia vertaistukena kollegoilleni ympäri pimeintä Suomea.

Voin kuitenkin avautua yhdestä tapahtumasta, koska kukaan sen ulkopuolinen ei nähnyt mitään, joten tapaukseen liittyvät henkilöt nauttivat anonyymisyyttä tarinankin jälkeen, vaikkakin he kyllä tulevat itse tunnistamaan itsensä.

Tapahtuma alkaa vihaamastani ja pelkäämästäni huudosta, joka alkaa etunimelläni ja vihjaa välittömään läsnäoloon:
- Toni hei, tuus nyt katsomaan mitä täällä tapahtuu, huutaa DJ.
Äkkiä silmälasit piiloon tiskiin ja paikalle. Sydämen taajuus nousee näistä kommenteista välittömästi actioniin tarvittavaan tiheyteen ja kaikki veri karkaa aivoista lihaksiin. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään fyysisiin toimenpiteisiin liittyvää, koska silmälasien välittömän poiston jälkeen katse haparoi kaksiulotteisessa maailmassaan unohtaen kolmannen, syvyysnäön mahdollistavan, ulottuvuuden kokonaan.
- Käy tuolla nurkassa katsomassa, jatkoi DJ.
Katsoin nurkkaukseen, jossa oli jotain outoa, jopa hetkellisesti invalidisoituneen näköaistin huomioiden. Jotain puuttui!
Kävelin lähemmäksi nurkkausta, jossa pariskunta istui asiaankuulumattomasti ja epäluonnollisen poissaolevasti, jota kutsutaan muistaakseni termillä: “rikollinen oleskelu”. Tämä suosikkikirjailijani (Terry Pratchett) luomien hahmojen käyttämä rikosteknillinen menetelmä, jolle on ihan varmasti oma salainen osastonsa Suomen suojelupoliisin kellareissa: syylliset tiedetään, mutta tavoitteena on päätellä syyllisyyden aiheuttavat teot.  Nurkkaukseen päästyäni ei ollut järin vaikeaa päätellä, että mitä oli tehty. Seinään pultattu pöytä oli pahoinpidelty seisomattomaan tilaan. Siinä se makasi lattialla pultit oikoisenaan.
- Ja mitähän helvettiä täällä on tapahtunut? kysyin.
- Lue siitä pöydästä, sanoi toinen pariskunnan osapuolista.
Tämä olikin helppo tapaus. Syyllinen siirtyi suoraan kieltämisestä motiiviin.  Pyöräytin pöytää ympäri, mutta en löytänyt mitään “luettavaa” pöydästä.
- Siis oikeasti, miksi tämä pöytä on tässä lattialla?
Olettavasti syyttömämpi pariskunnasta yritti sanoa jotain, mutta hänet hiljennettiin tiukalla äänettömällä komennolla. Helvetti, onkohan osat sittenkin toisinpäin ja syyllisenä pitämäni henkilö toimiikin kilpimiehenä. No, kuulustelu on turha jatkaa, koska kommentit tulevat olemaan järjestäin “en kommentoi” tai “Se oli tuossa tolleen, kun me tähän tultiin.” Kukaan ulkopuolinen ei näyttänyt nähneen mitään, joten jätin asian sikseen ja kannoin virastaan poistetun pöydän takahuoneeseen.
Tässä vaiheessa moni haluaa ihan varmasti huomauttaa, että pariskunta olisi pitänyt poistaa paikalta siltä sei… istumalta, saattaa korvausvelvollisuuteen ja ties mitä muuta. Mutta pienen paikkakunnan etuihin kuuluu, että portsarit tuntevat suurimman osan asiakkaistaan. Ja muutenkin kroppani oli sekä adrenaliinin että väsymyksen vallassa, joten aivojen synapsien toiminta ei ollut tehokkaimmillaan. Asiakkaat eivät olleet häirinneet ketään ulkopuolista eivätkä olleet, ainakaan enää, aggressiivisia tai väkivaltaisia. Pöytää ei korjatuksi saanut, vaikka kuinka syylliset olisi ristikuulusteltu esille. Ja oikeastaan tärkein tehtävä ei ole saada selville syyllinen vaan saada pöytä takaisin paikalleen ilman baarille koituvaa rahan menetystä.
Portsarille on monta keinoa saada selville, että mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi: Todistajia ilmaantuu paikalle miltei aina myöhemmin, videovalvontanauha paljastaa tallentamansa tai koplan heikoin lenkki saadaan erotettua hetkeksi dominoivasta jengijohtajasta. Tai sitten vastavuoroisesti voin valehdella todistajia löytyneen, videovalvontanauhan näyttäneen tai jommankumman osapuolesta puhuneen ohi suunsa.
Parisuhderauhan huomioiden en valitettavasti voi paljastaa, miten tässä tapauksessa loppujen lopuksi kävi, enkä edes syytä tähän. Tästä lausunnosta tosin voidaan päätellä jo paljon.


Onneksi nyt on pari yötä vapaata. Malttia kaikille yössä irroitteleville ja näitä paimentaville. Kohta alkaa taas pikkujoulukausi.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Rikollisuuden katuteatteri

Ihmisten vartaloita kuljettavat identiteetit, jotka koostuvat todella oudoista ja ristiriitaisista palasista. Näitä palasia on noukittu elämän varrella vanhemmilta, ala-asteelta, elokuvista ja ties mistä muualta. Identiteettien tunnistaminen on ihan kivaa siihen pisteeseen asti, kunnes huomaat kokonaisuuden muistuttavan Picasson huumehouruissaan tekemiä teoksia. Erityisesti ihmiset, jotka ovat kaikessa itsekeskeisyydessään kiertyneet niin tiukasti oman napansa ympärille, etteivät pysty hallitsemaan ulkomaailmaan välittyvää risaista kuvaa itsestään pienimmissäkään määrin, ovat suosikki-inhokkejani.


On olemassa rikollisia ja sitten wanna-be-rikollisia. Wanna-bee-rikollisilla ei tunnu olevan rikollisuuden kanssa mitään muuta yhteistä kuin elokuvista kopioitujen stereotypioiden päätön matkiminen. Heidän mieli ei ole rikollinen eikä sydän. Englanninkielisen termin käännöksen mukaisesti he vain haluavat olla rikollisia - rikollisuuden itsensä takia. Portsarin näkökulmasta wanna-beet tuottavat kaikkein eniten ongelmia baariympäristössä.


Ammattirikollisilla on jokin päämäärä, johon pyritään laista välittämättä (omien puheiden mukaan lakia hiukan soveltavasti tai urbaania korpilakia noudattaen) eli käytetään toimivimpia keinoja pyrkimyksissään huolimatta siitä onko se laillista vai ei. Wanna-beillä taas tarkoituksena on olla rikollinen ilman konkreettista päämäärää. Tällöin he pyrkivät mihinkään käyttäen aina laittomia keinoja. Ikään kuin täten toimiminen toisi jonkinlaista lisäarvoa tekoon. Näitäkin tekoja, joista on mahdollista saada päiväsakkoja suurempia tuomioita, tehdään vain amfetamiinihuuruissa tai joukkohysterian voimalla.


Wannabeet ovat ihmisiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä roolihahmon rikollisuuden ilmentäjäksi. Ja tästä se koko show vasta alkaakin. Koko olemus sukista kasvojen ilmeisiin huutaa jokaista piirtoa myöten, että tässä on ihan saatanan paha jätkä. Kaikki lähtee pukeutumisesta: Vaatteiden värit ovat tummanpuhuvia ja vaatteiden reaaliarvo on alennuslaarin tasoa. Vaatteiden teema liittyy jotenkin aseisiin, väkivaltaan, vapaaotteluun tai huumeisiin. Korujakin saattaa olla muutaman kuukauden sosiaalituen verran päällä. Pahinta on kuitenkin pään seutu. Hiukset ovat yleensä viimeisen päälle meikatut ja kasvot laitetut. Silmäkulmaa koristaa tribaalitatuoinnit tai kaula-aukosta näkyy jokin “Born to be motherfucker” -teksti.


Identiteetti rakentuu bad-boy imagon ympärille, joten on ensisijaisen tärkeää, että muut ihmiset ympärillä varmasti huomaa. Sitä ollaan pienessä porukassa jossain pimeässä nurkassa (ei kuitenkaan liian pimeässä, muuten ei tule huomioiduksi) ja kyyristellään pöydän ympärillä äänekkäästi kuiskaillen toisilleen. Katseet ja pään nyökytykset ovat merkitseviä. Ympärillä olevia silloin tällöin katsellaan epäilevästi tarkkaillen. Yleensä mukana on tuplamäärä kännyköitä. Ja sitten alkaa - suuresti vihaamani - selvittäminen. Kaikkea selvitetään, jumalauta kuinka sitten selvitetäänkin. Kännyköihin selvitetään yhtä jos toista huomiota herättävän salamyhkäisesti ja kuiskaten huutamalla. Vuoropuhelusta löytyy aina teemaan kuuluvaa sanastoa: “ei puhelimessa”, “hoida se”, “kyllä sä tiedät” jne. Lisäksi aina asiaan kuuluvat henkilöt ovat nimeltään nelikirjaimisia ja kaksitavuisia: Kake, Jape, Jope, Sane, Tupe, Jupe, Veke. Ravintolahenkilökunnan kanssa puhutaan salaliittolaisten tavoin: “Haittaako, jos me vähän ollaan tässä?” “Joo, kato kyllä me osataan käyttäytyä”. Olennaista näissä on, että puhutaan vatsalihaksia jännittäen ja vähän nasaalisti.   


Kun omasta mielestä ollaan tarpeeksi saatu ilmaistua ympäristöön, että nyt ollaan varmasti marginaaliporukkaan kuuluvia, niin baarin muiden asiakkaiden kanssa selvitetään toveri/kaveri/liittolais/vihollissuhteita fistpumpeilla, epäsymmetrisillä ja äänekkäillä kättelyillä, pitkillä katseilla ja ties millä muulla. Tässäkään ei ole sen suurempaa tarkoitusta kuin vain selvittää ja luoda taviksille itsestä tärkeä linkki “oikeudenmukaiseen” lakia kaihtavaan maailmaan. Se vähä vuoropuhelu, mitä tässäkin tapahtuu, muistuttaa orankien ääntelyä korkeasaaressa: “njooh”, “kamoon”, “ai szilleen”, “Mhaah” ja “mhhh”. Tarkoituksena on kuitenkin selvittää niin maan vietävästi ja tehdä selväksi, että muiden ihmisten ja yhteiskunnan mielipiteet eivät kiinnosta tuon taivaallista. Tämän viestin perille vieminen pitää tietysti selvittää ympärillä olevien mielipiteistä.


Ja sitten jos paikalle saapuu vapaalla oleva poliisi, niin koko porukka hiljenee. Siellä sitä pälyillään nurkassa - jälleen siten, että kaikki varmasti näkee, että nyt pälyillään - vihattua kohdetta. Tätä tehdään noin viidentoista minuutin ajan, kunnes ruvetaan kaveeraamaan virkavallan edustajan kanssa ja sitten valitettavasti taas alkaa sama selvittäminen. Virkamies itse on tietysti ihan normaalisti, koska näkee osapuolet ensimmäistä kertaa elämässään, vaikkakin on melko varma, että yksi herroista kävi tekemässä rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta viime viikolla. Ja joka jumalan kerta sama juttu, vaikka kyseessä olisi sadan kerta: ensin pälyillään ja annetaan ymmärtää, että nyt on vihollinen rajalla, minkä jälkeen “omasta hyväntahtoisuudesta” sallitaan rajaloukkaus tämän ainoan kerran.


Ja poliisiauton näkeminen vasta saakin aikaan. Kuka ensimmäisenä näkee maijan, niin kiirehtii enemmän ja vähemmän arvokkaasti muun jengin luokse, jossa hän kertoo kaikille, että nyt on siat taas kytiksessä. Tämän viestin lähetyksessä koko porukassa on vähän samaa kuin tietokoneen selaimen lähettämissä kyselyissä. Ensin tulee tieto henkilöille b, c ja d, jotka varmentaa tiedon henkilölta a. Tämän jälkeen b, c ja d vievät tiedon henkilöille e, f, g ja h, jotka varmentavat tiedon henkilöiltä b, c ja d, jotka varmentavat tiedon vielä henkilöltä a. Ja tämä jatkuu siihen pisteeseen saakka, kunnes henkilöt ö ja ä vievät tiedon takaisin alkulähteeseen hiukan muuttuneena “pihalla odottaa karhukopla ja armeijan erikoismiehet” Ja nämä kaikki henkilöt ovat yhdessä saatanan samassa ringissä nojautuneena ihmisympyrän keskipisteeseen.


Minulle on yhdentekevää portsarina ollessani, että mitä ammattikuntaa asiakkaat edustaa, mutta jumalauta mä vihaan säätämistä ja selvittämistä. Tällainen wannabe-rikollinen yrittää ulkoisesti näyttää yhteiskunnan marginaaliin jääneeltä ja käytöstäkin korostetaan ylimystisellä toiminnalla. Harmi vain, että yhden miehen teatterishow’sta tulee yhtä farssia, joka on täynnä stereotypioita. Jokainen wanna-be rikollinen haluaa olla henkeen ja vereen pahis ja titteliltään yltää ganstereiden Capo di tutti capi -tasolle. Tähän liitetään hermostunut kävely edestakaisin baaria ja puhelimeen puhuminen aivan kuin kyseessä olisi kansainvälisestä salaliitosta. Välillä pälyillään ympärille aivan kuin poliisien soluttautujat olisivat vieressä ja kuiskitaan epämääräisen kovaäänisesti mahdollisesta puhelinseurannasta. Ylen yksinkertaisiin asioihin keksitään vähäisen mielikuvituksen voimalla niin monimutkaisia, -ulotteisia ja -ajallisia syy-seuraussuhteita, että keksijät itsekin putoavat kärryiltä. Joka perkeleen yksityiskohtaa korostetaan yliäijämäisesti. Snapsin juomisestakin pystytään tekemään toveruutta korostava ja yhteiskuntaa väheksyvä


Koko show on elokuvista lainattuja juonenpätkiä. Wanna-beet ovat samaistuneet niin voimakkaasti elokuvien käännekohtiin ja huippuhetkiin, että he esittävät niitä oikeassakin maailmassa. Mielen perukoilla rupeaa soimaan Arpinaaman Push It to the Limit -biisi ja rahaa liikkuu, hauskaa pidetään, katsellaan merkittävästi ja koko aika perkele selvitetään jotain. Ja kaikki tämä tapahtuu nousuhumalan aikarajassa. Ja auta armias, jos joku wanna-bee saa nenäänsä. Sitten, vastoin koko esitettyä olemusta, soitellaan poliisille ja uhkaillaan syytteillä.

Mä en kestä.