Tässä näppäimistön edessä käydessäni lävitse urani koho, tai pikemminkin matalakohtia, on vaikea löytää punaista lankaa. Miten kirjoittaa ja mistä. Kronologisuus olisi helposti lähestyttävä, ja voisin selittää mistä aloitin ja miksi. Mutta peilaten itseäni vastaanottavana puolena ja muistaen kaikki ne elämänsä tilittäjät, jotka ovat erikoistuneet henkisten pökäleidensä jakamiseen ympäristöönsä, niin taidan passata tämän lähestymisen.
Ovella nämä huonolla itsetunnolla kyllästetyt baarikärpäset ovat kyllä mainioita löytämään kuuntelevan korvan. Uhri, joka katsoo sekunnin sadasosan ajan tällaista vertauskuvallista siivekästä, löytää itsensä pian saarrettuna mitä mystisimpien omaelämäsatujen keskeltä. Ja näissä saduissa ilkeä noita on aina voittanut huolimatta tarinankertojan sankarillisuudesta ja luonnonvoimia uhmaavasta luonteesta. Jos et siis halua kommenttiraidallista ravintolailtaa, niin vältä katsekontaktia oman elämänsä sivuosaesittäjien kanssa.
Portieerina joudun kuitenkin asiakkaiden hiipuessa sisälle tarkastamaan heidän yleisen kunnon ja jopa hymyilemään heille. Paskat. Siinähän sitä sitten ollaan tarinoiden syvimmässä tunkiossa sankari Saken, Vilen tai Moken kanssa. Voisi kuvitella pahimpien tarinoiden alkavan lauseella: “Silloin kun minä olin nuori…” tai “Tunnetko sä sen Kallen…” Mutta pahimmat tarinat alkavat virkkeellä, joka ei edes epämuodostuneella tavalla sovi sen hetkiseen tilanteeseen tai asiakkaan ulospäin antamaan tunnetilaan. Ja vaikka näitä vuosia on lipunut ammatin ohessa ties kuinka paljon, niin aina joku kykenee löytämään omaan elämäänsä liittyvän kommentit, johon en löydä tilanteeseen sovelista reagointitapaa.
Paskakaivona toimimisesta ja tummanpuhuvista tarinoista puheenollen tulee mieleeni tilanne, jossa fyysinen vaarallisuus muuttui silmänräpäyksessä heteromiehelle mitä pahimmaksi koettelemukseksi. Ravintolan sisäpuolella oli noin 110 kiloinen painojen kanssa naimisissa ollut horkkahirviö, joka alkoi olemaan reilusti yli sen rajan kun pitäisi poistua ravintolasta. Tilanne kärjistyi sen jälkeen, kun olin yrittänyt neuvotella, kehotella ja käskytellä häntä pihalle. Herran mölytessä ja hangoitellessa vastaan epämääräisesti kymmenen minuutin ajan minun ymmärtäväisyyden inflaatio nousi uhkaavasti. Gorillan yrittäessä penkkipunnertaa itsensä ulko-oven karmista takaisin sisäpuolelle annoin hänelle paluulipun reaalimaailmaan.
- Mikä vit.. siinä on ettei sana mene perille, sanoin ja vetäisin puoliagressiivisesta shokista herättelevän korvatillikan.
Bodariapina hiljeni äkisti, keskitti mielensä ja silmänsä minuun ympäristön poissulkevalla putkinäöllä. Huulien välistä kuului hammaskaluston yhteenpureutuvaa natinaa ja koko lihavuori rupesi tärisemään kiukusta. Voi perkele. Kävin mielessäni kaikki mahdolliset oppimani itsepuolustustekniikat, taktiikat ja strategiat, joilla selviytyä tilanteesta kunnialla - tai edes hengissä.
Hetken raskaan hengittelyn jälkeen Tysonin lihasmassalla varustettu asiakas löysi raivon johdatteleman hormoniepätasapainon huipun, jonka jälkeen rupesi tapahtumaan. Kohta räjähtävä “300 kilon MaVe” veti syvään henkeen, väänsi naamansa mitä epämiellyttävimpään asentoon ja aloitti:
- Sä et tiedä miltä musta tuntuu, kuului jostain muun metelin takaa.
Kuulemista häiritsevä meteli oli peräisin samasta miehestä kuin kommenttikin. Asiakas oli purskahtanut itkemään ja vollotti lauseensa ulospurkautuneen mielipahansa seasta.
Tilanteen uudelleenarviointi ja mahdollisten skenaarioiden luominen tämän jälkeen epäonnistui täydellisesti. Mitä tähän voisin sanoa? Jos mies rupeaa puhumaankin tunteellisesti, niin häntä katsotaan hiukan kieroon. Mutta tämä mies parkuu tässä pahaa oloaan joka keinohormonipitoisella solullaan. Häkellyin täysin.
- Mä kävelin kotiin ja sä et tiedä miltä tuntuu, kun oma muija panee toista äijää makuuhuoneessa, huusi lihasmassan muodossa oleva Niagaran putous.
