Välillä ei tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun vanhempiensa hoivista juuri kontanneet miehenalut eivät ensimmäistä kertaa elämässään saa sitä mitä haluaa ja epätoivon vimmalla pyrkivät löytämään mielestään nokkelia ratkaisuja. Tässä yhtälössä on kaikki, mitä satiiri tarvitsee ollakseen täydellistä: käyttövoimana toimiva epätoivo, mehukkuuden puristava tyhmyys ja järjen kirkkauden sulkeva nuoruus.
Toimin painin erotuomarina kahdelle puberteetti-iän ylittäneelle miehelle ravintolan ulkopuolella. Taistelu itsessään ei ollut vaaraksi kummallekaan osapuolelle huolimatta osapuolten vakaasta päätöksestä voittaa kaksinkamppailu mutta järjestyshäiriöksi se voitiin katsoa. Koska olen työtävieroksuva, niin päätin jättää toisen osapuolen pihalle jatkamaan henkistä kasvuaan ainakin seuraavaan päivään asti. Syyllisempi arvottiin humalatilan perusteella.
Arpaonni saattoi suosia väärää osapuolta, koska sisäänpäässyt junnu oli iloisen ihmeissään, kun käsipuolesta suorastaan retuutin hänet sisätiloihin. Pakkasilmaa fiilistelmään jäänyt sen sijaan oli hyvin näreissään.
Seuraavaksi käytiin tapaan kuuluva neuvottelu ulosjääneen miehen kaverin kanssa siitä, että olisiko miehellä mitään mahdollisuuksia vielä päästä sisään. Neuvottelu ei tuottanut haluttua tulosta. Ulkona kaverinsa selitti tilanteen taistelun kylmässä värjöttelevälle osapuolelle, jonka jälkeen valvontakameroista näin, että osapuoli heitti hupparinsa kadulle ja lähti päättäväisin, mutta horjuvin, askelin tulemaan sisälle.
Ensimmäinen ajattelemani skenaario oli tyypillinen “minun kunniaani ei loukata”-taistelu. Toinen skenaario olisi “mulla jäi huppari sisäpuolelle”-lähestyminen. Seuraavaa skenaariota ei pitäisi olla ollenkaan ravintolassa, jossa asiakkaita on alle sata. Tämä fakta ei kuitenkaan hämmentänyt finninaaman ajatuksia. Hän löysi viimein itsensä narikan ja minun edestä.
- Saisinko mä sen narikkalapun, niin saat ulkotakkisi, kysyin.
- Siis mitä? kysyi asiakas naama peruslukemilla.
- Niin, että saat takkisi täältä.
- Minkä takin, mähän olen vasta tulossa sisään, sopersi keskustelun häviävä osapuoli.
- Luuletko sä tosissaan, että heittämällä hupparin pois sinua ei tunnistaisi?
Nyt koetettiin keinoa, joka saattaa toimia ravintolassa, jossa järkkäreitä on enemmän kuin yksi ja asiakkaita vähintään muutama sata. Naamiointiyritys silloinkin toimii vain kiireessä toimivalle, mutta ei sellaiselle portsarille, joka muistaa jokaisen sisällä olevan asiakkaan kasvot ja jokaisen sukupuun kolmen polven takaa.
- Siis mitä helvettiä, mä vasta olen tulossa tänne ja mä tiedä mitään mistään tappelusta, huusi kuulusteluvanki hermostuneena.
- Mistähän sä tiedät, että syytän sinua tappelusta? tuumasin väsyneenä.
Seuraavaksi asiakas yritti sellaista eleiden ja sanojen yhdistelmää, joka saa verisuoneni pullistumaan äkisti lisääntyneestä paineesta. Tässä yhdistelmässä olennaista on käsien ylidramaattinen sivulle levitys yhä pidemmälle jokaisen ulostulevan sanan rytmissä. Jokainen sana lausutaan edellistä sanaa pontevammin, millä yritetään vakuuttaa myös lausujalle itselleen omaa syyttömyyttään.
- Mitä?!Minä!?KUKA!!?MINÄ!?? rääkyi omasta mielestään syytön nuorisorikollinen.
Olen joutunut sensuroimaan tarinaani tästä hetkestä eteenpäin n. 10 sekuntia, mutta lopputulos oli se, että punaisen kortin saanut jäi edelleen pelistä ulkopuolelle. Saattaa olla, että pelikielto jatkuu muutaman viikon päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti