tiistai 4. lokakuuta 2016

Tavallinen työyö

Joskus sitä löytää itsensä juhlista, jossa joku smalltalkiin mieltynyt puolison sukulainen päättää tutustua juuri minuun ja aloittaa invaasion tiedustelemalla ammattiani. Koska en ole erityisen harteikas enkä omaa edes katu-uskottavan näköistä lärviä, niin kysyjä miltei aina yllättyy vastauksestani. Seuraavaksi käydään lävitse tyypillinen kyselytykistön epälooginen kokonaisuus, johon kuuluu paljolti vihaamani: “minkälaista työtä se on?” Joskus tekisi mieli vastata, että se on varmaan kuin sivettikissan kuivatun paskan ja kokacolan vetämistä henkeen yhtäaikaa.

Vaikka työni terminä on hyvin mediaseksikäs ja miehekäs, niin näin viidentoista vuoden jälkeen itse työ on kuitenkin yhtä tylsää kuin Rautaruukin varastoalueen porttivahdilla: Portilla tutkitaan sisääntulevien rahtikirjat ja muut paperit ja sitten tehdään päätös, että nostetaanko puomi vai ei. Vuosien kokemuksen jälkeen alat tunnistamaan kuljetusfirmat niiden kuljetuskalustojen ulkonäön, pakokaasun hajujen ja värien sekä huojahtelevan ajolinjan perusteella. Joskus portti on saattanut aueta autolle, jolla taka-akseli seuraa liian kaukana etuakselia - ja poikittain.

Usein portsari on vain viikonloput töissä, mutta itse olen työskennellyt viimeisen kymmenen vuotta ravintoloissa, jotka ovat auki seitsemän yötä viikossa. Pääsääntöisesti olen viisi tuntia töissä kolmesta viiteen yötä viikossa.

Keskinkertainen arkiyö sisältää reaalimaailmassa kolme tuntia lukemista ja kaksi tuntia itse työtä. Lukeminen ei ole pakollista, mutta asiakkaiden puuttuessa järjestyksen ylläpitäminen on aika itsestäänselvää. Siinä missä vanhat sotaratsut pystyvät nukkumaan seisovilteen laitumella, niin vanhat ovimiehet pystyvät nuokkumaan baarijakkaroiden päällä istuessaan. Minä en ole ikinä oppinut tätä metodia joten yritän tavata kirjoitettua puhetta.

Yleensä kello kahdesta neljään juoksen narikassa, ryövään vahtimestarimaksun, tutkin henkkareita, toimin etäpromillemittarina ja harvakseltaan käyn rauhoittelemassa mielipahansa löytäneitä hämäläisiä. Jokaisessa kohdassa, missä oli pilkku, piste tai “ja”-sana, niin käydään jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta. Vastoin useimpien odotuksia vuorovaikutustilanteet sisältävät hyvin harvoin fyysistä keskustelua.

Periaatteessa työni eri vaiheet ovat hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Portieerin ammattitaito tulee kuitenkin esille yksityiskohdissa, joihin asiakkaat eivät kiinnitä huomiota: Laitetaanko ystävien takit samaan naulaan vai eri naulaan, ja jos laitetaan eri naulaan, niin pistetäänkö takit vierekkäisiin nauloihin? Otetaanko henkkarit tunnusteltaviksi vai skannataanko ne vain visuaalisesti? Hiipikö jo joku jonosta ohitse suoraan baaritiskille maksamatta minulle?

“Hei tässä pitäisi maks… jaa, teillä jäi tupakit takin taskuun. Olikos sitä narikkalap.. jaa se on kaverilla. Hei sinä, tules maksamaan tämä vahvimestarimaksu. Ei, juomia ei saa viedä pihalle. Juu, kaksi ja puoli euroahan tämä. Meille on valitettavasti kahdenkymmenen vuoden ikäraja, niin tarvittaisiin se narikkalappu, että löydän tak… jaha, sitä maksetaan kortilla… niin se narikkalappu kiitos. Eikun alle kaksikymppiset ei pääse... siis mikä ihmeen lappu?”

Ja sitten alkoivat haasteet. Alkoholi on siitä jännä nektari, että se riisuu usein ihmisestä miltei kaiken ystävällisyyden ja kyvyn huomioida muita. Ystävällisyydestä jää vain häivähdys hymyn muodossa lärviin kiinni ja muita huomioidaan kyynärpään verran. Jokainen asiakas on yksilö, jota kohdellaan sen mukaisesti portieerin toimesta. Valitettavasti tällainen räätälöity asiakaspalvelu kääntyy iloisesti humaltuneen mielessä hänen kruunaamiseksi paikalliseksi yön monarkiksi. Ja auta armias, jos yksikin pöhöttynyt siideriaatelinen jätetään sekunniksikin huomioimatta.

Homman voi hoitaa yksinkertaisesti ajattelematta työn hienouksia, mutta silloin sitä joutuu tekemään moninkertaisesti enemmän työtä. Loppuu sitä isoimmastakin loka-autosta polttoaine jossain vaiheessa.

Käytännössä taistelen nukahtamista ja tylsistymistä vastaan kolme ensimmäistä tuntia, jonka jälkeen alkaa yltiömonimutkaiset vuorovaikutustilanteet, joissa ansaitaan kahdessa tunnissa viiden tunnin palkka. Henkisesti ajan suhteellisuus kääntyy päälaelleen. Kolme odottamisen tuntia tuntuu kymmeneltä ja puolentoista tunnin työosuus on hetkessä ohitse.

Viimeinen puoli tuntia onkin sitten aivan omassa umpiulottuvuudessaan. Jostain minulle täysin vieraasta syystä ennen valomerkkiä nautitut juomat kestävät viisitoista minuuttia, mutta pilkun jälkeisten tuoppien pohja näkyy vasta minuuttia vajaa neljä. Viimeinen puoli tuntia venyy tunniksi.

Psyykkisesti viiden tunnin työyö kestää 12,5 tuntia, joka poltetaan elämän kynttilän väärästä päästä. Tästä syystä monet ovivahdit ovat melko iäkkään muotoisia jo kolmekymppisinä.

Uran alkuaikoina kun sai ulko-oven lukkoon, niin fiilis oli surrealistinen. Aivan kuin olisit juuri avannut lukon ja koit mielessäni mustavalkoisen “Liisa Ihmemaassa” - efektin ja samantien suljit oven. Illan hetket vilistivät mielessäsi tehosekoittimen ja moottorisahan aiheuttaman  metelin kera ja kuin veitsellä leikaten päättyy tinnittävään hiljaisuuteen. En tiedä miltä LSD trippi näyttää tai tuntuu, mutta voisin verrata tätä viiden tunnin tapahtumien ketjua huonoksi tripiksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti