Pikkujoulut - kulkusia, pipareita ja antamisen aikaa

Ravintolaväen valituspäivitysten lisääntyneestä määrästä voidaan päätellä, että pikkujoulukausi on viimein parhaassa vauhdissaan. Melatoniinimäärät ovat asettuneet sille valonmäärän tasolle, joka tyrannisoi hämäläisten henkistä mielialaa, mistä syystä kykenemme vuorovaikutteiseen keskusteluun vapaa-aikanammekin. Jopa paikallisetkin rommitotien voimalla ovat tipsutelleet tiensä läpi loskaisen Reskan* baareihin -  vihdoinkin!

Pikkujoulukausi on ravintolatyöntekijälle ristiriitaista aikaa. Toisaalta lisääntyneet asiakasmassat täyttävät joulunpunaiset tippikippomme, mutta sitten taas massan amatöörit/ammatimainen asiakas -suhde muuttuu kestämättömäksi. On siis aika laittaa munasuojat - myös kirjaimellisesti, koska useat joulumielisistä rouvista haluaa helistellä ovella roikkuvia kulkusia. Rehellisesti sanottuna, tämän myötä pystyy samaistumaan porojen kuuluisaan kuohitsemismenetelmän tuottamaan tuskaan.

Kiireestä puheenollen, en ole tainnut ikinä mainita juottoloiden käytävästä, jossa eteneminen vastaa Inka-aarteen luokse pääsemistä maanalaisessa luolassa, jonka lattiaa koristavat luunvalkoiset oudosti rusentuneet tukirangat. Tiskin takana eteneminen kiireen aikana on nimittäin kellontarkkaa työtä, missä epäonnistuminen johtaa jääpalapihdeillä, sitruspuristimella ja alavireisesti tähdätyllä kaatonokalla toteutettuihin hirmutekoihin, jotka saavat inkivisitionkin jäsenetkin kalpenemaan. Kahvin hakemisesta tulee siis melkoinen koettelemus, kun tiskin päässä pitää ajoittaa baarimikkojen rytmitys ja nähdä sekunnin päähän tulevaisuutta samalla kun suojaat varmuuden vuoksi etu- ja takapuolen.  

Piparimarkkinat kuumenevat pikkujouluaikaan tasapainoisemmaksi. Yleensä kysyntä on tarjontaa huomattavasti suurempaa, mikä johtaa kuplamaiseen markkina-arvoon, mutta joulukuun laaja ja monimuotoinen tarjonta tasa-arvottaa markkinat takaisin kilpailukykyisemmäksi, mikä tosin johtaa portsarin harmiksi  lisääntyneisiin fyysisiin tarjouskilpailuihin. Jotkut pipareista ovat jopa niitä isoäitien väkisin suuhun tunkemia - hyi, olipa iljettävän onnistunut kielikuva. Tammikuussa tarjonta taas kutistuu minimiin ja niistä vähäisistä piparinomistajista käydään kiivasta taistelua, jossa hävinneet nostavat baarien katetta.

Myönnettäköön, että olen nyt parin viikon ajan nauttinut työstäni, mistä syystä kirjallinen ulosanti on kärsinyt. Tätä ennen minulla tosin olikin jokavuotiset paskiaiset**.. Asiakkaat ovat pukeutuneet hyvin, he käyttäytyvät epäilyttävän inhimillisesti ja housujen vyötä on joutunut kiristämään lisääntyneen kolikkopainon takia. Ja ei ne pikkuhiprakassa heitetyt pikkutuhmat flirtitkään hukkaan mene, vaikkakin laskuhumalassa oksentamisen keskeltä heitetyt ehdotukset voisi jäädä esittämättä.

Sen suuremmitta puheitta: Mitä ihaninta joulua kaikille asiakkaille ja jaxu- sekä voimahaleja kaikille ravintolatyöntekijöille. Uudenvuoden lupauksena olen päättänyt ensi vuonna nostaa blogini tasoa, joka ei tarvinne suurtakaan ponnistelua, koska nykyinen taso on aika ojanpohjanmutainen.

Ps. Yritin piristää harkkari piilottamalla sen takin sisälle lahjan, mutta kiittämättömän neiti palautti sen takaisin kritiikin kera. Tämä on muuten se sama muovisonta, joka esiintyi päivityksessä: Kujeilu illassa pitää mielen virkeänä.

* Reska on Hämeenlinnassa sijaitseva kävelykatu, jonka toista puolta lämmitetään teholla, joka ylläpitää polviin asti korottuvaa kosteutta muuttaen lumen loskaksi mutta ei loskaa vedeksi.

** Paskiaiset ovat miesten mensut. Auto ohjautuu vinoon, boxereiden lahkeet kiertyy makkaroille nivusiin ja vauhtiraidat ovat paksummat. Ja turha esittää vastakommentteja: jos ei omista makkaraa, niin ei voi kritisoida.

Arkistojen aarteita

Minua on vaivannut jo pitkään haluttomuus naputella sanoja ja järjestää niitä minkäänlaiseen järjestykseen, joten kaivelin Facebook-sivuni arkistoista päivityksen, jonka fiilis on täysin vastakkainen vallitsevaan mielialaan.

Viidentoista työmotiivia raskaasti kuluttavien vuosien jälkeen olen löytänyt nuoruuden innostukseni portieerin työstä jälleen. Kuusi työyötä on takana ja aina seuraava yö on ollut edellistä palkitsevampi. Jos olisin työpaikkani osakkeita ostanut viime viikolla, niin tällä viikolla ne olisivat tuottaneet jo sateenkaaren päässä olevan kulta-aarteen verran voittoa.

Tiistaina se alkoi. Joukko nuoria tytöntylleröisiä laukkasi sisään elämänvirtaa räiskyen olemuksestaan. Vaikka heidän kanssaan viestiessä fiilis oli kuin tykistöpatterin edessä seisoisi, niin heidän elämäntäyteinen asenne sai hymyn minullekin. Eräs kantapeikko tuli jopa valittamaan heidän sosiaalisesta käytöksestään. Kantamörkö ei ollut tottunut, että naaraspuoleiset ihmissuvun edustajat kysyvät häneltä hänen nimeään.

Keskiviikkona sama homma jatkui. Nyt sisälle tuli molempien suvunjatkoelinten kanssa varustettuja kaksiraajoja. Uusia kasvoja vyörysi sisään ja kasvot olivat kiinni sellaisissa kropissa, joiden muodostamat siluetit eivät ole vesiväreillä muotoillut. Iltaa piristi entisestään erään naisasiakkaan narikkalapun etsintäprosessi, joka piti sisällään lattialla istumista jalat levällään ja vauvanvaippojen lentelyä ympäri narikkaa.

Eilen, salissa oli kahden sukupuolen lisäksi vahvistusta Keski-Euroopasta. Nämä toivat aikuisten oikeasti ykkösluokan bileyökerho -fiiliksen luolaamme. Ja kyse oli enemmästä kuin pelkän peilipallon asettamisesta Homo erectuksen siitosluolaan. Tanssilattia oli täynnä bilettäviä ihmisiä, ihmiset olivat iloisia ja iloisuus oli aitoa. Muutaman suomalaisen ohjasin pihalle hapettamaan promillentuoksuiseen kroppaansa lisää happimolekyylejä, jotta ilta ei loppuisi lyhyeen.

Ja häpeilemättä tunnustan, että nuorisoa (minun ajallisesta sijainnista johtuen, nämä ovat alle 25-vee) on perin miellyttävä palvella. Kun puen heille takin päälle, niin he ovat hyvinkin otettuja tästä ja ilmaisevat kiitoksensa kuin suoraan käytösetiketin oppikirjasta. Ja kun ei-suomalaiset olivat paikalla, niin sai jopa harjoittaa miltei puhkiruostuneita smalltalk-taitojaan. Aivan käsittämätön viikko.

Pelkään pahoin, että tämä kostautuu myöhemmin. Tällä viikolla tasa-arvosta on poikettu liiankin kanssa ja ihmisten ulkoisesta habituksesta on ollut helposti tulkittavissa habittajansa sukupuoli. Ensi viikolla asiakkaiden soidinmenoista tulee taas yhtä haastavaa kuin se oli viime viikollakin: Asiakkaan löytäessä vaihtoehdon itselleen alkaa enemmän ja vähemmän hienotunteinen prosessi, jonka tarkoituksena on selvittää toisen sukupuoli. Ja auta armias kun kiimantäyteinen prosessi meneekin vikaan… No, tästä turvallisuuden ylläpitämisessä lienee kyse: pitää huoli, että paikalle raahautuneet palapelin palaset menevät paikoilleen edes pienellä määrällä liukastetta.

Valoa tunnelin päässä

Järkytyin positiivisesti viime viikolla. 99 kertaa sadasta avaan ulko-oven ja odottelen ensimmäisiä asiakkaita ainakin puoli tuntia kaikessa rauhassa keskenäni. Viime viikolla kuului jo viittä vaille avaamisaikaa hillitön möykkä pihalta. Tarkistin tilanteen valvontakameroista. Pihalla oli kolmisenkymmentä nuorta tutkimassa aukioloaikaamme ja neuvotellen osan jo lähtiessä tallustelemaan kohti seuraavaa baaria. Äkkiä avaimet kouraan ja juoksujalkaa aukaisemaan ovi ennen kuin demokratia voittaa ja vie koko porukan muualle. Kyllä - vihdoinkin “Suomen suurin kampus” tuottaa asiakaskuntaa yöelämään. Siellä oli HAMK:n opiskelijoita vino pino “määkin olen kännissä, määkin haluun huutaa” -kunnossa.

Olin hetken aikaa onnellinen, mikä on omituista, koska yleensä minua ärsyttää ennen aukaisua ovenkahvassa roikkujat ja yli-innokkaat humaloitsijat. Parin kuukauden pituinen asiakaskato on tehnyt minusta sosiaalisia tilanteita kaipaavan. Tulevaisuuden insinöörit mekastivat ja riehuivat keskenään täynnä elinvoimaa puolitoista tuntia, jonka jälkeen he poistuivat yhtä näyttävästi kuin tulivatkin.

Eräs hieno ominaisuus korkean asteen opiskelijoissa on heidän väkivallattomuutensa. Kaikkea muuta ongelmaa voidaan aiheuttaa, mutta kenenkään fyysistä koskemattomuutta harvoin loukataan. Kaiken lisäksi he pysyvät jopa yksinkertaisissa dialogeissa ja väittelyissä mukana, jolloin vuorovaikutuksesta tulee lähestulkoon inhimillistä. Tämä luo portsarille miellyttävän ympäristön, jossa voidaan toteuttaa yksinkertaisia Arthur Conan Doyle -skenaarioita. Tällä kertaa pelattiin “Kuka yrittää viedä juomaa mukanaan ulos ja missä”-leikkiä.

Nuoret ovat mielestään voittamattomia, minkä myötä he myös kuvittelevat olevansa ympärillä olevia ihmisiä ovelampia. Ja ai että kuinka humoristinen onkaan “ovela humalainen” lainausmerkkien luomassa  täydessä sarkasmissaan. On kuin katsoisi mykkäelokuvan kohtausta, jossa syyllisyyden piilottelu paljastaa kaikille katsojille pahikset: Tuopin piilottelijan koko olemus muuttuu ns. rikolliseksi oleskeluksi. Ja kuinka suloista onkaan saada ahdisteltua syylliset nurkkaan ja katsoa heidän kiemurteluaan rikosvastuun ylipainoisessa lastissaan. Nykyisellään olen vähän ilkeämpi ja tietämättömän Columbon tavoin kyselen viattomia kysymyksiä käsi selän takana piilottelevalta syylliseltä.

Oikeasti, opiskelijat yrittivät pitää tuoppeja selkänsä takana samaan aikaan kuin antoivat toisella kädellä narikkalappua. Jostain kumman syystä tätä vielä korostettiin kiertämällä kroppaa piiloteltavan käden puoleen samalla työntäen lantiota kauemmaksi minusta. Monet jättivät vielä juomiinsa jäät kolisemaan. Olisinpa itsekin vielä nuori ja ty… ajattelematon.  

Unettomat yöt

Syksyn synkkyys, autiot kadut ja yhden yön vapaat ovat tehneet tehtävänsä. Olen aikaisemmin yrittänyt kuvailla Hämeenlinnan yöelämää virkkeillä, joihin lukijat pystyisivät eläytymään. Paradoksaalisesti olen todellakin yrittänyt puhaltaa eloa olemattomaan. On sanoinkuvaamattoman synkkää sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti kulkea Hämeenlinnan keskustassa “aktiiviseen” ilta-aikaan arkisin, koska kaduilla ei yksinkertaisesti ole ketään. Usein tuleekin mietittyä, että miltähän tuntuisi asua oikeassa elävässä kaupungissa.

Olen nykyisessä työpaikassa portsareista selvästi nuorin sekä kokemuksen että elettyjen vuosien suhteen, joten, venyttäen sanan merkitystä, innokkaimpana  minä saan etuoikeuden tehdä todella paljon työvuoroja hiljaiseen aikaan. Tosin tippimäärien vähentyessä viiteen prosenttiin olen myös pakotettu tekemään 95 % enemmän vuoroja saadakseni edes puolet aikaisemmasta palkasta.

Oikeaksi ongelmaksi tässä tulee kuitenkin salakavalasti karkaava unirytmi. Portsarille on muutenkin ongelmallista, kun työvuoron viimeinen tunti pitää olla kaikkein skarpeimmillaan, jotta niiden vähäisten paikalle raahautuneiden asiakkaiden mielialat eivät ylittäisi toistensa henkisiä rajavyöhykkeitä saaden aikaan konflikteja. Kun vapaapäiviä, tai pikemminkin vapaaöitä, ei ole kuin yksi kerrallaan, niin hupsistaheijaa kun huomaat olevasi vielä hereillä aamukymmeneltä, jolloin koko seuraava päivä menee hukkaan. Tai oikeastaan kyse on siitä samasta päivästä, jonka aamuna olet hereillä, mutta useimmilla ravintolatyöntekijöillä on omanlaisensa kalenteri, jossa päivä vaihtuu vasta pisimpien unien jälkeen.

Pääasiassa itse pystyn nukahtamaan n. 45 minuuttia työvuoron jälkeen, kun olen ottanut kuuman suihkun ja lukenut hetken aikaa kirjaa. Mutta kamelin selkä saattaa katketa hyvin pienestä. Joskus sitä erehtyy valitsemaan liian mielenkiintoisen kirjan tai avaamaan Netflixin, jolloin joka aamuyö karkaa vähän pidemmälle. Tai sitten hairahtuminen tapahtuu puolenpäivän aikaan, kun ei kiinnosta pätkääkään nousta vällyjen välistä, vaan päättää torkahtaa “ihan vaan hetkeksi”. Seuraavana yönä sitä valvoo taas vähän pidempään.

Korjausliikkeiden tekemisessäkin on oma Bermudan kolmionsa. Jos yöunet jättää liian lyhyiksi, niin töissä on väsynyt, jolloin on satavarmaa, että joku perkeleen oman elämänsä sankari heittäytyy niin vaikeaksi, että vitutuskäyrä nousee verenpaineen kanssa stratosfääriin. Tällöin virhelyöntien määrä kasvaa eksponentiaalisesti - kielikuvallisesti tietysti. Kotiin saapuessa parhaiten tämän vaivan päihittää taas kunnon kaloripommi. Ja mikään ei lisää unen laatua ja määrää paremmin kuin suonia tukkivat transrasvat. Ja kun valoakin on päivästä vain kahdeksan tuntia, jotka ovat juuri ne nukkumasi tunnit, niin kyllä on mielenterveys koetuksella.

Tänään, tai viime yönä, minulla ei ollut työvuoroa, joten heräsin ajoissa ja valvoin väkisin yö kahteen asti. Mutta stressiä vähentävä hormonituotanto pärähti käyntiin tietysti puoli neljä, jolloin myös silmätkin aukesivat ja tässä sitä ollaan vielä aamuseitsemältä - nälkäisenä. Voi paska.

Toivottavasti tänään, vai huomenna (en ole vielä nukkunut yöuniani), alkaisi pikkujoulukausi, jolloin työvuorojen määrä vähenee puoleen palkan noustessa kolminkertaiseksi tippien myötä.  

Paikallistaantuma

Joka vuosi tämän kylän ravintoloissa on kaksi suvantoa. Toinen on tammi-helmikuussa ja toinen loka-marraskuussa. Yleensä hiljaiseloa kestää kahdesta kolmeen viikkoa, mutta tällä kertaa öiset kadut ovat olleen autioita puolitoista kuukautta. Sitä muuttaa mieltäänkin samansuuntaiseen liikkumattomaan pimeyteen, jolloin kaikki luovan työn liukuhihnat seisahtuvat. Tästä syystä en ole saanut aikaiseksi järjestellä sanoja minkäänlaiseen järjestykseen blogiinikaan. Vaikka olenkin erakkoluonteinen, enkä juuri kaipaa kenenkään läsnäoloa, niin yksin olemiseni vaatii kuitenkin huomiota muilta ihmisiltä todistaakseen riippumattomuutensa muista ihmisistä.

Hämeenlinnan keskustaan avattiin taas uusi ravintola, jossa on normaalia hintatasoa alhaisemmat hinnat. Onneksi se menee viimeistään kahdelta kiinni, mutta sen vaikutus yhdessä toisen halpabaarin kanssa tuntuu syventävän tätä puolivuosittaista taantumaa. Pelkään pahoin, että nämäkin baarit näännyttävät itsensä hengiltä, jolloin akuutti rahapula epidemia pyyhkäisee köyhimmät juottolat mukanaan ja osa joutuu velkasaneeraukseen. Sairastuneet yksilöt pitäisi aina jättää yhteisön ulkopuolella kuolemaan. Harmi, ettei baareilla ole jalkoja allaan.

Tämä kaikki on kuitenkin tyyntä myrskyn edellä. Kohta ravintoloista heikoimmat karsiutuvat ja sitten yleisesti ihmetellään, miksi täällä on vain muutama baari pystyssä samaan tapaan kuin enää kerran vuodessa baarissa käyvät asiakkaat ihmettelevät, miksi baareissa ei enää käy ketään. Yritysten pikkujoulutkin ovat muuttuneet toiminnallisiksi ja harmonisiksi tapahtumiksi, joissa ei enää pureta koko vuoden patoutunutta mielipahaa kanssatyöntekijöiden ja esimiehiin. Ennen kaikki oli paremmin: viinaa juotiin sosiaalisesti iloon, suruun ja ahdistukseen.

Nousukauden aloitusta odotellessa.

Kurjuuden maksimointia

En oikein tiedä mitä ajatella. Syksyn synkimmät yöt sateineen ovat vieneen mukanaan ne vähäisetkin asiakasmäärät. Kilpailevat ravintolat ovat tiputtaneet tuotteidensa hintaa miltei sisäänostohinnan alapuolelle väittäen sen kannattavan ja yksi ravintola yrittää elvyttää toimintaansa joukkorahoituksella samalla, kun uskottelee kaikille, että heitä tarvitaan.

Jokainen baari kamppailee verisesti olemassaolostaan happinaamari päässä. Voittajaksi selviytynee paikat, joilla on korkein rahavuori takanaan ja pienimmät menot. Luojan kiitos kaikki baarit eivät sentään kilpaile laadun huonontamisella, joten joistakin hanoista tulee ihan oikeaa kaljaakin. Samaan aikaan, kun kaikki näykkivät toisiaan silmät suljettuina, niin uusia yrittäjiä “varmalla” voittoyhdistelmällä ilmaantuu kentälle mennäkseen konkurssiin ennen aikojaan. Ravintoloiden kohtaloita voidaan visualisoida Vanajan veden rannalla olleiden ravintolalaivojen kohtaloilla: Toinen meinasi upota hinauksen yhteydessä ja toinen, bulvaanille myyty laiva taisi töräyttää paikallisen luonnonkatastrofin vajoessaan pohjamutiin.

Mikäli baarinomistajat olettavat, että ravintolat kilpailevat vain keskenään, niin tappio tulee vieläkin nopeammin. Kentällä myllertävät Aulanko ja Verkatehdas lukuisine esiintyjineen, mikä kerää isoilta massoilta ne vähäisetkin varat tehden oman toimintansa kannattavaksi näännyttäen pienet mestat. Reality-TV tyydyttää ihmisten draamantarpeen, Facebook toimii juorukeskuksena ja Tinder vetoaa nopean rakkauden etsijöihin. Actionia etsitään baarin ulko-ovelta toiselle ja sähköisen tiedon valtatieltä sen sijaan, että tehtäisiin itse jotain.

Hämeenlinnan keskusta on aikoinaan pyritty rauhoittamaan pillurallilta ja mihinkään ei saa ajaa enää ainakaan montaa kertaa saamatta sakkolappua, joten menofiiliksen tuntua ei saa edes kadulta. Keskustan katutasolla olevat liikeyrityksen ammottavat tyhjyyttä luoden aavekaupungille sopivat puitteet. Naapurusto etsii syyllisiä kaduilla hoilaaviin harvoihin karaoketähtiin ja ahdistelee aluehallintovirastoa lukuisilla valituksilla.

Hämeenlinnan poliittinen elin taistelee roskakorien värityksestä ja siitä, kuka juorusi kenestäkin ja mitä. Rautatieaseman viereen rakennetaan nukkumalähiötä Helsingissä työskenteleville, vaikka VR vähentää vuoroja. Ainoa Hämeenlinnaa julkisuuteen tuova uutinen oli viljasiiloihin spreijatut muraalit, joiden kuvia Facebook onkin täynnä. Hämeenlinnan ikiylpeys HPK:in häviää kerta toisensa jälkeen otteluita ja “tosifanit” seuraavat murhenäytelmät televisiosta.

Ja mikä pahinta, hämäläiset eivät juo edes masennukseensa enää viinaa vaan ovat linnottautunee himaansa harmittelemaan proteiinishakereidensä keskelle. Nuorisokin höperehtii selvää ja pänttää tulevaisuuden opintoihinsa, jotta voivat sitten muuttaa rautatieaseman viereen mennäkseen perutulla junavuorolla Helsinkiin töihin.

Voisiko joku ystävällisesti selittää, että mitä helvettiä täällä tapaht… siis ei tapahdu ja miksi ei?  

Vajukkiviikot ja seisomattomaksi pahoinpidelty pöytä

Jumalauta! Sain taas päätökseen yhdeksän yön putken ilman ammattipsykologin apua ja syytteitä. Vaikka olenkin työtävieroksuva, niin yhdeksän yötä putkeen vuoden henkisesti synkimpään ja siten raskaimpaan aikaan (vajukkiviikot) on melkoinen urotyö. Ja raskaita ihmiset olivatkin.

Ensi alkuun haluan muistuttaa kaikkia lukijoitani tavallisesta kaduntallaajasta alan ammattilaiseen, ja myös itseäni, että baarit ovat paikkoja, joissa ihmiset pääsevät asiakkaan roolissa vapautumaan arjen pihtiotteesta. Ja tähän tehokas keino on etäännyttää itsetietoisuus erilleen muusta itsestä alkoholilla. Baarihenkilökunnan kannalta on harmillista, että kun itsetietoisuus poistuu mielen porteilta, niin koettu mielipaha, turhautuneisuus ja kiukku pääsevät rynnimään ulkopuoliseen maailmaan esteettä. Mutta tämähän se koko homman ydin onkin. Toki alkoholia voi juoda ja baarissa käydä muistakin syistä, mutta baarityöntekijöiden näkökulmasta tämä pakkoirrottelu-muoto on haastava mutta välttämätön sietää. Minä olen vain iloinen siitä, että asiakkaat löytävät tiensä vielä baareihin, oli motiivi mikä tahansa. Tämä on yksi niistä syistä, miksi koen ammatilliseksi velvollisuudeksi pitää turpani kiinni asiakkaiden henkilöllisyydestä. Mutta, koen myös itselläni olevan oikeuden avautua halutessani hermojani kiristävistä asioista, jotka pääsääntöisesti ovat asiakkaista, heidän aivopieruistaan tai heidän aikaansaannoksistaan johtuvaa. Meidän kaikkien tulee hyväksyä se, että käyttäydymme välillä typerämmin kuin haluamme julkisesti myöntää. Itselleen ja näille teoille pitää pystyä nauraa räkättämään myöhemmin eikä tuntea ylenpalttista häpeää.

Mainitsemani työputken aikana tapahtui enemmän kuin 12 edellisenä viikkona yhteensä. Olin henkisesti tähän jo varautunut, joten henkilövahingoilta vältyttiin, vaikka muutamassa tapauksessa mieleni teki… hieroa purkkaa asiakkaiden hiuksiin. Minulla on paljon tarinoita mm. omasta mielestään yliovelasta yläluokasta, syljen hyper-erityksen omaavasta mielensäpahoittajasta ja psykoosilla uhkailevasta ulosjätetystä asiakkaasta. Valitettavasti joudun odottamaan ajan kulumista, ennen kuin voin avautua näistä, koska tarinat sisältävät paljon haukkumasanoja johtuen katkeamispisteeseen asti väännetyistä hermoistani. Haukkumasanojen käyttöä perustelen sillä, että minäkin kuulun asiakkaiden kanssa samaan lajiin, joten “koettu mielipaha, turhautuneisuus ja kiukku” odottavat purkautumiskanavaa.  Tällä kertaa tosin kertautuneena ja potenssiin korotettuna, mistä syystä tulen käyttämään paljon loukkaavia adjektiiveja ja kielikuvia. Tarkoitukseni ei ole pahoittaa kenenkään mieltä, vaan saada kaadettua mahdollisimman paljon tavaraa mieleni lokasäiliöstä ja samalla toimia vertaistukena kollegoilleni ympäri pimeintä Suomea.

Voin kuitenkin avautua yhdestä tapahtumasta, koska kukaan sen ulkopuolinen ei nähnyt mitään, joten tapaukseen liittyvät henkilöt nauttivat anonyymisyyttä tarinankin jälkeen, vaikkakin he kyllä tulevat itse tunnistamaan itsensä.

Tapahtuma alkaa vihaamastani ja pelkäämästäni huudosta, joka alkaa etunimelläni ja vihjaa välittömään läsnäoloon:

- Toni hei, tuus nyt katsomaan mitä täällä tapahtuu, huutaa DJ.

Äkkiä silmälasit piiloon tiskiin ja paikalle. Sydämen taajuus nousee näistä kommenteista välittömästi actioniin tarvittavaan tiheyteen ja kaikki veri karkaa aivoista lihaksiin. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään fyysisiin toimenpiteisiin liittyvää, koska silmälasien välittömän poiston jälkeen katse haparoi kaksiulotteisessa maailmassaan unohtaen kolmannen, syvyysnäön mahdollistavan, ulottuvuuden kokonaan.

- Käy tuolla nurkassa katsomassa, jatkoi DJ.

Katsoin nurkkaukseen, jossa oli jotain outoa, jopa hetkellisesti invalidisoituneen näköaistin huomioiden. Jotain puuttui!

Kävelin lähemmäksi nurkkausta, jossa pariskunta istui asiaankuulumattomasti ja epäluonnollisen poissaolevasti, jota kutsutaan muistaakseni termillä: “rikollinen oleskelu”. Tämä suosikkikirjailijani (Terry Pratchett) luomien hahmojen käyttämä rikosteknillinen menetelmä, jolle on ihan varmasti oma salainen osastonsa Suomen suojelupoliisin kellareissa: syylliset tiedetään, mutta tavoitteena on päätellä syyllisyyden aiheuttavat teot.  Nurkkaukseen päästyäni ei ollut järin vaikeaa päätellä, että mitä oli tehty. Seinään pultattu pöytä oli pahoinpidelty seisomattomaan tilaan. Siinä se makasi lattialla pultit oikoisenaan.

- Ja mitähän helvettiä täällä on tapahtunut? kysyin.

- Lue siitä pöydästä, sanoi toinen pariskunnan osapuolista.

Tämä olikin helppo tapaus. Syyllinen siirtyi suoraan kieltämisestä motiiviin.  Pyöräytin pöytää ympäri, mutta en löytänyt mitään “luettavaa” pöydästä.

- Siis oikeasti, miksi tämä pöytä on tässä lattialla?

Olettavasti syyttömämpi pariskunnasta yritti sanoa jotain, mutta hänet hiljennettiin tiukalla äänettömällä komennolla. Helvetti, onkohan osat sittenkin toisinpäin ja syyllisenä pitämäni henkilö toimiikin kilpimiehenä. No, kuulustelu on turha jatkaa, koska kommentit tulevat olemaan järjestäin “en kommentoi” tai “Se oli tuossa tolleen, kun me tähän tultiin.” Kukaan ulkopuolinen ei näyttänyt nähneen mitään, joten jätin asian sikseen ja kannoin virastaan poistetun pöydän takahuoneeseen.

Tässä vaiheessa moni haluaa ihan varmasti huomauttaa, että pariskunta olisi pitänyt poistaa paikalta siltä sei… istumalta, saattaa korvausvelvollisuuteen ja ties mitä muuta. Mutta pienen paikkakunnan etuihin kuuluu, että portsarit tuntevat suurimman osan asiakkaistaan. Ja muutenkin kroppani oli sekä adrenaliinin että väsymyksen vallassa, joten aivojen synapsien toiminta ei ollut tehokkaimmillaan. Asiakkaat eivät olleet häirinneet ketään ulkopuolista eivätkä olleet, ainakaan enää, aggressiivisia tai väkivaltaisia. Pöytää ei korjatuksi saanut, vaikka kuinka syylliset olisi ristikuulusteltu esille. Ja oikeastaan tärkein tehtävä ei ole saada selville syyllinen vaan saada pöytä takaisin paikalleen ilman baarille koituvaa rahan menetystä.

Portsarille on monta keinoa saada selville, että mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi: Todistajia ilmaantuu paikalle miltei aina myöhemmin, videovalvontanauha paljastaa tallentamansa tai koplan heikoin lenkki saadaan erotettua hetkeksi dominoivasta jengijohtajasta. Tai sitten vastavuoroisesti voin valehdella todistajia löytyneen, videovalvontanauhan näyttäneen tai jommankumman osapuolesta puhuneen ohi suunsa.

Parisuhderauhan huomioiden en valitettavasti voi paljastaa, miten tässä tapauksessa loppujen lopuksi kävi, enkä edes syytä tähän. Tästä lausunnosta tosin voidaan päätellä jo paljon.

Onneksi nyt on pari yötä vapaata. Malttia kaikille yössä irroitteleville ja näitä paimentaville. Kohta alkaa taas pikkujoulukausi.

Rikollisuuden katuteatteri

Ihmisten vartaloita kuljettavat identiteetit, jotka koostuvat todella oudoista ja ristiriitaisista palasista. Näitä palasia on noukittu elämän varrella vanhemmilta, ala-asteelta, elokuvista ja ties mistä muualta. Identiteettien tunnistaminen on ihan kivaa siihen pisteeseen asti, kunnes huomaat kokonaisuuden muistuttavan Picasson huumehouruissaan tekemiä teoksia. Erityisesti ihmiset, jotka ovat kaikessa itsekeskeisyydessään kiertyneet niin tiukasti oman napansa ympärille, etteivät pysty hallitsemaan ulkomaailmaan välittyvää risaista kuvaa itsestään pienimmissäkään määrin, ovat suosikki-inhokkejani.

On olemassa rikollisia ja sitten wanna-be-rikollisia. Wanna-bee-rikollisilla ei tunnu olevan rikollisuuden kanssa mitään muuta yhteistä kuin elokuvista kopioitujen stereotypioiden päätön matkiminen. Heidän mieli ei ole rikollinen eikä sydän. Englanninkielisen termin käännöksen mukaisesti he vain haluavat olla rikollisia - rikollisuuden itsensä takia. Portsarin näkökulmasta wanna-beet tuottavat kaikkein eniten ongelmia baariympäristössä.

Ammattirikollisilla on jokin päämäärä, johon pyritään laista välittämättä (omien puheiden mukaan lakia hiukan soveltavasti tai urbaania korpilakia noudattaen) eli käytetään toimivimpia keinoja pyrkimyksissään huolimatta siitä onko se laillista vai ei. Wanna-beillä taas tarkoituksena on olla rikollinen ilman konkreettista päämäärää. Tällöin he pyrkivät mihinkään käyttäen aina laittomia keinoja. Ikään kuin täten toimiminen toisi jonkinlaista lisäarvoa tekoon. Näitäkin tekoja, joista on mahdollista saada päiväsakkoja suurempia tuomioita, tehdään vain amfetamiinihuuruissa tai joukkohysterian voimalla.

Wannabeet ovat ihmisiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä roolihahmon rikollisuuden ilmentäjäksi. Ja tästä se koko show vasta alkaakin. Koko olemus sukista kasvojen ilmeisiin huutaa jokaista piirtoa myöten, että tässä on ihan saatanan paha jätkä. Kaikki lähtee pukeutumisesta: Vaatteiden värit ovat tummanpuhuvia ja vaatteiden reaaliarvo on alennuslaarin tasoa. Vaatteiden teema liittyy jotenkin aseisiin, väkivaltaan, vapaaotteluun tai huumeisiin. Korujakin saattaa olla muutaman kuukauden sosiaalituen verran päällä. Pahinta on kuitenkin pään seutu. Hiukset ovat yleensä viimeisen päälle meikatut ja kasvot laitetut. Silmäkulmaa koristaa tribaalitatuoinnit tai kaula-aukosta näkyy jokin “Born to be motherfucker” -teksti.

Identiteetti rakentuu bad-boy imagon ympärille, joten on ensisijaisen tärkeää, että muut ihmiset ympärillä varmasti huomaa. Sitä ollaan pienessä porukassa jossain pimeässä nurkassa (ei kuitenkaan liian pimeässä, muuten ei tule huomioiduksi) ja kyyristellään pöydän ympärillä äänekkäästi kuiskaillen toisilleen. Katseet ja pään nyökytykset ovat merkitseviä. Ympärillä olevia silloin tällöin katsellaan epäilevästi tarkkaillen. Yleensä mukana on tuplamäärä kännyköitä. Ja sitten alkaa - suuresti vihaamani - selvittäminen. Kaikkea selvitetään, jumalauta kuinka sitten selvitetäänkin. Kännyköihin selvitetään yhtä jos toista huomiota herättävän salamyhkäisesti ja kuiskaten huutamalla. Vuoropuhelusta löytyy aina teemaan kuuluvaa sanastoa: “ei puhelimessa”, “hoida se”, “kyllä sä tiedät” jne. Lisäksi aina asiaan kuuluvat henkilöt ovat nimeltään nelikirjaimisia ja kaksitavuisia: Kake, Jape, Jope, Sane, Tupe, Jupe, Veke. Ravintolahenkilökunnan kanssa puhutaan salaliittolaisten tavoin: “Haittaako, jos me vähän ollaan tässä?” “Joo, kato kyllä me osataan käyttäytyä”. Olennaista näissä on, että puhutaan vatsalihaksia jännittäen ja vähän nasaalisti.   

Kun omasta mielestä ollaan tarpeeksi saatu ilmaistua ympäristöön, että nyt ollaan varmasti marginaaliporukkaan kuuluvia, niin baarin muiden asiakkaiden kanssa selvitetään toveri/kaveri/liittolais/vihollissuhteita fistpumpeilla, epäsymmetrisillä ja äänekkäillä kättelyillä, pitkillä katseilla ja ties millä muulla. Tässäkään ei ole sen suurempaa tarkoitusta kuin vain selvittää ja luoda taviksille itsestä tärkeä linkki “oikeudenmukaiseen” lakia kaihtavaan maailmaan. Se vähä vuoropuhelu, mitä tässäkin tapahtuu, muistuttaa orankien ääntelyä korkeasaaressa: “njooh”, “kamoon”, “ai szilleen”, “Mhaah” ja “mhhh”. Tarkoituksena on kuitenkin selvittää niin maan vietävästi ja tehdä selväksi, että muiden ihmisten ja yhteiskunnan mielipiteet eivät kiinnosta tuon taivaallista. Tämän viestin perille vieminen pitää tietysti selvittää ympärillä olevien mielipiteistä.

Ja sitten jos paikalle saapuu vapaalla oleva poliisi, niin koko porukka hiljenee. Siellä sitä pälyillään nurkassa - jälleen siten, että kaikki varmasti näkee, että nyt pälyillään - vihattua kohdetta. Tätä tehdään noin viidentoista minuutin ajan, kunnes ruvetaan kaveeraamaan virkavallan edustajan kanssa ja sitten valitettavasti taas alkaa sama selvittäminen. Virkamies itse on tietysti ihan normaalisti, koska näkee osapuolet ensimmäistä kertaa elämässään, vaikkakin on melko varma, että yksi herroista kävi tekemässä rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta viime viikolla. Ja joka jumalan kerta sama juttu, vaikka kyseessä olisi sadan kerta: ensin pälyillään ja annetaan ymmärtää, että nyt on vihollinen rajalla, minkä jälkeen “omasta hyväntahtoisuudesta” sallitaan rajaloukkaus tämän ainoan kerran.

Ja poliisiauton näkeminen vasta saakin aikaan. Kuka ensimmäisenä näkee maijan, niin kiirehtii enemmän ja vähemmän arvokkaasti muun jengin luokse, jossa hän kertoo kaikille, että nyt on siat taas kytiksessä. Tämän viestin lähetyksessä koko porukassa on vähän samaa kuin tietokoneen selaimen lähettämissä kyselyissä. Ensin tulee tieto henkilöille b, c ja d, jotka varmentaa tiedon henkilölta a. Tämän jälkeen b, c ja d vievät tiedon henkilöille e, f, g ja h, jotka varmentavat tiedon henkilöiltä b, c ja d, jotka varmentavat tiedon vielä henkilöltä a. Ja tämä jatkuu siihen pisteeseen saakka, kunnes henkilöt ö ja ä vievät tiedon takaisin alkulähteeseen hiukan muuttuneena “pihalla odottaa karhukopla ja armeijan erikoismiehet” Ja nämä kaikki henkilöt ovat yhdessä saatanan samassa ringissä nojautuneena ihmisympyrän keskipisteeseen.

Minulle on yhdentekevää portsarina ollessani, että mitä ammattikuntaa asiakkaat edustaa, mutta jumalauta mä vihaan säätämistä ja selvittämistä. Tällainen wannabe-rikollinen yrittää ulkoisesti näyttää yhteiskunnan marginaaliin jääneeltä ja käytöstäkin korostetaan ylimystisellä toiminnalla. Harmi vain, että yhden miehen teatterishow’sta tulee yhtä farssia, joka on täynnä stereotypioita. Jokainen wanna-be rikollinen haluaa olla henkeen ja vereen pahis ja titteliltään yltää ganstereiden Capo di tutti capi -tasolle. Tähän liitetään hermostunut kävely edestakaisin baaria ja puhelimeen puhuminen aivan kuin kyseessä olisi kansainvälisestä salaliitosta. Välillä pälyillään ympärille aivan kuin poliisien soluttautujat olisivat vieressä ja kuiskitaan epämääräisen kovaäänisesti mahdollisesta puhelinseurannasta. Ylen yksinkertaisiin asioihin keksitään vähäisen mielikuvituksen voimalla niin monimutkaisia, -ulotteisia ja -ajallisia syy-seuraussuhteita, että keksijät itsekin putoavat kärryiltä. Joka perkeleen yksityiskohtaa korostetaan yliäijämäisesti. Snapsin juomisestakin pystytään tekemään toveruutta korostava ja yhteiskuntaa väheksyvä

Koko show on elokuvista lainattuja juonenpätkiä. Wanna-beet ovat samaistuneet niin voimakkaasti elokuvien käännekohtiin ja huippuhetkiin, että he esittävät niitä oikeassakin maailmassa. Mielen perukoilla rupeaa soimaan Arpinaaman Push It to the Limit -biisi ja rahaa liikkuu, hauskaa pidetään, katsellaan merkittävästi ja koko aika perkele selvitetään jotain. Ja kaikki tämä tapahtuu nousuhumalan aikarajassa. Ja auta armias, jos joku wanna-bee saa nenäänsä. Sitten, vastoin koko esitettyä olemusta, soitellaan poliisille ja uhkaillaan syytteillä.

Mä en kestä.

Porttikieltopäiväkirjan ensimmäinen vuosipäivä

Se olisi porttikieltopäiväkirjan ensimmäinen vuosipäivä tuloillaan. Viime vuonna 30.9 läjäytin ensimmäisen päivityksen tiedon valtatielle ja sen jälkeen olen saanut aikaan 79 päivitystä, joista osa ovat olleet ihan mukiinmeneviä ja pari, jopa omaksi hämmästyksekseni, ovat keränneet yli 14 000 katselukertaa. Kaiken kaikkiaan kaikkia päivityksiä on tiirailtu yli 110 000 kertaa. Ei hassumpaa - portsarilta.

Haen vieläkin verbaalista identiteettiäni. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa portsarin työstä ja ihmisistä baareissa pilke silmäkulmassa tarjoten samalla jonkinlaisen uuden näkökulman asioihin ja ilmiöihin. En ole vielä päässyt haluamaani tavoitteeseen. Milloin minun tulee aliarvioitua lukijoita, milloin jätän liiaksi aukkoja tarinoihin.

Mutta mistä kumpusi ajatus ruveta kirjoittamaan blogia työstäni? Ratkaisevin tekijä oli halu parantaa omaa kirjallista ulosantia. Haluan rikkoa myös portsareihin liittyviä stereotypioita sekä korostaa ammattikuntani näkyvyyttä. Ja tietysti lisähuomion ilmeneminen tippinä on ollut taka-ajatuksena. Huomiota on tullut, tippiä ei!

Olen kohdannut myös ongelmia. En voi kirjoittaa kaikesta avoimesti. Osassa tarinoista saattaisi asiakkaat olla liian helposti tunnistettavissa ja osassa eivät päähenkilöt ole noudattaneet lakia aivan sanasta sanaan. Tämä osittainen sulkeutuneisuus on ärsyttävää. Koitan vielä etsiä keinoa kiertää omia periaatteitani hyväksyttävästi.

Pari päivitystä ovat saaneet aikaan aivan käsittämättömän paskamyrskyn aikaan keskustelupalstoilla. Yksi näistä, Portsarit vallankäytön välineenä, sai monet ylimieliset tarjoilijat nousemaan barrikadeille taistelemaan omasta kärpäsenpaskankokoisesta mahdollisuudesta toimia identiteettiään korostavana auktoriteettina ja käyttää minkäänlaista valtaa kehenkään. Päivityksen tarkoituksena oli kylläkin korostaa portsarin vastuuta ravintolassa, mutta kuten aina, vähemmistöt muuttavat lukemansa haluamakseen, jotta he voivat suunnata turhautuneisuutensa johonkuhun sen sijaan, että he ottaisivat opikseen.  

Itseäni kaikkein tyydyttävin päivitys oli ravintolatyöstä yleisesti kertova kevyesti kärjistävä päivitys: Ravintolatyön heikot hetket. Tähän sain sopivasti ja osuvia kielikuvia sekä kerrottua tärkeimmän tiivistetysti.

Olen vertaillut myös “vanhan liiton” portsareita nykyajan järjestyksenvalvojiin ja saanut kirjoituksen myötä jopa vakuutettua itselleni, että portsareita ei tulla ikinä syrjäyttämään ovilla. Ainakaan niin kauan, kun halutaan tarjota laatua asiakkaille. Ammattitaitoisen portsarin ja vartiointiliikkeen järjestyksenvalvojan eroista kertovaa päivitystä on luettu yli 14 000 kertaa.

Mielenkiintoista on ollut huomata, että peniksen koko otsassani on pienentynyt kirjoittamisen myötä. Surullisesti kaikkein suosituin päivitys: Ikäviä uutisia Hämeenlinnan ravintolamaailmasta keräsi yli 16 000 katselukertaa. Toisaalta ärsyttää korostaa itseään bloggaajana toisen ihmisen ahdingolla, mutta toisaalta hänelle tapahtunut on luettu moneen kertaan. Itse olen tyytyväinen siihen, että tarinassa lommoja saanut baarimikko kiitteli minua päivityksestä.

Ensimmäistä kertaa 16 vuoden urani aikana sain myös vähän nenääni. Tästä kirjoitin päivityksessä Miksi mä olen selälläni täällä maassa. Oma huumorintajuinen suhtautuminen ikäviin asioihin ei purrut kaikkiin lukijoihin ja osa kauhisteli tätä. Henkilökohtaisesti minua kyrsii uhriksi heittäytyminen ja välttelen tätä parhaani mukaan, vaikka joskus siihen lipsunkin. Vakavillekin jutuille pitää pystyä nauramaan jälkikäteen. Kyllä muuten elämästä tulee vaikeaa ja turhankin jäykkää. Tarinan oikeusprosessi ei ole vielä edennyt käräjäsaliin asti, joten siitä ei ole valitettavasti vielä mitään kerrottavaa. Jonkinnäköistä avutonta todistajien uhkailua herra pahoinpitelijä kyllä on yrittänyt tehdä.

Minä olen ihan rikki yli neljän yön putkista ja kun kirjoitin 16 yön “putkesta” Työmanian riepoteltavana, jossa oli kaksi vapaapäivää välissä, se sai monet työn sankarit hermostumaan ja väittämään, että olisin väärällä alalla, koska itse he pystyvät tekemään ainakin puoli vuotta töitä pitämättä yhtäkään vapaapäivää tai paskataukoa. Idiootit! Punaisena lankana oli korostaa työn raskautta ja saada oikeutus parempaan palkkaan.  

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen kirjoituksiini, mutta en ole lähellekään sitä tasoa, johon koen pystyväni. Kaikille kiitos, että olette jaksaneet uhrata vapaa-aikaanne aivopierujeni lukemiseen. Toiveenani olisi kuitenkin saada enemmän palautetta ja ideoita, mistä kirjoittaa. Olen kuitenki loppujen lopuksi vain portsari. :)

Mukavaa pikkujoulukauden odotusta kaikille alan ihmisille.

Miksi baarityö on niin paljon parempaa kuin muu työ

- Kokeilet vaan muutaman illan. Eihän siinä mitään häviä.

- En mä oikein tiedä. Mitä jos en pärjääkään siellä?

- Kyllä sä pärjäät. Olen itse ollut muutaman vuoden jo ovella ja siellä mitään erikoista ole tullut eteen ja sä olet paljon pystyvämpi tyyppi kuin mä.

- No, voin muutaman vuoron kokeilla ja jos homma toimii, niin voin silloin tällöin harrastukseksi tehdä saadakseni vähän pleikkarirahaa. Mutta vain silloin tällöin, valmistun koulusta vuoden päästä, jonka jälkeen aloitan oikeat työt!

Vuosien jälkeen olen availlut ovia kymmeniä tuhansia kertoja. Oikeisiin töihin en päässyt ikinä. Syntinen baariala imaisi niin syvälle riettauksiensa pariin, että on vaikea yrittääkään enää istua “oikeissa töissä” kahdeksasta neljään kuolemassa hitaasti harmaaseen kasvottomaan arkeen. Kuitenkin samalla kun sitä herättelee asiakasta keskeltä oksennustaan ja kuukautiskiertoaan, niin tulee miettineeksi: Miksi helvetissä mä oikeasti haluan tehdä tätä työtä?

Tein pienimuotoisen Facebook-kyselyn ravintolatyöntekijöiden ryhmässä (RT-Afterwork) siitä, että miksi tämä ala vetää puoleensa kuin puuro hullua. Mikä on se “juttu”, jonka takia jaksamme vuodesta toiseen työtä ja asiakkaita, jotka selkeästi aiheuttavat itsemurhatilastoon piikkejä? Valitettavasti kyselyn vastaukset eivät tehneet hullua hurskaammaksi. Olen melko varma, että monet vastaajista on tipahtanut kehdosta suoraan päälleen lapsena - parikin kertaa.

Moni vastasi vain niin tykkäävänsä työstä, uusista tilanteista, ihmisistä ja yhteishengestä, mikä alalla vallitsee. Ensimmäinen perustelu, mä vaan tykkään työstäni, kertoo vastaajan henkisestä kapasiteetista riittävästi: vastaaja pystyy ainoastaan käyttämään niitä sanoja vastauksessaan, mitä kysymys sisälsi. Tämä tosin on alalla hyve. Nämä ovat tilastotappioita, joita ei tarvitse huomioida. Uudet tilanteet ja ihmiset kyllä loppuvat kymmenen vuoden jälkeen. Itse heittelen suorastaan kärrynpyöriä, kun baariin tulee uusia kasvoja. Näin käy ehkä noin pari kertaa vuodessa. Ja yhteishenkikin kyllä näyttää todelliset kasvonsa, kun taloudelliset taantumat alkavat ja kilpailu kovenee. Sillä paskanpuhumisen määrällä lannoittaisi koko maapallon vuodeksi. Kyllä on nähty ja koettu.

Oli kyselyyn vastanneissa muutama ihan hyväkin pointti. Yksi niistä on työaika, joka yökerhoissa on etuterminsä mukaisesti yöaikaan. Monilla meistä on käpyrauhanen vioittunut siihen malliin, että yöhormoni melatoniinin eritys on aktiivisimmillaan valoisuuden ollessa maksimissaan. Toinen pointti aiheesta oli työvuoroihin liittyvä: ravintola-alalla harva tykkää olla toimettomana, jolloin työvuorosta saa liueta, jos porukkaa ei ole tarpeeksi. Tosin samaan aikaan kuitenkin valitetaan, ettei ole vuoroja tarpeeksi, mutta tämä ei kuulemma ole sama asia työvuorosta aikaisemmin lähtemisen kanssa. Ehkäpä ravintolatyöntekijät ovat moraalisempia ja haluavat vain saada palkkaa tehdystä työstä. Tirsk! Töistä kuitenkin saa lähteä, jos ei porukkaa ole tarpeeksi. Harvassa työpaikassa näin voi tehdä.

Tästä tulee mieleeni eräs tarina palkan maksamisesta hälytysvuorossa. Kesäterassit avataan silloin, kun sää sallii. Lainsäädäntö kuitenkin pakottaa maksamaan vähintään neljä tuntia palkkaa, mikäli työvuoro on merkattu työvuorolistaan, vaikka koko päivän sataisi vettä. Kesäterassityöntekijät nostivat metelin, kun heille ei maksettu palkkaa. Ravintoloitsija vastasi tähän tavalla, joka lopetti valitusvyöryn: työntekijän palkkaa saadakseen pitää tehdä neljän tunnin edestä jotain työtä. Ravintoloitsija voisi kyllä tehdä listan kaikista niistä kohdista, jotka pitää siivota ja puunata, kun sadekeli yllättää. Ei kukaan halunnutkaan itselleen neljää takuuvarmaa työtuntia päivässä.

Uusille ravintolatyöntekijöille työ on mahtavaa. Tästä olen kateellinen. Homma tuo muutaman ensimmäisen vuoden ajan perin erikoisia tilanteita vastaan. Big Brotherit, Sinkut hiekkalaatikolla ja Sonnille unelmamorsian -ohjelmat jäävät heittämällä kakkoseksi baarialan tuottamaan todelliseen realityyn: tappelut, seksikohtaukset, mielenkiintoiset elämän kolhimat rentut ja lukuisat sukupuolitaudit baariporukan bileistä. Ah, voi niitä aikoja. Hämeenlinnassa vain näiden porukoiden keskuudessa on sen verran ristisiitosta, että geenivarasto on melko yksipuolinen. Ja kyllä, tarkoitin juuri tätä: yllättävän monen ravintolantyöntekijän iskän ja äiskän kanssa olen tehnyt baarissa töitä. Näiden värikkäiden elämänkokemuksien takia kai raflaväki vanheneekin suorastaan silmissä - ja rupeaa nostamaan lapsilisää nuorella iällä.

Parhaimmillaan työkaverit ovat suorastaan mahtavia. Työ on helvetin rankkaa, joten huumorikin on sen mukaista. Minä varmaan saisin päivätöissä seksuaalisesta häirinnästä syytteen ensimmäisenä päivänä. Toki on muutamia takakireitä yksilöitä, joille ei saa edes mainita sanoja pimpero tai pipuli, mutta pääsääntöisesti kevyt jalan nylkytys koetaan kohteliaana positiivisena huomionosoituksena. Kaikki ne irstaat ja limaiset ehdotukset eivät ole mitään verrattuna niihin kommentteihin, mitä asiakkaat välillä päästävät suustaan. Huono puoli näissä työkavereissa on se, että niin rakkaita kuin ne ovatkin sinulle, niin ne ovat vuosien jälkeen enemmänkin ärsyttäviä pikkuveljiä tai -siskoja, joita vain joutuu sietämään. Joskus ihan kivoja, mutta useimmin sitä haluaisi leikkiä omien kavereiden kanssa. Tästä viattomasta huumorista lyhyttarina, jonka kerrottuani toivoisin, että minua pidettäisiin vieläkin ihan normaalina.

Eräs naispuolinen baarimikko oli vapaalla typötyhjässä baarissa ja pelaili pokeria. Jonkin ajan kuluttua hänellä loppui rahat ja pyysi minua katsomatta 20 centtiä. Koska käsi oli sopivalla korkeudella eikä muita asiakkaita ollut paikalla, niin sujautin hänelle käteen... maksuvälineeni. Vaikeiden asiakkaiden karaistama tarjoilija ei tästä kynnettömästä sormesta edes värähtänytkään vaan puristi sitä hellästi ja sanoi: “mä kyllä pyysin kahtakymmentä senttiä” ja lisäsi vielä loppuun: “Ja tää on ihan löysä!”

Yksi tärkeimmistä pointeista baarityöskentelyssä mitä muussa hommassa ei ole, niin jonkinlainen oikeus valita asiakkaansa. Huonostikäyttäytyvät yksilöt saa aina heittää pihalle vedoten järjestyshäiriöön. Pitkän työputken jälkeen ei aina uskalla edes ruokakauppaan raahautua, kun aina joku paskiainen on poikittain käytävillä hyökkäysvaunujensa kanssa, eikä kukaan ole puuttumassa siihen. Portsarina voi vielä aiheuttaa itselleen mielihyvää komentamalla jonkun todella huonokäytöksisen ja muita huomioimattoman yksilön kadulle. Muissa töissä omahyväisiä paskaisia pitää vain sietää.

Promillenhuuruisessa asiakaskunnassa rehellisyys on aina läsnä ja palautteet ovat välittömiä. En tarkoita, että asiakkaat puhuisivat totta, mutta he käyttäytyvät luonteensa mukaisesti, eivätkä piilottele vaikean lapsuuden kierouttamaa persoonaansa. Joskus tämä on työtä raskauttava tekijä, mutta useimmiten tämä helpottaa kommunikointia heidän kanssaan. Välillä meinaa kanta-asiakkaitaan tunnistaa, kun heitä näkee selvinpäin. Minut saa usein rehellisesti raivoava mielensä pahoittanut asiakas hyvälle päälle: Ei sillä, että hän on pahoittanut mielensä, vaan nimenomaan tilanteen yksioikoisuus. Mitään sanoja tai eleitä ei tarvitse yrittää tulkita kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen mukaan, vaan asia on juuri niin kuin se kerrotaan.

Tähän rehellisyyteen liittyy ärsyttäväkin puoli. Työskennellessäni yökerhossa portsarina naiset ja miehiin suuntautuneet toiset miehet tietysti huomioivat minut. Jos olen kuitenkin vapaalla samasssa yökerhossa ja ympärillä on samoja henkilöitä, niin ei edes moikata. Henkilökohtaisesti tämä on yhdentekevää, mutta en periaatteen tasolla ymmärrä, että miksi helvetissä Hämeessä ei voida olla avoimempia ihmisiä ulkopuolisia ihmisiä kohtaan. Täytyykö keskustelun aloittamiseen olla jokin “viaton” syy kuten kellertävä lätkä rinnassa.

Aihetta syvällisemmin mietittyäni baarialalla työskentelyä voisi verrata kuolevaan parisuhteeseen. Alussa kaikki on niin jännittävää - valossa ja pimeässä - ja sen suurempia perusteluita suhteeseen ei tarvita: “Mä olen vaan niiiiiin onnellinen! Tutustutaan ja kaikkia mahdollisia asentoja kokeillaan. Vuosien, yhteisten jumppaverkkareiden ja unohdetun Kama Sutran jälkeen avioeron kynnyksellä tuumataan, että “ei tässä ole mitään järkeä”. Harva kuitenkaan huomaa sitä, että suhteessa ei ollut alunperinkään järkeä, vaan tunteet ja himot sokaisivat koko homman. Ehkä minullakin kaikki tunteet ovat kuolleet ravintola-alaa kohtaan. Sitä vain tottumuksesta jatkaa työsuhdettaan, koska ilmankaan ei osaa olla. Onneksi alalle tulee jatkuvasti himokkaita nuoria, jotka muistuttavat kultaisista vuosista - jos tiedätte mitä tarkoitan.

Tämänkö takia baarien kävijämäärät laskevat?

Avarakatseisena portsarina olen hämmästynyt löytäessäni pääkopastani syrjiviä ajatuksia. Ajatuksia, jotka sijoittavat ihmisiä eri ryhmiin. Nämä kategorisoivat ajatukset ovat lähtöisin kysymyksestä: Miksi ennen vanhaan ihmisiä kävi enemmän yökerhoissa? Myönnettäköön, että tämän päivityksen lopputulos hätkähdyttää minua itseänikin.

Tähän kysymykseen on yritetty antaa selityksiä alkoholin kallistumisesta baareissa suhteessa kauppoihin ja juottokaukaloiden määrän lisääntymisestä kaupungeissa, joka on lisännyt kilpailua. Kauppojen tarjoamat alati halpenevat ja laajenevat alkoholituotevalikoimat ovat toki lisänneet lähikauppojen määrää siten, että Hämeenlinnassa jokaisessa lähiössä on yksi tai parikin kauppaa, mutta samalla ne ovat myös vähentäneet asiakasmääriä ravintoloissa, kun suosikkijuomaa voi ostaa suoraan olohuoneen pöydälle - kolmasosa baarien hinnasta. Massakuluttajat eli kunnon himajuopot taas vetävät niskat vääränä halpaa viinaa Virosta.

Sosiaalinen media on varmasti lohkaissut oman käyttäjäkuntansa, kun nyt ei tarvitse makkaraa tai piirakkaa tulla tarkastelemaan paikallisiin lihatiskeihin, vaan vaihtoehtoja voi sormettaa suoraan virtuaalisesta valikoimasta. Toki huonona puolena tässä on se, että Tinder näyttää käyttäjästään hänen parhaat puolet - käyttäjän valitsemassa poskipäitä korostavassa valaistuksessa.  Mutta tässä vaihtoehdossa ei sentään tarvitse maksaa pääsylippua eikä ottaa sosiaalista rajoittuneisuutta vähentäviä kalliita paukkuja saati hakata lärviin kilotolkulla puuteria. Baarissa tosin näkee suoraan koko lihapaketin ja parhaimmillaan sen pehmeyttä pääsee vähän tunnustelemaankin, ennen kuin tekee lopullisen päätöksen.

Asiakasmassojen käytöksestä ja kommenteista olen johtanut ajatuksen, että ihmiset haluavat olla omiensa joukossa. Tässä vaiheessa mainitaan erikseen, että politiikan molemmat ääripäät, vasen ja oikea, voivat kumartaa päänsä sukuelimien ohitse ja työntää sen lähimpään aukkoon - syvälle. Kyse ei ole ihonväristä tai synnyinmaasta. Ontuvana todisteena tästä “omien joukossa olemisen halukkuudesta” toimii yksinkertainen esimerkki lähiöbaareista, johon eivät keskituloiset halua mennä ja korkeatuloiset uskalla (parempi palkka on pois jonkun toisen pussista). Esimerkki on kärjistetty ja vääristävä mutta helpon lähestyttävyyden takia käytetty; kyse ei ole palkkatulojen luomasta luokkajaottelusta. Eivätkä räkäköiden kantikset edes halua paikkaan kuulumatonta rehvastelemaan ja kertomaan, miten he voivat myös pärjätä paremmin säästämällä sosiaaliturvasta ylimääräistä.  

Tietyn joukon rajaaminen ei ole helppoa. Käytännössä rajaukset tekevät asiakkaat itse kollektiivisesti äänestämällä jaloillaan: siellä käydään missä viihdytään. Vähemmistömusiikkia tarjoava baari on loistava esimerkki, koska sinne valikoituu vain tietyntyyppiset ihmiset ja massapopista pitävät karsiutuvat pois omaehtoisesti. Mutta jos oletetaan, että anttituiskulaiset kykenevät valloittaisivatkin tällaisen baarin, niin miten henkilökunnan pitäisi toimia?

Suomen lainsäädäntö ei anna mahdollisuutta käännyttää ovelta “väärän” musiikin faneja, vaan kaikille pitää antaa yhtäläiset oikeudet. Tämä on mielestäni väärin. Yrittäjällä - oli se minkä tahansa alan yrittäjä - pitäisi olla oikeus valikoida asiakkaitaan vähän laajemmalla kädellä kuin nykyään on mahdollista. Mikäli baari on tarkoitettu vain hevimöröille ja yrittäjä haluaa baarinsa pitää myös asiakaskuntansa musiikkimaultaan samanlaisena, niin hänellä pitäisi olla mahdollisuus tähän; tuiskulaiset saavat painua twerkkaamaan hanuriaan muualle. Tässä tulisi kuitenkin olla sääntö: musiikkigenreen erikoistumaton baari ei saisi kuitenkaan rajata hevimörköjä ulos. Se olisi syrjivää. Eli rajauksen pitäisi tapahtua vain valikoimalla tietyntyyppisiä ihmisiä sisään jättämällä massat ulos, mutta massoista ei saisi rajata tiettyä ryhmää ulos päästäen loppumassan sisälle.

Musiikkigenren avulla valikoituminen on valitettavasti eilispäivää ja tänä päivänä baarit ja yökerhot kilpailevat ihan eri kriteereillä. Kriteereillä, joista minä en ole edes tietoinen. Hinnalla kilpailu on tietysti asiakkaan näkökulmasta hyvä, mutta pitemmällä aikavälillä hintakilpailuun lähteneet yritykset köyhdyttävät itsensä varattomiksi. Ja vaikka kalliit juomat rajaa tietyntyyppiset ihmiset oven kylmemmälle puolelle, niin miksi vain sosiaaliturvalla elävät olisivat etuoikeutettuja nauttimaan halvoista juomista ja toistensa seurasta? Miksei keskituloiset voisi nauttia halvoista juomista kuitenkaan joutumatta kärsimään hamppien aivopieruista ja käytöstapojen puutteesta?

Huomaan kiertäväni tässä aihetta kuin puliukko likaisella liekillä palavaa pontikkaa, joten ehkäpä vain sanon sen suoraan: miksi asiakkaiden pitää joutua kärsimään idiooteista vapaa-ajallaankin? Mielestäni tämä olisi ihan kelpo perustelu olla ottamatta asiakasta sisään ravintolaan, mutta kun ei, yhteiskunta velvoittaa tasa-arvoistamaan nämäkin mätämunat ihmisten tasolle. Itseäni ainakin tämä “siellä on vain ääliöitä” -ajatus estää käymästä sosialisoitumassa baareissa vapaa-ajallani. Järkevät ihmiset ovat tätä nykyä vähemmistön roolissa, mistä perusteena toimii Iltalehden, Ilta-Sanoman ja Seiskalehden suuret myyntiluvut, joten aikaisemmin mainittua syrjintää ei tapahtuisi.

Ennen idiootit ja ääliöt sai pitää ulkona sen suurempia perusteluita tarvitsematta pelätä syrjintäsyytteen saamista. Nyt näitä vain pitää sietää, koska massoilla ne yritykset jatkavat toimintaansa. Harmillista on se, että idiotismin kannattajat välttelevät toisiaan samasta syystä kuin täysissä sielun voimissaankin olevat koko kannattajajoukkoa, joten baarit ammottavat tyhjyyttä.   

Tätä menoa finlandiasta kyllä tulee trumplandia.