sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Epäonnistuneista asiakkaiden stereotypioinneista

Hämeenlinna on noin viidenkymmenen tuhannen asukin kokoinen kaupunki. Aloittaessani 18-vuotiaana saranankuluttajana ennen milleniumia kaupungissa oli kymmeniä baareja ja alle kymmenen yökerhoa. Tai niin ainakin muistelisin. Tästä syystä aktiiviset ravintoloissa pörräävät tunsivat ja tuntevat edelleen toisensa melko hyvin. Yllättävän nopeasti sitä oppii portieeri tuntemaan ammatin kannalta oleelliset tyypit. Tähän erikoisryhmään kuuluu kahdenlaista porukkaa, kohteliaat asiakkaat, jotka antavat tippiä ja pystyvät muodostamaan yli viiden sanan lauseita sekä epäkohteliaat varattomat paskiaiset, joiden viestintä perustuu enemmän elekieleen kuin äänihuulien muodostamaan väreilyyn. Ensin mainitut pitää oppia päästämään ravintolaan sisälle ilman maksua ja antamaan erivapauksia sekä jälkimmäiset pitää osata jättää kyhjöttämään ulkoilmaan.

Näistä muodostuu noin viidesosa asiakaskunnasta. Loput ovatkin harmaata massaa, joista saat perusrahan ja keihin ei oikeastaan tarvitse kiinnittää huomiota muuten kuin suojellessasi heidän oikeudentajuaan. Käytännössä yhdellä vahdilla on sata humalanhakuista jatkuvan holhouksen alla ja samaan aikaan kahdellekymmenelle asiakkaalle pitää antaa heille räätälöityä palvelua, joka toteutetaan siten, ettei muut näe sitä. Ei edes ne muut erikoistapaukset, koska jokaisen pitää tuntea olevansa etuoikeutettu.

Edellä mainittu jaottelu on äärimmäisen karkea ja teoria on täynnä reikiä. Suurimpana ongelmana ei ole ne ulosjäävät yhteiskunnan elätit, koska he jo tietävät olevansa oman elämänsä sivuosaesittäjiä eivätkä usein edes yritä tulla ravintolaan. Asiakas on ravintolalle ja pokelle ainoa tulonlähde. Tästä syystä raha näyttelee hyvin suurta osaa murhenäytelmien juonesta. Vakijuoppo on prioriteetti numero yksi, jota ei ole syytä hermostuttaa ulkopuolisten kustannuksella. Seuraavaksi tulee marginaalijoukon tipittäjät. Heidän fyysinen lahjoituksensa antaa työlle ja ruualle suolan. Massa tulee sitten siellä jossain kaukana perästä.

Haasteet ilmenevät kun kantapeikko tai herra tippikippo aiheuttaa ongelmia. Toinen ongelma nousee pintaan kun massassa joku näyttääkin olevan niitä, keitä olisikin pitänyt pitää portin kylmemmällä puolella. Kolmas ongelma tulee.. No perkele, kuvittele että sinun tehtävänä on laittaa sadan palan palapeli nippuun ja kaikki ovat reunapaloja: massassa on tulevia tipittäjiä ja ongelmalapsia, tipittäjillä onkin rahat ja hermot lopussa, ongelmalapsista kaksi onkin jo toistensa ryysyissä kiinni ja Ranelta pääsi pitkän putken ansiosta ripulipaskat housuun. Yritä siinä sitten taiteilla kaikkien näiden rikottavaksi tehtyjen sääntöjen keskellä voittajana.

Edellä mainittu ohjenuora väännettiin minuun nuorena poikana ovella aloittaessani. Lienee selvää, että se ei auttanut kuin käynnistämään urarännini. Eteenpäin hapuilu vaatii paljon syvempää jaottelua. Nykyajan tietoyhteiskunnassa käytetään “ohjelman elinkaarta” termiä kuvailemaan tuotteen käyttöaikaa ja sen hallittua alasajoa. Tätä ajatusta on käytetty ravintolaelämässä jo ties kuinka monta kymmentä vuotta. Vuodenaikojen valuessa kylmästä lämpimään ja taas kylmään huomasin, että tämän erikoisryhmän kaksi eri segmenttiä ovat yhtä ja samaa jengiä. Ulkoilmaan jäävät ovat vain ravintolan näkökulmassa oman käyttöikänsä ylittäneitä supertipittäjiä. Myös Rane on antanut joskus viisikymmentä markkaa ovella tippiä, kun on lähtenyt tulevan ex-vaimonsa kanssa vanhemmilta juuri perittyyn kerrostalokolmioon.

Tarinan opetus: Helpottaakseni työtäsi, opi tunnistamaan tuotteen ajallinen sijainti elinkaaressa ja muista monitoroida tätä jatkuvasti. Joskus sekunnin tarkkaavaisuushäiriö johtaa ihmisulosteen moppaamiseen lattialta - ja mahdollisesti myös sylistäsi. Toisaalta voi olla turvallisempaa kantaa uloskärrättävät asiakkaat edestäpäin eikä sieltä jätelaitoksen puolelta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti