Ihmisten vartaloita kuljettavat identiteetit, jotka koostuvat todella oudoista ja ristiriitaisista palasista. Näitä palasia on noukittu elämän varrella vanhemmilta, ala-asteelta, elokuvista ja ties mistä muualta. Identiteettien tunnistaminen on ihan kivaa siihen pisteeseen asti, kunnes huomaat kokonaisuuden muistuttavan Picasson huumehouruissaan tekemiä teoksia. Erityisesti ihmiset, jotka ovat kaikessa itsekeskeisyydessään kiertyneet niin tiukasti oman napansa ympärille, etteivät pysty hallitsemaan ulkomaailmaan välittyvää risaista kuvaa itsestään pienimmissäkään määrin, ovat suosikki-inhokkejani.
On olemassa rikollisia ja sitten wanna-be-rikollisia. Wanna-bee-rikollisilla ei tunnu olevan rikollisuuden kanssa mitään muuta yhteistä kuin elokuvista kopioitujen stereotypioiden päätön matkiminen. Heidän mieli ei ole rikollinen eikä sydän. Englanninkielisen termin käännöksen mukaisesti he vain haluavat olla rikollisia - rikollisuuden itsensä takia. Portsarin näkökulmasta wanna-beet tuottavat kaikkein eniten ongelmia baariympäristössä.
Ammattirikollisilla on jokin päämäärä, johon pyritään laista välittämättä (omien puheiden mukaan lakia hiukan soveltavasti tai urbaania korpilakia noudattaen) eli käytetään toimivimpia keinoja pyrkimyksissään huolimatta siitä onko se laillista vai ei. Wanna-beillä taas tarkoituksena on olla rikollinen ilman konkreettista päämäärää. Tällöin he pyrkivät mihinkään käyttäen aina laittomia keinoja. Ikään kuin täten toimiminen toisi jonkinlaista lisäarvoa tekoon. Näitäkin tekoja, joista on mahdollista saada päiväsakkoja suurempia tuomioita, tehdään vain amfetamiinihuuruissa tai joukkohysterian voimalla.
Wannabeet ovat ihmisiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä roolihahmon rikollisuuden ilmentäjäksi. Ja tästä se koko show vasta alkaakin. Koko olemus sukista kasvojen ilmeisiin huutaa jokaista piirtoa myöten, että tässä on ihan saatanan paha jätkä. Kaikki lähtee pukeutumisesta: Vaatteiden värit ovat tummanpuhuvia ja vaatteiden reaaliarvo on alennuslaarin tasoa. Vaatteiden teema liittyy jotenkin aseisiin, väkivaltaan, vapaaotteluun tai huumeisiin. Korujakin saattaa olla muutaman kuukauden sosiaalituen verran päällä. Pahinta on kuitenkin pään seutu. Hiukset ovat yleensä viimeisen päälle meikatut ja kasvot laitetut. Silmäkulmaa koristaa tribaalitatuoinnit tai kaula-aukosta näkyy jokin “Born to be motherfucker” -teksti.
Identiteetti rakentuu bad-boy imagon ympärille, joten on ensisijaisen tärkeää, että muut ihmiset ympärillä varmasti huomaa. Sitä ollaan pienessä porukassa jossain pimeässä nurkassa (ei kuitenkaan liian pimeässä, muuten ei tule huomioiduksi) ja kyyristellään pöydän ympärillä äänekkäästi kuiskaillen toisilleen. Katseet ja pään nyökytykset ovat merkitseviä. Ympärillä olevia silloin tällöin katsellaan epäilevästi tarkkaillen. Yleensä mukana on tuplamäärä kännyköitä. Ja sitten alkaa - suuresti vihaamani - selvittäminen. Kaikkea selvitetään, jumalauta kuinka sitten selvitetäänkin. Kännyköihin selvitetään yhtä jos toista huomiota herättävän salamyhkäisesti ja kuiskaten huutamalla. Vuoropuhelusta löytyy aina teemaan kuuluvaa sanastoa: “ei puhelimessa”, “hoida se”, “kyllä sä tiedät” jne. Lisäksi aina asiaan kuuluvat henkilöt ovat nimeltään nelikirjaimisia ja kaksitavuisia: Kake, Jape, Jope, Sane, Tupe, Jupe, Veke. Ravintolahenkilökunnan kanssa puhutaan salaliittolaisten tavoin: “Haittaako, jos me vähän ollaan tässä?” “Joo, kato kyllä me osataan käyttäytyä”. Olennaista näissä on, että puhutaan vatsalihaksia jännittäen ja vähän nasaalisti.
Kun omasta mielestä ollaan tarpeeksi saatu ilmaistua ympäristöön, että nyt ollaan varmasti marginaaliporukkaan kuuluvia, niin baarin muiden asiakkaiden kanssa selvitetään toveri/kaveri/liittolais/vihollissuhteita fistpumpeilla, epäsymmetrisillä ja äänekkäillä kättelyillä, pitkillä katseilla ja ties millä muulla. Tässäkään ei ole sen suurempaa tarkoitusta kuin vain selvittää ja luoda taviksille itsestä tärkeä linkki “oikeudenmukaiseen” lakia kaihtavaan maailmaan. Se vähä vuoropuhelu, mitä tässäkin tapahtuu, muistuttaa orankien ääntelyä korkeasaaressa: “njooh”, “kamoon”, “ai szilleen”, “Mhaah” ja “mhhh”. Tarkoituksena on kuitenkin selvittää niin maan vietävästi ja tehdä selväksi, että muiden ihmisten ja yhteiskunnan mielipiteet eivät kiinnosta tuon taivaallista. Tämän viestin perille vieminen pitää tietysti selvittää ympärillä olevien mielipiteistä.
Ja sitten jos paikalle saapuu vapaalla oleva poliisi, niin koko porukka hiljenee. Siellä sitä pälyillään nurkassa - jälleen siten, että kaikki varmasti näkee, että nyt pälyillään - vihattua kohdetta. Tätä tehdään noin viidentoista minuutin ajan, kunnes ruvetaan kaveeraamaan virkavallan edustajan kanssa ja sitten valitettavasti taas alkaa sama selvittäminen. Virkamies itse on tietysti ihan normaalisti, koska näkee osapuolet ensimmäistä kertaa elämässään, vaikkakin on melko varma, että yksi herroista kävi tekemässä rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta viime viikolla. Ja joka jumalan kerta sama juttu, vaikka kyseessä olisi sadan kerta: ensin pälyillään ja annetaan ymmärtää, että nyt on vihollinen rajalla, minkä jälkeen “omasta hyväntahtoisuudesta” sallitaan rajaloukkaus tämän ainoan kerran.
Ja poliisiauton näkeminen vasta saakin aikaan. Kuka ensimmäisenä näkee maijan, niin kiirehtii enemmän ja vähemmän arvokkaasti muun jengin luokse, jossa hän kertoo kaikille, että nyt on siat taas kytiksessä. Tämän viestin lähetyksessä koko porukassa on vähän samaa kuin tietokoneen selaimen lähettämissä kyselyissä. Ensin tulee tieto henkilöille b, c ja d, jotka varmentaa tiedon henkilölta a. Tämän jälkeen b, c ja d vievät tiedon henkilöille e, f, g ja h, jotka varmentavat tiedon henkilöiltä b, c ja d, jotka varmentavat tiedon vielä henkilöltä a. Ja tämä jatkuu siihen pisteeseen saakka, kunnes henkilöt ö ja ä vievät tiedon takaisin alkulähteeseen hiukan muuttuneena “pihalla odottaa karhukopla ja armeijan erikoismiehet” Ja nämä kaikki henkilöt ovat yhdessä saatanan samassa ringissä nojautuneena ihmisympyrän keskipisteeseen.
Minulle on yhdentekevää portsarina ollessani, että mitä ammattikuntaa asiakkaat edustaa, mutta jumalauta mä vihaan säätämistä ja selvittämistä. Tällainen wannabe-rikollinen yrittää ulkoisesti näyttää yhteiskunnan marginaaliin jääneeltä ja käytöstäkin korostetaan ylimystisellä toiminnalla. Harmi vain, että yhden miehen teatterishow’sta tulee yhtä farssia, joka on täynnä stereotypioita. Jokainen wanna-be rikollinen haluaa olla henkeen ja vereen pahis ja titteliltään yltää ganstereiden Capo di tutti capi -tasolle. Tähän liitetään hermostunut kävely edestakaisin baaria ja puhelimeen puhuminen aivan kuin kyseessä olisi kansainvälisestä salaliitosta. Välillä pälyillään ympärille aivan kuin poliisien soluttautujat olisivat vieressä ja kuiskitaan epämääräisen kovaäänisesti mahdollisesta puhelinseurannasta. Ylen yksinkertaisiin asioihin keksitään vähäisen mielikuvituksen voimalla niin monimutkaisia, -ulotteisia ja -ajallisia syy-seuraussuhteita, että keksijät itsekin putoavat kärryiltä. Joka perkeleen yksityiskohtaa korostetaan yliäijämäisesti. Snapsin juomisestakin pystytään tekemään toveruutta korostava ja yhteiskuntaa väheksyvä
Koko show on elokuvista lainattuja juonenpätkiä. Wanna-beet ovat samaistuneet niin voimakkaasti elokuvien käännekohtiin ja huippuhetkiin, että he esittävät niitä oikeassakin maailmassa. Mielen perukoilla rupeaa soimaan Arpinaaman Push It to the Limit -biisi ja rahaa liikkuu, hauskaa pidetään, katsellaan merkittävästi ja koko aika perkele selvitetään jotain. Ja kaikki tämä tapahtuu nousuhumalan aikarajassa. Ja auta armias, jos joku wanna-bee saa nenäänsä. Sitten, vastoin koko esitettyä olemusta, soitellaan poliisille ja uhkaillaan syytteillä.
Mä en kestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti