Älä sano sitä ääneen

Ärsyttääkö ravintolaan sisään jonottaessa huomata, että vieressä kulkee näkymätön ohituskaista, josta baariin pääsee luikahtamaan ohitse samalla tavalla kuin mersukuski moottoritiellä ennen kaistalla edessä pönöttäviä tietyöaitoja? Tämä on itse asiassa aihe, joka on nyky-yhteiskunnassa tabu: Kaikki siitä tietää, kokee olemassaolon ja kieltää vastatessaan.

Hämeenlinnan keskustassa yläkerran herran palvontapyhättöä vastapäätä oli aikanaan yökerho Metropol, joka tasapainotti kaupungin torin jinjang-vaakaa sillä tummemmalla olemuksellaan. Kyseinen paikka on ollut tähän asti ainoa yökerho tässä kylässä, missä on ollut virallinen VIP-ovi, josta sisään pääsi avokätisimmät asiakkaat. Ovea käyttävät ihmiset olivat enemmänkin nollajoonasten ihailun kohde ja joskus vakijonosta tarttui matkaan kisakireäksi virittäytyneet neidot, jotka saivat tiettyä lisäarvoa statukseensa. Ei kukaan valittanut näistä “etuilevista” elintasojuopoista.

Elämme moniulotteisessa maassa, jossa yhtä näistä ulottuvuuksista voidaan kuvata sanalla “kilpailuyhteiskunta.” Tämänhetkinen trendi on tehdä kaikki mahdollisimman tehokkaasti, joten VIP- ja etuovi on yhdistetty yhdeksi samaksi portiksi kaikilla ravintoloilla. On siis olemassa kaksikaistainen jono, jossa toisella kaistalla olet sinä ja toinen on varattu niille toisille.

Eli jonon ohitse on mahdollista päästä, mutta sinun tulee olla VIP tai tällaiselle henkilölle ejakulaattista mielihyvää tuottava kainalokaveri. Mutta miten sinusta voi tulla yökerhon VIP? Yksinkertaista, sinun tulee olla kohtelias ja ennen kaikkea tarjoilijan ja portsarin työtä riittävän paljon arvostava. Jotta me ravintolatyöntekijöinä huomaisimme tämän, niin sinun täytyy toistuvasti tuoda tämä arvostus ilmi huomioimalla meitä. Eikö ole helppoa?

Varoituksen sana, minä olen karistanut itsestäni kahta lukuunottamatta kaikki kuolemansynnit, joten ihan turha yrittää vedota ylpeyteeni kehuskelemalla tai hieroen twerkkauksen uusimpia salaisuuksia sillä fyysisesti mahtipontisella takapuskurilla lantiotani vasten. Hesburgerin pekonihampurilaisella periaatteessa voisi päästä pitkälle, mutta olen tätä nykyä dieetillä, joten käytäntö ei kohtaa periaatetta. Voit tosin antaa sen hampparin edellä kulkevalle twerkkauksen superammattilaiselle. Joskos veren pakeneminen aivoista olisi voimakkaampaa, kun heilutteluun saadaan enemmän massaa.

Minuun ei myöskään toimi mitkään tittelit tai arvonimet. Ei se karkkiautomaattikaan pöyhistelemällä mitään anna. Minulle on herttaisen yhdentekevää, vaikka olisit kuinka korkealla Hämeenlinnan paikallispolitiikan paskakukkulalla. Tästä onkin muuten hauska tarina vuosien takaa, kun eräs kaupungin esimiesasemassa oleva veti hillittömät jengat, kun vastasin hänen titteliesittelyuhkaukseensa käsitteleväni kaikki ihmiset tasavertaisesti. Ihan turha tulla mun tontille isottelemaan, mä vedän sut samalle tasolla itseni kanssa ja vetelen ympäri korvia näennäisellä tyhmyydelläni.

Nykyään ihmiset eivät ole niin aktiivisia VIP-hakemuksensa kanssa, niin joudun usein tekemään aloitteen asiakkaan puolesta. Minä en tietämättömyydestä sakota tämän suhteen. Kerran tosin portsarin erikseen jonosta ohituskaistalle noukkima asiakas painoi verbaliikkansa torvea niin lujaa, että sisäänpääsyn sijaan ohituskaistalta kurvattiinkin varikolle loppuyöksi. Radalle ei päästy enää koko iltana. VIP:nä ja VIP prospectina sinua koskevat myös kovemmat rangaistukset samalla tavalla kuin rikollisia liivilisät käräjillä.

Ja ei, minä en eriarvoista vaan annan räätälöityä palvelua yksittäisille asiakkaille. Eräässä ravintolassa tosin oli vuosittain luettava kirjallinen ohjeistus: “Kaikki asiakkaat huomioidaan tasapuolisesti, mutta naiset ovat etusijalle.” Niinpä niin, toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tällaiset ohjeet ovat amatööreille. Minä huomioin jokaisen asiakkaan halut ja tarpeet yksilöllisesti ja kokoan näiden mukaan annettavan palvelupaketin. Oudosti ihmiset ei aina ymmärrä omia tarpeitaan, jolloin portsarin antama palvelu on sama kuin antaisi helmiä sioille.

Elämme vaihdantataloudessa, joten jos haluat yksilöityä palvelua, niin sinun tulee kohdella meitä ravintolatyöntekijöitä yhtä yksilöidysti. Samalla tavalla tämä koskee myös erikoispalveluja. Palvelutasomme on massojen mukaan skaalautuva, joten sinun tulee olla vain enemmistöstä positiivisesti poikkeava. Toiset jonottaa ja maksaa 2,5 euroa plus lipun hinnan. Toiset eivät.  

Miten kaikesta voidaan tehdä niin vaikeaa

Vaikka olemme kärpäsenpaskan kokoinen kaupunki, niin kyllä tänne yökerhoja riittää kilpailuksi asti. Mielestäni jopa niin paljon, että jonkun on joka vuosi hävittävä. Harmillista on se, että aina löytyy ketkuja, ketkä pystyttää uuden juottolan, jättää palkat maksamatta ja katoaa kuin pieru Saharaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kilpailu on yhtä puhdasta kuin kansainvälisillä hiihtokilpailuilla; kaikkien on vähän koijattava tavalla tai toisella pitääkseen kynsin ja hampain itsensä olemassaolon kynnyksellä.

Viereiseen kortteeriin avautui kaksi viikkoa sitten uusi yökerho, jonka henkilökunnasta en ollut kuullut juoruja, mikä on outoa tässä kaupungissa. Parina iltana työyön aloitus oli normaalia kevyempi, niin tallustelin sitten tervehtimään kyseisen paikan portieereja. Paikalla oli yksi paikallinen äijä ja loput olikin raavittu kasaan isojen kaupunkien leikkikentiltä.

Jumalauta kuinka iskukykyisennäköisen näköinen yhden miehen commandopataljoona siinä seisoikaan. Oveen ei tarvittaisi ollenkaan kahvaa, vaan se voitaisiin repiä karmeistaan irti tarvittaessa. Ei siinä mitään, eihän kukaan ulkokuortaan voi valita poislukien ne orangit, jotka ovat doupanneet itsensä ravihevosenkokoiseksi testosteronimöykyksi. Pudistelin päästäni työlleni tyypilliset ennakkoluulot ja jäin höpöttelemään jonninjoutavia.

Voisiko joku selittää minulle, että miksi helvetissä ryhti pitää nostaa oman osaamisensa yläpuolelle samalla, kun näyttää siltä, että olisi saanut rautatangon hanuristaan sisään, kun asiakkaita tulee lähettyville? Ymmärrän, jos on luonnostaan hyvä ryhti, mutta tarviiko moiseen nostoon kuluttaa energiaa aina erikseen joka asiakkaan harhaillessa sisään. Ei kukaan kiinnitä huomiota sinun keinotekoiseen auktoriteettiin. Varsinkaan pikkujouluaikaan, kun miltei kaikilla on itsensä huomioiminen to-do listansa ensimmäisenä ja viimeisenä tehtävänä. No, omapahan on jumpparutiinisi.

En osaa kuvailla miten se tapahtuu, mutta jotenkin nuoret portsarit saavat kuulostamaan kaiken lausumansa ylemmyydentunnon tavoittelulta. Ikään kuin olisi parasta mitä tässä ravintolassa on olemassa. Kuinka vaikeaa voi olla ihan normaali keskustelu sisään pyrkivän kanssa. Ehkäpä sanojen linkittäminen toisiinsa siten, että saisi kokonaisia lauseita aikaiseksi vie aivojen kapasiteettia niin paljon, että muu toiminta jää väkisinkin taka-alalle.

Pääsin todistamaan jopa yhden tilanteenkin. Nuori herra järjestyksenvalvoja kuvitteli arvovaltansa olevan niin suuri, että pelkällä “ei tänään sisälle” -lauseella olisi asiakkaan pitänyt pysähtyä kuin seinään sisään kävellessään. Asiakas ei siitä välittänyt vaan jatkoi matkaansa kynnyksen yli. Vasta sisäpuolella hän suvaitsi sanoa: “Mä olen jo sisällä, mitäs aiot asialle tehdä?”

Kaivoin ennakkoluuloni henkisestä roskakorista ja taputtelin itseäni selkään. Ovityöskentelyn perusjuttuja on osata useaa eri kieltä. Tai oikeastaan yksi kieli yli kaiken - elekieli. Mikäli sisään pyrkii sellainen henkilö, joka ei ole toivottu, niin portsari menee ulko-oven eteen. Tärkein toimi ulko-ovimiehellä on saada se perkeleen ovi auki, mutta heti tämän jälkeen on tärkeintä pitää tietyt asiakkaat pihalla. Kuinka vaikeaa on tehostaa tavaamiaan sanoja kehon kielellä? Raahaat vain sen sun luonnonlihavan kroppasi siihen ulko-oven keskelle tukkeeksi. On työlästä saada asiakas revittyä sisätiloista ulos kuin toimia rataesteenä fyysisesti ja tietyn älykkyysosamäärän vallitessa myös henkisestikin. No, jätin heidät repimään toisiaan eri suuntiin siihen ja laahustin takaisin omalle ovelleni. Tyhmä paljon töitä tekee.

Toisena iltana käytiin kokonainen dialogi kilpailijan portsarin kanssa.

- Montako teitä järkkäreitä on teidän baarissa, tiedusteli kollega.

- Kaksi, vastasin lyhyesti, että viesti menee varmasti ymmärrykseen.

- Ja toinen on aina narikassa?

- Kyllä.

- Mutta mitäs jos tulee sisällä ongelmia?

Öööö... niitä ongelmia varten me ovella ollaan tahvo.

- Sitten ongelmat hoidetaan, vastasin

- Mutta jos tarvitaan kaksi portsaria sisätiloihin?

- Sitten meitä menee sinne kaksi.

- Mutta jos se ei riitä?

Miten ei voi riittää? Mitenköhän näitä hommia oikein tehdään herran mielestä.

- Sellaista tilannetta ei rauhan aikana tule etteikö kaksi portsaria pärjäisi.

Siinä meni se katu-uskottavuus. Molempina iltoina ovella oli raamikkaat ovimiehet, mutta näköjään kurssit väkivallan käytöstä voimakeinoina ja tehokas uhkailu olivat vielä käymättä.

- Mutta se narikka jää vahtimatta?

Voi helvetti, pitääkö näitä ongelmia jo päästäkin keksiä.

- Kyllä se pysyy siellä vahtimattakin.

Kollega oli jotenkin tolaltaan. Ymmärrän toki hänen huolensa, koska isoissa kaupungeissa tuntemattomia riittää. Täällä kaikkien serkkujen kaupungissa ei sitä ongelmaa ole. En kehdannut sanoa, että meillä myydään myös liputkin portsarin toimesta, koska se olisi varmaan saanut vieterin pyörimään tyhjää loppuillan. Nämä oli vähän samanlaisia kysymyksiä kuin kerran järjestyksenvalvojakoulutuksessa:

-Toni kun on tehnyt enemmän ovella töitä, niin millä tekniikalla te raudoitatte häirikköjä?

- Anteeksi, mitä teemme? kysyin

- Laitatte ihmiset käsirautoihin, tarkensi kouluttaja.

- Noo, mä käännän sen mahalleen ja laitan kädet taakse ja napsautan raudat kiinni.

- Ja asiakas ei laita yhtään hanttiin? ihmetteli kouluttaja.

- Hmph, ei tajuttomat hanttiin laita!

Keskustelun naapuribaarin kollegan kanssa kruunasi vielä hänen tiedustelunsa ovivuosieni määrästä. Itse hän ylpeänä sanoi olleensa kahdeksan vuotta. Kuka sanoo tämän ylpeästi? Eikö älynlahjat riittänyt pidemmälle? Vähän sama kuin sanoisit ylpeänä olevasi liukuhihnatehtaan laaduntarkastaja. Kadehdin kyllä tätä asennetta. Itse potkin kenkieni kärkiä katuun ja tuumasin, että olen tehnyt liian kauan: 16 vuotta, joista 11 vuotta ammatikseni.

Tuli jotenkin tosi vanha olo. Ja mielestäni olen vielä ketterä kuin gaselli ja nuori kuin parikymppinen. Suonta tosin rupesi vetämään, kun raahustin takaisin omalle portilleni, joten saatan olla väärässäkin.  

Kannattavaa pahiksena olemista

Pitkästä aikaa yllätyin positiivisesti johonkin, mikä liittyi työhöni. Viimekertaista päivitystäni käytiin tavaamassa 8000 kertaa kahden päivän aikana. Kiitos tästä kaikille ketkä jakoivat blogilinkkiä omalla Facebook-seinällään. Toivottavasti pystyn vielä tulevaisuudessakin suoltamaan sellaista tekstiä työni kurjuudesta, mikä irrottaa hetkeksi ihmiset arjestaan ja saa jopa hymyn häivähdyksen kasvoille. Vaikka eihän minua kiinnostaa vit… jakaan, hymyilettekö te siellä vai ette - paitsi ihan vähän. Minun välinpitämättömyys on sitä laatua, joka vaatii ympärilleen ihmisiä huomaamaan kuinka vähän minua kiinnostaa. Kiitos mielenkiinnosta raapustuksiani kohtaan ja linkkien jakamisesta. Ja sitten takaisin itse asiaan…

Oho, minulla olikin viisi ovivapaata yötä, jonka jälkeen raahauduin työpaikalle. Kyllä näin pitkät vapaat saavat ihmeitä aikaan. Asiakaspalvelumyönteinen oireyhtymäni tosin meni vähän hukkaan, kun oli viikon hiljaisin ilta. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut poislukien joitain asiakkaita järkyttänyt lätsähtävä herättelytekniikka. Minkä mä sille mahdan, että poski oli niin veltto ja täynnä kaikupohjaa, että CD:n musiikkiraitakin hyppäsi tolaltaan, mikä lisäsi dramatiikkaa entisestään. No, ainakin asiakas heräsi todellisuuteen siinä määrin, että uskalsin päästää hänet kroppansa ohjaimiin kotimatkansa ajaksi.

Viimekertaiseen päivitykseen liittyen, voin luokitella ravintolatyöntekijät kahteen eri ryhmään, introvertit ja ekstrovertit; introvertit lähti nauttimaan hampparia ja ekstrovertit voimaantumaan paskanjauhamisesta. Minä olen ilman muuta introvertti: aktiivinen ja ulospäin suuntautuva toiminta tappaa minut sisältäpäin. Small Talk on kuin loinen, joka imee sen vähäisenkin elämänhalun, mitä minulla on. Mutta mitä tapahtuu, kun joudun työskentelemään toisen ovimiehen kanssa, joka on henkeen, vereen ja jokaiseen soluun ulospäin suuntautunut luonnonoikku?

Työskennellessäni Sibeliuksenkadun mäessä ravintola Lumossa joudun usein työskentelemään kaupungissa hyvin tunnetun ja pidetyn hämäläisportsarin kanssa. Salanimetään kyseinen portsari vaikka Kistoksi. Kiston ja minun ulkoinen olemus ovat täysin poikkeavat: Kisto on pitkä, vaalea, seisoo ryhdikkäästi ja tervehtii joka saatanan kaduntallaajaa kuin parasta ystäväänsä sekä jorisee aivan käsittämättömiä runoja luoden asiakkaalle sellaisen mielikuvan, että hän on parasta mitä Jumala on luonut maan päälle. Minä taas olen tukaton, lyhyenläntä, muistutan seisoessani Notre Damen kellonsoittajaa ja välttelen työhöni välttämättömien sanayhdistelmien ulkopuolelle jääviä virkkeitä sekä pyrin muistuttamaan asiakkaalle, että me kaikki pörräämme saman sontaläjän ympärillä. Lienee sanomattakin selvää, että kaikki kinkut katsoivat tätä ihannegeeniperimää ylöspäin.

Olin Lumossa eteisessä, jossa myin myös lippuja ravintolaan. Kisto meni ulos tervehtimään ohikäveleviä tissitelineitä. Hetken nuorten naisten seksuaalista itsetuntoa kohottavan jälkeen Kisto ohjasi neidit ravintolaan.

- Se olisi viisi euroa per nenä, sanoin.

- Ei kun likat tulee mun varjolla tästä ohi, sanoi Kisto naaraiden hanureita tähyillen.

- Meille on annettu selkeät säännöt ja kaikki maksaa, tuumasin

- Eijei, kun likkoja ei koske nämä jutut ollenkaan. Spesiaalityyppejä, spesiaalikohtelu. sanoi Kisto tarkistaen samalla, että taskussa oli vielä mytty sinisiä pillereitä illan huipentumaan.

- On se nyt PERKELE, nyt sitä rahaa tänne niin kuin olisi, napautin.

- No hei, ei hätää, mä maksan nämä, sanoi Kisto kaivellen työtakkinsa taskuja.

- ETHÄN SÄ NYT SAATANA MEIDÄN LIPPURAHOISTA NIITÄ MAKSA! sanoin vähän liiankin äänekkäästi.

Kisto luovutti ja jatkoi käsiään nostellen osaaottavasti

- Ei voi mitään, ei kukaan voi työpariaan valita. Joudutte itse maksamaan liput.

- Saanko vielä papereita nähdä,  kyselin.

Minulle ojennettiin rahat ja henkkarit, joita yritin tavata verenpaineeni tykyttäessä kupolissa.

- Ettehän te ole edes täysi-ikäisiä, sain änkytettyä löydettyäni sanat oikeaan järjestykseen.

- Jaa ette. No, katotaan sitten ensi vuonna uudelleen, sanoi Kisto muina miehinä.

Ulkopuolisen silmin oli taas sellaista katukomediaa, että olisi pitänyt heittää useampikin lakki kolikoille. Huolimatta kärkkäästä vuoropuhelusta työskentelymme yhdessä oli aina molempien luonteita hyvin palvelevaa. Kisto sai aina esittää Antti Anteliasta yrittäen saada asiakkaita minun esittämän Tarkka Takakireän ohitse; kisto esiintyi aina tarinan sankarina ja minä pahiksena. Tämä järjestely kävi hyvin, koska Kisto sai tällä menetelmällä triplasti enemmän tippiä ja minä puolet vähemmän. Koska rahat jaettiin, niin viivan alle jäi huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Plussaa oli vielä se, että minun ei tarvinnut vuoropuhella yhtään enempää kuin oli pakko.

Teemaan sopiva biisiehdotus: Jailhouse Rock, Elvis Presley

Kyllä pahiksena oleminen voi olla kannattavaakin.

 

Ravintolatyön heikot hetket

Tuliko nuorena katseltua Coctail- ja Goyote Ugly -elokuvia, josta sait kuningasidean? Vai surffailitko Koulutuskeskus Tavastian linjoja lävitse, näit tittelin baarimestari ja ajattelit tällä kiilaavasi suoraan keskiluokan huipulle? Tai sitten kuvittelit tulevasi löydetyksi vuosisadan rakkaustarinaan romanttisesti hämärien baaritiskien luota tulevan NHL -tähden toimesta?

Nuoret, joiden lamput ovat syttyneet edellä mainituista syistä, ovat melko rasittavia tulevaisuudenhaaveineen ja elämäniloineen. Rehellisyyden nimissä olen hiukan kateellinenkin tälle pari vuotta kestävälle mielenhäiriölle, mutta se hetki, jolloin tajuat ettei työmaailma pyörikään sinun ylöspäin sojottavien D-kuppien, Tavastian runoilemien arvosanojen tai näkemyksiesi ympärillä saa minut vahingoniloisesti räkättämään itseni tärviölle.

Pehmentääkseni tätä tiputusta naiivista mutta suloisesta haavemaailmasta kerron sinulle suoraan ravintolatyöskentelyn huonoista hetkistä. Nämä voi auttaa sinua arvioimaan, että sopiiko ravintolatyöskentely sinulle ja saako sinut sovitettua edes liukasteen kera yöelämään. Ja voit unohtaa kaikki ne asiat, joista sinulle maksetaan palkkaa. Alkoholitarjoilu, blokkaaminen ja oven availu ei vaadi edes peruskoulun päättötodistusta. Tosin nurinniskaisesti tarkkailuluokkamenneisyys antaa sinulle parhaimmat eväät.

Jokainen kaduntallaaja oppii työskentelemään puolen tunnin perehdytyksellä ravintolassa, joten aloittavia työntekijöitä kohdellaan firman puolesta kuin karjaa. Saat ensi alkuun kaikki vuorot, mitä kuppilalla on tarjota, mutta sisäänajon jälkeen määrät tipahtavat muutamaan vuoroon kuukaudessa. Onneksi olkoon, pääsit töihin tarvittaessa kutsuttavien joukkoon. Töitä on juuri sen verran, että on turha hakea työttömyyspäivärahaa.

Mikäli sinulla on mahtava moraali ja herkkä häpeä, niin et pääse edellä mainittuun ryhmään. Alalla pitkään työskennelleet ovat jo juurtuneet baarielämään ja sinä olet kuin ravinnepuikko heille. Tästä syystä kaikki huomioivat sinua erityisellä tavalla muutaman kuukauden ajan aloittamisestasi. Tunnet olevasi erityisasemassa ja kaikki mitä sanot, saa ihmiset nauramaan ääneen. Tunnet olevasi elossa ja löydät itsestäsi itsevarmuuden, jota et kuvitellut ikinä omaavasi. Tarkoitus onkin saada sinut tuntemaan ja keskittymään itseesi. Ei kukaan halua nauttia stressaantunutta lihaa. Ennen kuin huomaatkaan sinua naisena naulataan nahkanauloilla VIP -narikan takaseinään tai miehenä Ravintolapäällikkö Lissu löytää tarjoilijattaren klamydiset huulet vartesi ympäriltä kaljatankkivarastosta kesken työvuoron. Kliimaksissa et huomannut vastapuolen käyttävän älykännykkäänsä, ja nyt kaikki tietävät minkälainen tatuointi sinulla alaselässä. Nyt sinut on hyväksytty porukkaan. Tällä yleensä saadaan uuden työntekijän innokkuutta vähennettyä vältettävälle tasolle. Vastavuoroisesti riippuen ejakulaation laadusta työmahdollisuudet voivat parantua.

Älä tee tästä ongelmaa. Mitään ei ole vielä pilattu. Sinut on hyväksytty työyhteisöön, mutta seuraavat tunnit ovat kriittisiä arvonannon kannalta. Sinun asemasi porukassa määritellään sen perusteella, miten reagoit tähän. En anna tähän mitään vinkkejä. Pitäähän tässä jotain mystiikkaa olla. Hyvin suurella todennäköisyydellä joudut tähän tilanteeseen vielä myöhemminkin, joten kannattaa lukea Kama Sutra tai vastaavaa. Muista kuitenkin panostaa laatuun, ei määrään. Kaikki ovat mukavia seitsemännen taivaan seksijumalalle, joka antaa yhtä varmasti voittorivejä kuin Keno.

Nyt kun olet kuin kaikki muut, niin olet risteyksessä, josta lähtee kolme tietä. Yksi on se, josta olet juuri tullut ja kaksi muuta ovat sosiaalinen juominen sekä syöminen. Olet joka vuoron jälkeen tässä risteyksessä, joten valintakertoja riittää. Jos olet vuorovaikutuksesta voimaantuva, niin valitset sosiaalisen juomisen. Menette työporukalla jonkun luokse aamuneljän jälkeen. Paikalle saattaa tulla vielä kilpailevien ravintoloiden työntekijöitäkin. Mikäli olet lukenut blogiani pidempään tai olet nähnyt minut ovella, niin voit olettaa etten ole ikinä kuulunut tähän porukkaan. Tästä syystä en pysty kuvailemaan kunnolla tapahtumia. Lopputulokset ovat kuitenkin nämä: raskaus, sukupuolitaudit, huumausainekäyttö, alkoholismi ja avarakatseinen maine.

Itseäni on aina kiinnostanut tuo syömispolitiikka. Mikään ei voita sitä tunnetta kuin neljästä Hesburgerin pekonihampurilaisesta sitä ensimmäistä puraiset ja ylimääräiset majoneesit ruiskuaa ympäri poskiasi (toisessa ryhmässä tursuaa kanssa, mutta se ei ole majoneesia). Mikä ihana kulinaristinen elämys. neljän hampparin jälkeen on ihana mennä nukkumaan oman vatsan viereen. Hyvä puoli tässä on se, että muutaman kuukauden jälkeen et tarvitse rintaliivejä pitääksesi maitorauhasiasi paikoillaan, vaan ne lepävät mukavasti siinä mahan päällä. Vuosien varrella tätä afroditemäisesti pyöreää mahaa ruvetaan kutsumaan eturepuksi.

Molemmat tiet ovat vääriä. Muutaman vuoden jälkeen huomaat, että on kolmaskin vaihtoehto, kivikkoinen kinttupolku, joka johtaa suoraa päätä omaan sänkyyn. Sinulla on sen pari vuotta aikaa etsiä tätä, joten ei hätää. Avarakatseinen mainekin kestää samalla tavalla kuin maine ravihevosella: Kun on tarpeeksi ratsastettu, niin sinua ei veikata enää. Olet vain näön vuoksi mukana. Vatsalaukkuun päätyneet hampurilaiset tosin majoittuu vähintään muutamaksi kuukaudeksi vyötäisille, mutta hyvällä liikunnalla tästäkin pääsee eroon.

Viimeinen ongelma on yörytmi. Näet auringonvaloa ainoastaan muutaman kuukauden vuodessa, koska ainoastaan silloin aurinko on vielä horisontin yläpuolella kuuden jälkeen illalla. Ei puhettakaan, että heräisit ennen keskipäivää. Ne ravintolatyöntekijät, jotka työskentelevät vain viikonloppuisin, joutuvat elämään viikonlopun ajan puolihorroksessa, koska maanantaina alkava minimipalkkatyö alkaa sianpieremän aikaan, joten rytmiä ei sovi sekoittaa. Olet koko viikonlopun väsynyt ja kun avaan silmät, niin ympärillä on ainoastaan pimeyttä. Hienoa.

Pahinta tässä on se, että monet työntekijät eivät näe tätä kokonaisuutta, vaan elävät “täysillä” ja “hetkessä”. Silloin kaikki nämä solmukohdat koetaan elämän suolana, jota ilman ei suupalallistakaan saa alas. Pyhä jumala minkälaisia loppuun ajettuja takseja niistä tuleekaan: kaikki paikat vuotaa ja meteli on kamala. Ravintolatyöntekijöistä tulee itsensä karikatyyripiirroksia. Edelleen mennään jatkoille saman saatanan porukan kanssa ja hakataan ihraisia vartaloita yhteen minuutin ajan. Ainoa asia mitä muistat NHL -tähdistä on se, että pystyt kyllä hoitelemaan yhden joukkeellisen illassa.

Vieläkö haluat alalle?

Menneisyyden haamut

Blogini kirjoittamisen yhteydessä olen saanut uutta perspektiiviä työhöni. Muistoja on paljon, mutta niiden heruttaminen vaatii jonkinlaisen ulkoisen ärsykkeen. Muutama yö taaksepäin eteeni saapasteli yksi kanta-asiakkaista, ympäristö synkkeni ja edessäni oleva asiakas muutti muotoaan. Oli melkoinen työ saada katse kohdistumaan kohteen keskipisteeseen, koska asiakkaan ääriviivat olivat kuin halvalla vesiväripensselillä vedetty. Kun olin arvioinut kohteen keskipisteen mahdollisen olinpaikan summa mutikassa laineilevasta silhuetista, niin tuijottamisen keskittäminen tuotti lisää vaikeuksia. Vaikka kuinka yritin katsoa kohti, niin katse ikään kuin luisui ohitse. Tämä ei johtunut mistään yliluonnollisesta eikä nauttimissani jaffoissa ollut miestä vahvempaa, vaan pelkästään vastenmielisyyden välttelystä. Silmääni iskeytyi kuitenkin ele, joka heitti levysoittimeni neulan kauas menneisyyteen...

Pikkuisen liian pienet housut, jotka on vedetty liian korkealle. Tukka, joka ei ole kampaa nähnyt viime nukkumisen jälkeen. Kalsiumin puutteesta karanneita hampaita ja liiallisesta juomisesta johtuvia toispuoleisia hermoratakatkoksia, joiden takia oikeanpuoleinen silmä saa syvän fyysisen kajaalin ja hymy edestakaisin nykivän vivahteen. Elämän raskaus roikkuu ympäri kasvoja. Onnellisuus on liuennut Camparin mukana kauas muistojen seuraan. Jäljelle on asiakkaasta kaikkein synkin ja melankolisin aines, jonka kokonaisvaltaista vaikutusta pystyy enää ainoastaan lieventämään kaljatuopillisella. Baariin kävellään suoraan katkolta, jonne jouduttiin, kun sohvan läpi meni numero kakkonen yhtä nestemäisessä muodossa kuin se kroppaan oli päätynytkin.

Minä olen aloittanut ravintolatyöskentelyn Katumalla (Hämeenlinnan lähiöaluetta), jossa suurimman osan asiakkaiden maksan käyttöiästä oli finaalissa. Silloin, nuorena miehenalkuna,  kuvailemani asiakas tuntui kaukaiselta ja myyttiseltä hahmoilta. Sellaiselta, joka on aina ollut siinä tilassa tai joutunut kohtalon paiskomana oman elämänsä Corollan takapenkille. Nämä ovat niitä hahmoja, joita näet elokuvissa baarien marginaalissa räkättämässä vahingoniloista nauruaan, joka on ainoa keino enää nauraa: ei omaa hyvää oloaan vaan muiden vastoinkäymisiä.

Nyt, juuri tällä nimenomaisella hetkellä, edessäni seisoo 25-vuotias söpö nainen kaljatuoppi kädessä heiluen niin, että kalja tyrskyää vaahdoiksi. Hän puhua pälpättää asioista, jotka eivät minua kiinnosta tuon taivaallista. Itseni pakottaen katson kasvoja ja näen pienen eleen, joka repi minut menneisyyden haamujen sekaan. Tunnistin kasvolihasten hetkellisen luovuttamisen, kun suupieli nytkähti alaspäin kesken hymyn omistajansa sitä huomaamatta. Tästä se kaikki siis alkaa.

On monia syitä, miksi en kuvaile asiakkaitani tarkasti. Yksi niistä on se, että en halua katsoa heitä yhtään kauempaan kuin on pakko, koska muuten alitajuntani alkaa heittelemään dioja sielullisen silmäni eteen samaan tapaan kuin yläastelaisille näytetään kuvia huumausaineiden käyttäjien ulkonäöstä ja elinympäristöstä. Toiset näkevät vastakkaisesta sukupuolesta vain ne ulkoiset ärsykkeet, jotka kiihottavat libidoa, toiset keskittyvät vähän roikkuvaan etuvalliin ja toiset näkevät sisäisen kauneuden. Minä näen tiettyjen asiakkaiden tulevaisuuden ja se ei pääty disneymäiseen loppuun. Asiakkaiden elämänjuonissa 101 rakkia nyljetään viitaksi ja Ruusunen herää ikiunestaan, kun raskaus on lopuillaan.

Olen saanut treenattua itselleni itsepuolustusrefleksiksi asti asioiden oikeiden kuvakulmien välttelyn ja saanut tilalle melko romanttisen kalvon, jonka avulla työni on siedettävää. Valitettavasti blogini aiheiden muistaminen vaatii tämän kalvon ohittamista, joten työstäni saattaa nyt tulla huomattavasti raskaampaa henkisesti. Olin huomaamattani päässyt zen-tilaan, jossa ohitan asiakkaiden fyysisen ilmentymän ja keskittyn siihen, mikä todella merkitsee portsarille, yhteen 2 euron ja yhteen 50 centin kolikkoon.

Tällä ajatuksella baarit toimivat kyllä eräänlaisina saattokoteina ihmisille. Tähän saattokotiin tosin pääsee jo 18-vuotiaana.

Komedia- ja sankaritarina

Hämeenlinna on Suomen suurin valaistu hautuumaa, he sanovat. Viimeöinen ei ainakaan vähentänyt kyseisen väitteen totuusarvoa. Ehkäpä taantuma on viimein pysähtynyt puolimatkassa Helsingistä Tampereelle jäädäkseen nauttimaan paikallisesta toimettomuudesta. Vuoden hiljaisin perjantai.

Tästä syystä kaivelen jälleen muistojeni perunakellaria, jotta olisi edes jotain kirjoittamisen arvoista. Voisin kertoa eilisestäkin, mutta minun mielikuvituksella ei naputella kuvauksia tyhjästä kadusta muutamaa virkettä enempää. Seuraava ilta on muistaakseni viime vuodelta.

Kaikissa baareissa on kippo, joka kylkeen on kirjoitettu avuttomia uhkauksia kipon sisällön väärinkäyttäjälle. Kipon sisällä on tarjoilijoiden keräämät kolehdit, jotka jaetaan aina tietyn ajan jälkeen. Huolimatta uhkauksien ponnettomuudesta tarjoilijat kuitenkin kokevat sairaalloista suojelunhalua tätä runsaudentorvea kohtaan, ja siihen kajoava saa osakseen päiviä kestävän kirouksen. Eilen väsyneenä provosoiduin hiukan näistä ”jos kosket niin kuolet”-teksteistä ja ajattelin jekkuilla hiukan. Otin juuri tulostetun kuitin ja kirjoitin kääntöpuolelle:

“lainasin pari kolme kymppiä. Maksan myöhemmin. T: J”

ja lapun laitoin tippikippoon. Vuorossa ollut kirstunvartijan löytäessä vekselin viskipullopakkauksen muotoisesta aarrearkustaan alkoi vuosikymmenen dekkaritarina. Olin epähuomioissani kirjoittanut DJ:n etunimeen johdattelevan kirjaimen lappuun, joten baarietsivän roolia vetänyt tarjoilija alkoi ristikuulustella häntä: ”lainasix sä?”, ”ihan varmaan veit” ja ”sä saatana pelasit meidän rahat” jne. En pystynyt menemään lähellekään tilannetta, koska hihitytti niin maan perkeleesti. Rikoskumppaniksi ei kyseistä DJ:tä voi ainakaan ottaa, koska hän murtui miltei välittömästi. Onneksi en sentään joutunut palauttamaan ”lainaamiani” rahoja.

Tarinan opetus: Ihmiset uskovat mitä vain, jos esitetty väite on mustaa valkoisella ja asia koskee heidän etujaan.

Toinen tarina alkoi ravintolamme ulko-ovelta. Nuori herra muodikkaalla takatukalla ja jääkiekkoilijamaisella olemuksella yritti sisään ravintolaamme. En valitettavasti tunnistanut herraa hänen esittämästä asiakirjasta ja hän väitti sosiaaliturvatunnuksensa olevan ööööö -alkuinen, joten sisäänpääsy evättiin. Tämähän ei käynyt alaikäiseksi epäillyn kunnialle ja alkoi melkoinen mekastus pihalla. Hän soitti sisällä olevalle asiakkaalle ja kertoi tapahtuneen. Odotin seuraavaksi mitä mystisimpiä tarinoita epäilyn sisään päästämiseksi. Sisältä tulikin kuitenkin luottamusta nauttiva asiakas, joten avasin oven päästääkseni ulkoilmaa nuuhkimaan jääneen nuorukaisen sisälle, mutta hänen suu kävi vieläkin.

Seuraavaksi ohitseni sujahti naisasiakas, joka nappasi mölytoosasta kiinni ja vei hänet kauemmaksi ovelta. Olin jo ottamassa ensimmäistä askelta pelastusoperaatioon, kun minulle kerrottiin, että hän on nuorukaisen äiti. En kuunnellut, mitä sanoja ulkona käytettiin, mutta voimalliset käsieleet kertoivat, että nyt linjattiin käytöstavoille uudet ulkopoliittiset rajat. Voin kertoa, että teksti oli kovaa. Poika tuli vastentahtoisesti pyytämään anteeksi ja ilmoitti samalla ettei ravintolaamme tule. Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, niin äidiksi osoittautunut asiakas sisään tullessaan pyysi vielä anteeksi poikansa käytöstä. Olin sanaton.

Olen tietyllä tavalla hyväksynyt, että nuoret ihmiset koettelevat rajojaan ja tämänkaltainen käytös kuuluu rajojen hakemiseen ja oman identiteetin löytämiseen. Toki usein minua on ottanut päähän, kun tuntuu, ettei mitään käytöstapoja ole opetettu nuoremmalle polvelle. Edellä kuvailtu tapahtuma on verrattavissa yksisarvisen löytämiseen. En vieläkään löydä sanoja, millä tehdä kunniaa tälle naisasiakkaalle enkä osaa selittää kuinka häkeltynyt olen ja miksi. Näin ei vain tapahdu – ikinä. Jos tämä päivitys ikinä löytää tiensä kyseisen naisen silmien eteen, niin sanottakoon, että olet yksi kunnioitettavimmista ihmisistä, mitä olen ikinä tavannut.

kuka nyt saa lyödä ja ketä

Sitten vähän haastavampi aihe suomalaisten esileikeistä: miesten naisiin kohdistamat lyönnit. Ihan ensimmäiseksi korostan, että minä tuomitsen jyrkästi kysymyksen: “saako mies lyödä naista?” Koko lause on tasa-arvoa loukkaava ja täten jäävään itseni vastaamasta siihen. Oikeassa elämässä kukaan ei saa lyödä ketään riippumatta virtsakanavan pituudesta.

Joskus kuitenkin ajattelin ja liputin pelkästään naista parisuhdeväkivallalta suojelevan politiikan puolesta. Sovinistinen ajatteluni heittäytyi aika tehokkaasti ääripäästään keskelle, kun työskentelin Hämeenlinnan Bar Virtasessa. Perjantain alkuiltana yhdessä tuopilliset nauttinut pariskunta löysi riidansiemenen, joka kasvoi siihen pisteeseen, jolloin kikkelillä varustettu puolikas vetäisi reippaalla avarilla naistaan. Minä en kerennyt paikalle, kun mies jo otti askeleita ulko-ovelle.

Pysäytän elokuvan pyörittämisen hetkeksi tähän ja oikaisen muutamia ennakkoluuloja. Portsarin ensisijainen tarkoitus on pitää järjestystä yllä, mihin kuuluu myös rikoksiin, kuten väkivaltaan, puuttuminen. Jos asiakas on kerennyt jo rikoksensa tekemään ja lopettanut, niin minulle ei ammattini puolesta jää mitään mihin puuttua. Tietysti soveliaisuuden rajan ylittänyt ohjataan vähintään pihalle ja pahimmassa tapauksessa otetaan kiinni ja luovutetaan poliisille. Tapaus kirjataan ravintolan omaan tapahtumat-kansioon ja annetaan uhrille yhteystiedot, jotta mahdollisen jutun nostamisessa poliisi saa silminnäkijöiden yhteystiedot. Painotan vielä, että portsarin tarkoitus ei ole jakaa oikeutta nopeasti lähestyvien nyrkkien muodossa kenellekään. Painetaan Play-nappulaa ja jatketaan katselua…

Mies käveli varmoin askelin luokseni ulko-ovelle.

- Nyt on aika poistua, sanoin.

- Joo, matkalla ollaan, tuumasi miesasiakas ja jatkoi etenemistään kadulle.

Mies pyöri pihalla ympyrää kiukkuisena ja puhui puhelimeen. Oli arvatenkin soittamassa taksia itselleen. Toispuoleisesti kasvonsa punaiseksi saanut nainen meni pihalle jatkamaan siitä, mihin sisällä jäätiin. Toispuoleisuus muuttui molemminpuolisuudeksi, kun taas avari napsahti.

- Lopettakaa nyt hyvän sään aikana, huusin ovelta verenpaineeni keskeltä.

Mies rauhoittui ja otti etäisyyttä naiseen. Mutta se mitään auttanut. Nainen seurasi perästä ja jatkoi nalkuttamistaan. Minulle ei jäänyt enää mitään muuta vaihtoehtoa jäljelle.

Menin pariskunnan väliin, katsoin miestä ja sanoin:

- Anteeksi, nyt taisi tulla virhearvio. Mitäs jos sinä menisit takaisin sisälle juomaan tuoppisi loppuun ja pidetään tämä riidanhaluinen puoli täällä pihalla.

Tilanne päättyi siihen, kun mies palasi baaritiskille ja nainen jäi suu auki ihmettelemään, että mitähän helvettiä juuri nyt tapahtui.

- Tota, sieltä on arvatenkin taksi tulossa, niin voit vapaasti ottaa sen. Meidän yhteystiedot sinulla jo onkin, joten voit antaa ne poliisille, jos olet aikeissa nostaa syytteen. Minä kyllä tulen kertomaan näkemäni. Nyt hyvää päivän jatkoa ja tervetuloa huomenna uudelleen, sanoin asiakaspalveluhenkisesti punaposkiselle naiselle.

Joskus tilanteet voivat raueta mitä eriskummallisilla ratkaisuilla. Painotan edelleen, että minun tehtävä on estää järjestyshäiriöt. Poliisin tehtäväksi jää tutkia järjestyshäiriöiden lainvastaisuus, syyttäjän ajaa poliisin ratkaisua ja tuomarin päättää lain lopullisesta toteutumisesta. Ja minun koulutustaso riittää juuri ja juuri oven aukaisemiseen, joten vaikea minun on sanoa, että kuka nyt tarvitsee rangaistuksen ja kuka ei - lain pykälien mukaan.

Tämän tapauksen jälkeen punnitsin periaatteeni uudelleen ja päädyin nykyiseen ratkaisuun, jossa kukaan ei saa lyödä ketään ja minun tehtäväksi jää vain väkivaltatilanteiden estäminen ja sen epäonnistuttua tilanteiden purkaminen.  Pariskunnat käsitellään yhtä tasapuolisesti kuin kaksi keskenään nahistelevaa pojankoltiaista: ihan sama kuka aloitti, minä lopetan sen.

Edetään muutama vuosi ja kilometri eteenpäin uuteen viikonloppuun. Olen availemassa ovea sisään hoiperteleville asiakkaille. Toisella puolella katua pariskunta riiteli kovaäänisesti ja töni toisiaan. Baarin sisätiloista tullut vanhempi rouvashenkilö näki riitelystä juuri sen hetken, kun mies löi naista avokämmenelle. Koko homma tapahtui kadun toisella puolella, joten riitely ei oikeastaan koskettanut minua ja sekä pariskunta että heidän tapa “keskustella” oli minulle jo tuttua.  Sisältä tullut asiakas oli kuitenkin hyvin tyrmistynyt ja vaati minua menemään auttamaan. Mietiskelin tilannetta kaikessa rauhassa.

- Tota, voisitko vielä viisaampana kertoa, että kumpaa mä autan, kysyin rouvalta.

- No mene nyt herranjumala sinne väliin, rääkyi hysteerisesti rouva asiakas.

No, minä laahauduin paikalle ja kysyin samanlaisella iloisuudella kuin Gigantin myyjä empivältä asiakkaalta: “Tarvitseeko kumpikaan teistä apua?”

Pariskunnasta toinen repi hiuksia päästä ja toinen raapi kasvoja. Avareita heiteltiin puolin ja toisin.

- PAINU VIT...N SIITÄ, tuli yhtä aikaa kaksikosta.

- Selvä, selvä. Jos teistä kumpikaan tarvitsee apua, niin huutakaa, sanoin edelleen palveluhenkisesti.

Laahustin takaisin väliin menemistä vaativan asiakkaan luokse ja kerroin ettei kumpikaan halunnut apua. Minä en ainakaan mene pariskunnan esileikkeihin väliin, jos kumpikaan ei sitä halua, eikä olla minun toimialueella eikä kenellekään ole koitumassa pitkäaikaisia vammoja.  Siitä tule mitään muuta kuin sanomista. Yritin selittää, kuinka kyseinen käytös kuuluu joidenkin pariskuntien viikonloppurientoihin ja kuinka se oikeastaan lisää onnellisuutta kotioloissa.

Joskus kuitenkin pelisilmä pettää. Kerran naisasiakas naama verissä päin ja aidosti hätääntyneenä juoksi ravintolaan sisään karkuun miestään, joka kuulemma oli hakkaamassa häntä. Nopeasti reagoiden ehdin ulko-ovelle pysäyttämään perässä juosseen miehen. Tilanne kärjistyi kuitenkin painiksi miehen kanssa.

- Ja minun miestänihän te ette satuta, rääkyi uhrista suhteen pelastajaksi muuttunut nainen.

Siinä samassa naisen pitkät kynnet upposivat naamatauluuni. Voi perkele, siinä sitä oltiin taas yhden suhteen lujittajana. Niin sitä riitaantuvan osapuolet löytävät yhteisen sävelen, jos heidän liittoaan uhkaa jokin ulkopuolinen taho.

Pariskunta pääsi loppujen lopuksi maijan kyytiin naamat pippurissa. Että mä vihaan näitä tilanteita. Ihan sama miten toimii, aina tulee sanomista.

” -- Kun minä olin nuori, niin ei naiset piesseet miehiä. Miehet pieksi naisia muttei huvikseen koskaan. Vanhuksia ei piessyt kukaan, lapsia pieksi kaikki. Pihan lapsia sai kuka tahansa piestä, eikä kukaan vetänyt huumeita. Maailma oli jengoillaan, ihmisillä kiva rytmi ja vakaus elämässä, toisin kuin nykyään JUMALAUTA!!“

Rauno Repomies, Pasila.

Alkuviikon taikaa

Tämän viikon ensimmäinen työyö on jälleen takanapäin. Vastoin ennakko-odotuksia yö oli vilkas ja asiakkaat olivat hyvällä tuulella, joten minäkin saatoin yrittää muistella, mitä hymyileminen vaatii kasvolihaksilta. Seuraavassa otteita keskusteluista asiakkaiden kanssa kronologisessa järjestyksessä.

23:05

Sisään kompuroi heti pari minuuttia ulko-oven aukaisun jälkeen kaksi ristipistoksella kävelevää alle kolmekymppistä herraa.

- Me ollaan odotettu pihalla ainakin 28 tuntia, että tämä paikka aukeaa.

- No, ei muuta kuin rahaa minulle ja sisään vain.

Olisi voinut hyvin olla mahdollista, että kaksikko oli ollut 28 tuntia pihalla odottamassa, kun heidän vilahdettu sisälle ilmaan jäi silmiä kirvelevä lasinpesunesteen tuulahdus.

23:10

Ja seuraavat soitetut toivebiisit olivat niitä perkeleen Metallican väsyneitä ikivihreitä. Aikuiset miehet tanssivat itseään halaillen kliimaksissa biisien tahdissa, joita on soitettu jo bändin perustamisesta alkaen. Huoh.

23:15

Sitten sieltä ryömittiin hakemaan tupakkiaskia, vaikka siitä muistutin jo tullessa. Kaksikko oli perin tyytyväinen, kun ei tarvinnut narikkalappua esitellä ollenkaan. Yleensä kuitenkin vaadin narikkalapun, jotta voidaan varmistaa ettei se ole hukkunut jo nyt. Nyt vain halusin päästä kaksikosta nopeasti eroon.

23:45

Yllättäen en joutunut herättämään duoa, vaan he lähtivät ihan omien ajatusten pohjalta baarista. Taas oltiin tyytyväisiä, kun puin takkia päälle.

- Täällä on kyllä hyvä palvelu, sopersi pää jostain takin uumenista.

- Pöh, pääsen teistä vain nopeammin eroon tällä tavoin.

- Höhöhö, sä olet kyllä hyvä tyyppi.

Niinpä niin.

0:15

Sisään oli tullut jo yllättäen useampiakin alkoholinnautiskelijoita, joista kaksi vanhempaa ihmistä tuli pihalta röökiltä takaisin sisälle.

- Älä huoli, me tästä lähdetään ihan kohta.

- Ei onnistu. Me olemme siitä erikoinen baari, että meille pääsee helposti, mutta karkaaminen ei onnistu kuin reilussa humalassa. Meillä on katsokaan maine, mitä pitää ylläpitää.

- Täh, onpas ahdistavaa, hekotteli pariskunta.

- Loistavaa, asiakkaat yleensä juovat enemmän, kun heitä ahdistaa.

0:17

Mieshenkilö, jolla oli matkamittarissa jo kolmisenkymmentä vuotta elettyä elämää takana, käveli vessaan ja erehdyin lukemiseltani katsomaan kohti.

- Mitä sä kattelet, en mä vielä ole tehnyt mitään, sanoi mies.

- Vielä, tuumasin takaisin.

Mies tuli vessasta ja antoi tipin jo etukäteen.

- Täällä on aina niin turvallista olla.

- Voisi kyllä tosiaan olla turvattomampaakin, sanoin ja löin nyrkkiäni avoimeen käteen toistuvasti ja näkyvästi. Sain vastaukseksi peukun.

0:45

Pariskunta, joka esiintyi tässä tarinassa aikaisemmin, tuli eteeni ja katsoivat molemmat kysyvästi minua. Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen kysyin

- Mistä mä nyt jäin kiinni?

Narikka täyttyi jälleen naurusta.

2:30

Sitten illan draaman kliimaksiin. Sisään tuli puolijuoksua humalainen palvelualan ammattilainen.

- Mä katon vaan tonne sisälle, että näkyykö yhtä kaveria.

- Ketäs sitä etsitään, kysyin väsyneenä.

- No, yhtä tyyppiä, joka melkein hakkasi yhden naisen tossa, vastasi humalainen.

Onneksi näitäkin tilanteita on tullut eteen yksi jos toinenkin, niin toimintaohje oli jo laadittu valmiiksi.

- Tota, mitähän ajattelit tehdä, jos löydät sen tyypin, kysyin.

- Älä huoli, en mä täällä mitään tee, vaan vien sen pihalle, vastasi sankarinviitassa liihottava promilleapina.

- Nyt on kyllä sellainen juttu, että en mä sinua ota sisälle ollenkaan.

- No mitä helvettiä, en mä täällä mitään tee, huusi asiakas.

- Juujuu, mutta et sä nyt kuitenkaan pääse sisälle.

Asiakas ns. mukarauhoittui ja aloitti.

- No, en mä sitten tee mitään. Mä tulen vain kaljalle.

- Justjust. En mä kyllä sua siltikään ota sisälle.

Sankari lähti pettyneenä toiseen ravintolaan.

2:45

Pariskunta tuli ties kuinka monennen kerran jo ulkoa tupruttelemasta ja jäi juttelemaan taas.

- Me tehtiin sopimus, että lopetetaan tupakointi tämän illan jälkeen, tuumasi nainen.

- Kiva kuulla, onnea matkaan, sanoin jopa sitä tarkoittaen.

- Etkö sä usko, että me pystytään siihen?

- Täh, olin huutomerkin muotoisena.

- Niin kun kerran onnea tarvitaan, sanoi asiakas virnuillen.

- Mä yritin vain perkele olla kohtelias, sanoin hymyssä suin.

Olen melko varma, että missään muussa asiakaspalvelutyössä ei käytetä tällaista viestintäprotokollaa. Kyllä ei hyvään asiakaspalvelutyöhön käytetä pään katkaisevaa hymyä, vaan rehellisenä olemista, ilkikurista katsetta ja suomalaista synkkää huumoria.