Epätoivoissani etsin mahdollisimman sopivaa lausetta, elettä tai edes äännähdystä. Loppujen lopuksi annoin osaaottavan halin ja taputtelin selkään. Sitten alkoi itse vuodatus. Ja minä vuodatuksen vankina huonon omatunnon toimiessa vanginvartijana. Niiskuttava haarukkanostin taapersi ravintolasta ulos tunnin jälkeen tovin vähemmän onnettomana. Minun elämänhalu oli vastavuoroisesti vuotanut saattokodin tasolle.
Melko surrealistinen olo. Ensin kauhuissasi lasket, että montakohan raajaa sinusta jää jäljellä raivostuneen alfauroksen käsittelyn jälkeen ja silmänräpäyksessä sinun tekee mieli heittää kaikki omat murheesi pois ja halata raavasta miestä itsetuntoa kasvattavasti. Mikäli joku haluaa tietää heikkouksiani, niin yksi niistä niistä on vollottava tai nyyhkyttävä suomalainen mies.
Tästä heikkoudesta puheenollen. Ollessani töissä Sibeliuksenkadun mäessä sijaitsevassa ravintolassa sisään pyrki kolme keski-ikäistä vaimoiltaan perjantai-iltavapaan saanutta myyntimiesmasaa. Valitettavasti yksi herroista oli nauttinut liian monta rohkaisevaa ennen kaupunkiin saapumista, joten jouduin lyömään stopin hänen ravintolaillalleen.
Minun ohitse hyvin, hyvin harvoin pääsee vonkaamalla, raivoamalla tai uhkailemalla. Päinvastoin, saattaa käydä niin, että silloin ei pääse seuraavallakaan kerralla sisään (Hämeenlinna on pieni kaupunki, niin naamataulut on vaivatonta painattaa sisäiseen ei-toivotut listaan). Kaksi kaverusta jatkoi vastoin odotuksia kävelyään baarin ovesta sisään hyläten “yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -ajattelun ja syrjäytetty jäi ulkopuolelle viereeni seisomaan. Ulkoistettu myyntimies käyttäytyi vastoin kaikkia odotuksia ja oli hiljaa. Itse myin lippuja ravintolaan oven ulkopuolelta, joten jäimme seisomaan vierekkäin. Siinä sitä oltiin mentaalisessa hississä, jossa molemmat tuntevat olonsa kiusaantuneeksi, mutta kukaan ei tee mitään rikkoakseen jäätä. Ulkopuoliseksi jäänyt mies ei sanonut mitään. En kuullut hänen edes hengittävän. Välillä piti syrjäsilmällä katsoa, että onko hän vielä vieressäni. Mies katseli vain kengänkärkiään ja seisoi paikallaan.
Silloin oli syksy ja ilma oli aika napakka paikallaan seisovalle. Puolen tunnin jälkeen sanoin äänettömälle myyntispedelle.
- Lähde nyt himaan tai toiseen ravintolaan, sunhan tulee kylmä tässä.
Vastaus tuli nyyhkytysten kera takaisin.
- … kun mun kaikki kaverit on tuolla, sopersi asiakas samalla kun osoitti sormella ravintolaan.
- Mutta kun sinä olet niin huonossa kunnossa, että en voi päästä sinua sisälle sinne. Eikä tarjoilijat muutenkaan myisi sinulle mitään, suostuttelin miestä.
- Mutta kun mä en pääse ikinä mihin… kuului nyyhkytysten takaa.
- Saatana, nyt sinne sisälle sitten ja katokin, että en joudu hakemaan sinua sieltä takaisin, sanoin sieluni vääntyessä ikävästi.
En myynyt hänelle edes pääsylippua. En mä voinut. Musta tuntui, että jokin kuolee sisälläni, jos joudun vähääkään kauempaan kuuntelemaan tätä vuodatusta. Taisi joku tarjoilija tulla ihmettelemäänkin, että miksi hänen tiskillään on helikopterikänninen mies, joka pyyhkii silmänalusiaan räkärätillään. No, ainakin vältyin elämänhalun ryystävältä tarinalta.
Saatan välillä vaikuttaa luonteeltani kovalta ja jopa anteeksiantamattomalta, mutta kyllä minunkin sielusta tippuu palasia, kun ruvetaan toden teolla nyyhkyttämään tai poraamaan. Sydäntäsärkevät tarinat alkavat aina kohtauksesta, jossa heteromies vollottaa. Tämä mielikuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mä kuuntelen mieluummin koko yön toistolla samaa tarinaa yläasteen pituushypyn SM-ennätyksen jälkeisestä mitalien jaosta, jonka suoritti lukion märkien päiväunien lähde tai ääneen lausuttujen Shakespearen runojen vaikutuksesta juuresten kasvattamiseen kuin sekunninkaan mielipahan kiemuroissa harhailevaa ihmistä. Nämä epätoivonkuilun partaalla kompuroivat asiakkaat ovat pahinta realityä, jota voin kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti