Siinä missä ympärillä tapahtuvat tappelut, känniläisten uloskannot, yrjökaarien pituuksien mittaamiset ja muu vastaava ovat kuukauden viihdepläjäyksiä asiakkaille, niin meille portsareille se on vain jokaöistä arkea. Yössä tapahtuu myös paljon muuta sellaista, johon meidän ei tarvitse kuormittaa banaanilla ravittuja aivojamme. Kaikki vain rullaa kuin itsestään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että arkemme ei olisi lukemisen arvoista materiaalia. Olen eittämättä riutunut liian kauan ravintolaöiden kettingissä, koska minulle tuottaa vaikeuksia asettua “normaalin” ihmisen kenkiin ja mittailla työyötäni hänen perspektiivistä. Tästä syystä käyn lävitse yhden normaalin työyöni kronologisesti alkaen siitä, kun saavun fyysisesti työpaikalleni. Tiedä vaikka löytäisin superhyviä aiheita tulevaisuuden teksteihin.
P.S. Henkinen minä tulee paljon myöhemmin paikalle.
Olen siitä omituinen työntekijä, että olen paikalla miltei aina puolta tuntia ennen työvuoron aloitusta. Nykyinen työpaikkani aukeaa vasta yömyöhään, jolloin portsari on jo valmiina käsi kolikkorengillä. Yleensä paikan avaava baarimikko on jo paikalla. Oikean tyypin pystyy tunnistamaan työtä rytmittävästä musiikista jo kaukaa ennen kuin avaan baarin takaoven. Yksi baarimikko kuuntelee örkkimörkkiheviä ja toinen vinguttaa jotain saatanan “sydämeniminultasärjit”-kuraa. Joskus viihdytän itseäni hiipimälle tiskin reunalle kyyryssä, mistä pomppaan kuin basaarikauppias kesken baarimikon kynsien lakkaamisen. Aina sen arvoista.
Sitten lisään veden kahvin/teenkeitinkompleksiin ja laitan sen päälle. Tyhjennän kirjoista täytetyn reppuni narikkatiskille ja vien ulkovaatteet ja repun naulaan. Tämän jälkeen käyn tyhjentämässä viinapullolaatikon takapihan lasinkeräykseen. Aikaa ennen korvasuojia tämä oli ensimmäinen vitutusta lisäävä tekijä. Kasan lasipulloja kun kippaat lasinkeräysboxiin, niin siitä kantautuva meteli kiristää sielun viulunkielenkireäksi alta nanosekunnin. Nykyään ärsyttää vain sinisenä hohkaavan jääkylmän munalukon hipelöinti paljaalla kädellä ja mahdollisten siideriviiniminttuliköörikossusössön valuminen työhousuille kesken kantamisen.
Tämän jälkeen pukeudun luotiliiveihin. Usein minulta kysytään, että onko ovella oleminen niin vaarallista, että tarvitaan luotiliivejä. Tällä samalla periaatteella jokainen, joka käyttää turvavyötä autossa, on paska kuski. Vastaan aina, että toivottavasti liioittelen. Hyvä puoli liiveissä on se, että saan vaatteistani ylitse valuvan kroppani näyttämään ja tuntumaan tiukalta ja ryhdikkäältä. Naiset tykkäävät halailla tiukkaa kroppaa. Huono puoli on tietysti se, että en halatessa tunne etupuskureiden tuomaa painetta vartalollani.
Seuraavaksi kaadan kuuman veden teeheni. Tässäkin saattaa mennä kaikki vikaan. Ei ole olemassa kuin yksi oikea tee, joka on musta tee. Mä en voi käsittää, miksi täytyy tuoda jotain perkeleen makuteepaskoja pyörimään sinne hyllyille, kun kukaan ei niitä imeskele. Olen saattanut vähän tasajalkaakin joskus pomppinut, kun ei ole oikeaa teetä ollut saatavilla. Valmiin teen saatuani kouraani on aika istahtaa ja haaveilla paremmasta työpaikasta hetken aikaa.
Jos on kusihätä, niin pitää pidätellä viittä vaille avaamisaikaa. Muuten sitä joutuu juoksemaan vessassa kesken aikataulutuksen. Oikea aika on käydä kello yhden aikaan vessassa, koska yleensä silloin on pieni tauko asiakasvirrassa. On ärsyttävää yrittää tyhjentää rakkoa samalla, kun yrität kuulostella, että käykö ulko-ovi vai ei.
Jos myydään lippuja, niin baarimikon antama pohjakassa pitää tarkistaa. Ja koska kolikot ovat kauniisti avattu kolikkopakkauksistaan, niin joudun laskemaan jokaisen kolikon käsin. Jos lippuja ei myydä, niin siinä tapauksessa tarkistan narikan pohjakassan painelemalla kolikkorenkiä. Loistavaa, olen viimein valmis avaamaan ulko-oven. Sen tehdäkseni minun pitää löytää avaimet. Parhaimmassa tapauksessa ne roikkuvat baarimikottaren kauluksessa, jolloin saan oivan tekosyyn - tuijottaa merkitsevästi rintalastan päällä roikkuvia… avaimia.
Seuraavana on vaaran hetki. Jumalauta, jos ovessa on jo joku roikkumassa. “Mä luulin, että sä et avaa ikinä tätä paikkaa” -kommentit lisää painetta suonissa entisestään. Yleensä oven takana ei kyllä ole ketään, jolloin otan mukavan asennon baarijakkaralla, avaan kirjan ja rupean tavaamaan sisältöä. Joku voisi miettiä, että eikö minulle makseta asiakkaiden palvelemisesta eikä kirjojen lukemisesta. Kukaan, toistan KUKAAN, ei ole ikinä pahastunut siitä, että luen kirjaa narikassa, kunhan lopetan lukemisen, kun asiakas lähestyy narikkaa. Päinvastoin useimmat saavat tästä hyvän aloituksen keskusteluun. Ravintola-asiakkaiden keskuudessa lukemista arvostetaan enemmän kuin heidän palvelemista. Toisaalta saattaa se järkyttää huomata, että portsaritkin osaavat lukea.
Seuraavan kahden tunnin ajan tunnistan asiakkaat tuloajan, oven avaamisnopeuden ja ryhmäkoon perusteella. Jokaisen asiakkaan takille on periaatteessa oma paikkansa naulassa, mutta varmuudeksi annan kuitenkin narikkalapun miltei kaikille. Narikan täyttölogiikka on muuten jokaisella portsarilla yhtä henkilökohtainen kuin munarit; sitä ei kukaan muu saa eikä halua hipelöidä. Tästä seuraavat kaksi tuntia ovatkin sitten itse “työntekemistä”.
Ravintolan turvallisuus hoidetaan alitajuisella tietojen prosessoinnilla. Minun ei tätä nykyä tarvitse tehdä asian eteen mitään, vaan alitajuntani kyllä herättää minut tarvittaessa lukemisen parista, jos tarvetta on. Jotenkin sitä vain osaa merkata asiakkaiden ulkoisen habituksen ja ynnätä mahdolliset yhteensopimattomat muuttujat. Alitajunta surruttaa koko ajan niin monimutkaisia todennäköisyysyhtälöitä, että jos niitä rupeaa miettimisellä häiritsemään, niin saattaa aivot korkata kesken kaiken. Sanomattakin on selvää, että tällainen ei ole henkilökohtaisen työhyvinvoinnin kannalta hyvä juttu.
Mahdolliset tappelut setvitään, juopuneet ohjataan pihalle, takit ripustetaan sekä naulaan että asiakkaan päälle ja ennen kaikkea vahtimestarimaksu muistetaan rahastaa. Käytännössä ilta voi mennä kahdella tavalla: joko on hiljaista, jolloin herään pilkun aikaan painettujen tekstien seasta tai on kiireistä, jolloin havahdun yht’äkkiä siihen, että kuuloaistia heikentävä bassonjumputus on vain lakannut. Ulko-ovi sulkeutuu välittömästi saatuasi tönittyä viimeisen asiakkaan pihalle. Siinä hiljaisessa skenaariossa lukeminen auttaa selviytymään yöstä selväjärkisenä ja ehkä jopa hivenen viisaampana. Useat portsarit olla möllöttävät baarijakkaroilla ja tuntuvat sammuttavan neljästä sylinteristä kolme, jolloin moottori veivaa juuri ja juuri. Ja olen ihan varma, että yksi eläkeikää lähestyvä kollegani nukkuu istuvilteen samalla tavalla kuin hevoset seisovilteen. Kyseinen pokeautomaatti saa käyttövoimansa ulko-oven avaamisesta, jolloin tarvittava energia välttämättömyyksien hoitamiseen saadaan reserviin.
Kaikilla meillä on omanlainen systeemi motivoida itseään kesken työpäivän tai -yön. Minä lasken jäljellä olevaa työaikaa. Ensimmäiset tunnit ovat niitä, jolloin aikaa ei huomioida ollenkaan. Vasta puolessa välissä yötä huokaistaan ensimmäisen kerran. Sitten vaikeimmat ajat ovatkin seuraavat puolitoista tuntia kolmeen saakka. Silloin periaatteessa voi tapahtua mitä vain. Kellon tuntiviisarin löntystäessä kolmeen ollaan jo voiton puolella. Paikalle ei eksy enää satunnaisia kulkijoita enempää asiakkaita paikalle. Viisitoista yli kolme ei tarvitse enää ottaa ketään sisälle. Niistä kaatohumalaisista asiakaista kun ei sitä yhtä väsynyttä tuoppia enempää hyödytä. Päinvastoin nämä ovat niitä perkeleitä, jotka ovat minuuttia vailla neljä vielä liimaantuneena kuolasta täyttyneeseen tuoppiinsa. Pilkun aikaan minulta voi odottaa jo ensimmäistä aitoa hymyä. Nyt on enää edessä salin tyhjennys, josta minulla onkin sitten asiaa sen verran, että kirjoitan siitä ihan erillisen päivityksen. Baarin tyhjentämisessä nimittäin ovat voimassa toisen ulottuvuuden lainalaisuudet.
Sitten alkaa rahojen laskeminen ja tilitys. Työyö on pulkassa. Työvuoron päätteeksikin on tehtävä vielä joitain rutiininomaisia tehtäviä, joita en nyt tähän hätään muista. Käyn yleensä niin tyhjäkäynnillä tässä vaiheessa yötä, että tehtäviin asioihin ohjeistus tulee suoraan selkäytimestä. Välillä on kyllä jäänyt hassu fiilis, että jotain kriittistä on jäänyt tekemättä. Vähän samalla tavalla kun mietit, että tuliko vessakäynnin jälkeen pyyhittyä vai ei. Tällöin rutiinit pitää tehdä uudelleen. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on häirinnyt minua kesken iltarutiinien puhumalla minulle, jolloin olen saattanut jättää ulko-oven lukon avaimen lukkoon roikkumaan - ulkopuolelle. Merkkaan tapahtumat päiväkirjaan ja kerään mieleni rippeet kasaan, jotta pystyn navigoimaan itseni himaan. Mikäli hermot ovat tiukassa, niin voin aloittaa ripittäytymisen baarimikolle ja DJ:lle. Yleensä hermoja kiristävät asiakkaat kollektiivisesti ärsyttävät kaikkia työvuorossa olevia, jolloin kaikki pääsevät avautumaan. Ja silloin kyllä tavaraa piisaa. Jos tällaista mahdollisuutta ei baarityöntekijöillä olisi, niin epäilen itsemurhatilastojen olevan vähän toista luokkaa.
Olen jälleen yhtä ryppyä vanhempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti