Ihmettelinkin jo, että onko työyöni blogin myötä jo nyt voinut muuttaa työskentelytapaani siten, että satunnaiset hermojenmenetykset olisivat historiaa. Viimekertainen yö antoi kelpo muikkarin taas poskelle, että näin ei ole. Kyllä se vati menee edelleen sujuvasti jumiin sopivien asiakkaiden löytäessä toisensa.
Yö oli yksi vuoden hiljaisimmista. Kului noin neljä tuntia ruotsinlaivasimulaattori porttien avaamisesta ennen kuin asiakkaita rupesi “toden teolla” törmäilemään sisään. Siihen asti oli ollut niin miellyttävän hiljaista ja sain rauhassa tavata sanomalehtien sarjakuvia ja horoskooppeja.
Ensimmäinen hermokäyrän nostattaja oli n. 25-vuotias hampuusi lähiöbaarin synkimmästä nurkasta. Periaatteessa muu meni kirjoittamattoman baarietiketin mukaan, mutta oman takin tyhjentäminen kaikesta irtoroinasta meni vähän liian pitkälle. Kyllä siinä kollattiin sitä saatanan väsähtänyttä farkkurotsia suunnasta jos toisesta. Sana “kollaaminen” oli suuresti liioiteltu. Pitkätukan takissa oli taskuja varmaan kahdeksan, joista jokainen tutkittiin neljään kertaan ja jokaisella kerralla taskussa olleen tavaran kanssa suoritettiin jonkinasteinen yhden miehen tunnistautumisleikki: centtejä pyöriteltiin taskussa sormikopelolla tunnistaen niiden rahallista arvoa samalla, kun niiden rahojen lukumäärää yritettiin lyödä keskusyksikön kassaan. Onneksi mä olen nykyään niin fengshui, että luin siinä samalla sanomalehden ulkomaanuutiset, niin ei paljon haitannut 10 minuuttia kestävä prosessi. Kyllä se vielä kykeni pyytämään minua tuomaan takin myöhemmin narikasta, jotta voi tarkistaa ettei etutaskuihin vaan jäänyt mitään. Tyhjyyteen tuijottavan katseen perusteella oletan, että lääkkeet olivat hukkuneet.
Toinen sielua nastalla tökkivä tekijä oli asiakas, joka roikkui ulko-ovessa viisi minuuttia ennen kuin tuli sisään. Miksi helvetissä sitä ulko-ovea täytyy pitää auki vaikka kukaan ei ole kulkemassa siitä? ÄLÄ koske siihen, jos et ymmärrä sen käyttötarkoitusta.
Ulkopaikkakuntalaisille lukijoille olen suorastaan pakotettu kertomaan Hämeenlinnan yökulttuuria tukahduttavasta piirteestä. Hämeenlinnan keskustan rakennukset tuntuvat olevan yhtä suurta saattokotia, jossa virtsaaminenkin täytyy yöaikaan suorittaa vessanpöntön reunoille. Miltei jokaisessa yökerhossa, jossa olen ollut töissä, on jouduttu taistelemaan musiikin äänenvoimakkuudesta. Lopputuloksena demokraattisesti kukaan ei ole lopputulokseen tyytyväinen. Tästä syystä ulko-oven pitkäjaksoinen auki pitäminen tekee naapuruston ravintolapäällikköä tyytymättömämmäksi, jolloin joudutaan jälleen käymään pitkä tulokseton prosessi musiikin äänenvoimakkuuden laskemisesta. Oven auki pitämisellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä jäätymiseni kanssa, koska mä olen niin herttainen asiakaspalvelija, että uskon asiakkaan olevan aina oikeassa.
Takaisin päin ryssän helvettiä menevään työyöhön. Siinä se vapaalla oleva taksikuski edelleen seisoo meidän ulko-oven kahva kainalossaan. Kun sormeni olivat siniset, niin herra suvaitsi vaappua sisään.
Kaikki meni näiden kahden töyssyn jälkeen melko mukavasti. Sain luettua kotimaan uutisetkin rauhassa. Pilkun jälkeen kuulin tarjoilijan varoitustaajudella oman nimeni. Yllättäen molemmat (ja ainoat) kaveriporukat olivat ahtautuneet samaan saatanan nurkkaan ja suorittivat jonkinasteista valloitus-luovutuspolitiikkaa keskinäisessä kommunikoinnissaan. Ryhmästä löytyi kolme sellaista tekijää, jotka ovat omiaan nostattamaan kaikkien verenpaineen kohti käräjäsalia.
Tekijä numero yksi oli puheenjohtajan rooliin itsensä nimittänyt nuori nainen. Puunuijan sijaan hän käytti kättään, lyönnin sijaan tönimistä ja pöydän sijaan muiden kroppia. Siinä sitä jaettiin oikeutta yhä tiivistyvämmässä politiikassa ympäriinsä.
- Ja sinä pysyt siinä, ja sinä siinä... irti siitä… et mene siihen… istu sinä tuohon, rääkyi päällepäsmäri.
Tekijä numero kaksi oli taas se ovessa roikkunut taksikuski. Aivan hirvittävässä helikopterikännissä yrittäen tehdä… ööö… Itse asiassa nämä on niitä hetkiä, jolloin kukaan ei tiedä mitä hän yrittää tehdä. Kaikkein vähiten hän itse. Jotain koskettelua siinä oli, mutta kuka ja ketä, niin ei hajuakaan. Joka tapauksessa tämä herra oli syyllinen johonkin - varmuudella.
Tekijä numero kolme oli pahin: nuoriherra rauhanneuvottelija. Välillä törmään näihin tapauksiin, jossa kaiken epämääräisen toiminnan keskellä yksi vauhkoontuneena tönii kaikkia eri suuntiin yrittäen voimistaa epätoivoista rauhanluontia v..tu maailman ärsyttävimmällä nasaalisella äänellä. Tämä on sellainen henkilö, jota lyödään periaatteesta ensimmäisenä keskellä kiristyvää tunnelmaa molempien osapuolien toimesta ja josta kaikki suuret taistelut alkavat. Suusta kuuluvat sanat ovat aivan eri mitä vastaanottajat kuulevat: “nännännää, sä et osukaan muhun, sun äitis on hirvee huor... “
Siinä ne olivat kaikki kolme tekijää yhdessä. Näitä tekijöitä ei summata keskenään, vaan ne toimivat toisiaan exponentaalisesti voimistavina tekijöinä.
- MITÄHÄN HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU, napautin ehkä vähän liiankin voimallisesti.
- Ei täällä mitään, mutisee tekijä numero kaksi yrittäen hapuilla toisen osapuolen kaulaa.
- Siis mitä ihmettä sä kuvittelet tekeväsi? kysyin ratinvääntäjältä.
Sormet olivat jo kaulan ympärillä. Vastapuoli oli vain niin sekaisin ettei tiennyt mitä oli tapahtumassa. Samaan aikaan rauhanneuvottelija jakaa oikeutta rauhanneuvottelijalle ja rauhanneuvottelija yrittää rauhoitella puheenjohtajaa eli he huusivat toisilleen (ja yksi itselleen) kysymysmerkillisiä lauseita, joiden sisältöä kukaan ei voi ymmärtää.
Tiukka ote numero kakkosen käsivarresta ja ohjaaminen ulos. Ulos tuli vielä miniantyyrisen Ahtisaaren irvikuva rauhoittelemaan varmuudeksi vielä lisää ketään. Ulko-ovi lukkoon ja takaisin lehden ääreen.
Loppuporukan lähteissä ulkona tuli vielä jotain , mitä piti mennä tarkistamaan. Siellä se rauhanneuvottelija edelleen sinkoili jokaisen asiakkaan ympärillä ja varmuuden vuoksi vielä tuli minunkin eteen rääkymään rauhanevankeliumiaan. Napakka ote käsivarren läskinahasta, ohjaaminen kauemmaksi muusta porukasta ja tiukka keskustelu ulkoisen habituksen säännöstelemisestä. Välillä toivon, että minulla olisi nuoruuteni äkkipikaisuus, jolla saisin tukahdutettua järjen ääneni. Olisi rauhanlähettiläs survottu lähimpään roskakoriin ja kaikki olisivat olleet tyytyväisiä.
Innolla kohti seuraava työ-yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti