Liian paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia

Olen saanut palautetta siitä, että kirjoitan liian ehdottomasti; ikään kuin muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassa. Portsarin eri toimintamalleista ja näkemyksistä on keskusteltu useaan otteeseen niin reaalielämässä kuin sosiaalisessa mediassakin. Päätin ottaa tähän päivitykseen aiheeksi sellaiset tapaukset, joihin minulla ei ole lopullisia vastauksia.

Portsarille vaikeimmat työtehtävät eivät ole konfliktit itsessään vaan niiden estäminen ja estämisen epäonnistuessa jälkipuinti. Harvoin löydetään kultaista keskitietä, johon osallistuneet osapuolet olisivat tyytyväisiä sillä seisomalla, vaikka joskus näitäkin demokraattisen satumaan ihmeitä tapahtuukin. Tällöin päädytään ratkaisuun, jossa syyllisin lentää pihalle. Vastoin yleisiä uskomuksia syyttömin ei välttämättä ole se, joka ensimmäisenä tulee kertomaan konfliktista portsarille tai joka on tajuttomin tilanteen loppupäässä.

Tapaus numero yksi

Nuoret portsarit ovat vielä innokkaita ja “virkaintoisia” tappeluiden irvokkaina rauhanlähettiläinä. Jos kukaan on hätääntynyt ja kovalla äänellä lausuu sanan “tappelu”, niin portsarinalusta jää jäljelle vain myttääntyneen maton muotoiset kiihdytysjäljet. Innokkaiden portsareiden hämmästys on suuri, kun he kliimaksinsa vallassa ihmispeltoa aikansa kynnettyään löytävät taaksensa jättäneen vanhemman portsarin jo tapahtumapaikalta herättelemästä sammunutta. Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Tapaus numero kaksi

Miten tulee toimia tilanteissa, kun asiakas päättäväisen näköisenä sanoo tappavansa portsarin? Ja miten sitten tällaisen uhkailijan kanssa neuvottelu seuraavana iltana? Kun mainitsen edellisillan uhkauksesta, niin yllättävän usein vastaus on:

- En mä tarkoittanut sitä.

Tapaus numero kolme

Itselläni on melko machiavellimainen näkemys asiakkaista, jolloin jokainen yrittää puhua itsensä puolesta yrittäen oikeuttaa, peitellä tai valehdella epäoikeudenmukaiset teot. Tilanteissa onneksi kaikki ovat humaltuneet alkoholista ja usein vielä adrenaliinista, joten jopa harkituissa vastauksissa on kosolti vihjeitä totuudesta:

- En mä edes katsonutkaan siihen päin, kun se jo löi minua.

- Jos et katsonut sinne päin, niin mistä tiedät juuri hänen lyöneen?

- En mä tiedä mitään siitä, mitä tuolla tapahtui.

- Miten tiedät sitten, että siellä ylipäätään tapahtui mitään?

Joskus nämä lausahdukset toimivat ennakoinnissakin.

- En mä ole vielä tehnyt yhtään mitään.

- Vielä?

Ja tapaus numero neljä

On olemassa tilanteita, joissa minun paksunahkaisuuteni tulee esille näennäisen epäinhimillisesti. Esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa tapahtuman keskiössä on tajuton, puolitajuton tai jonkinlaisen sairaskohtauksen saanut asiakas. Pääasiassa itse aloitan tilanteen hoitamisen käskyttämällä kohtauksen saanutta, minkä jälkeen siirryn aiheuttamaan kipua esimerkiksi puristamalla papukaijapihtimäisellä sormiotteella niskalihaksesta. Ympärillä olevat auttajat saattavat reagoida tähän perin negatiivisesti, ja tätä tunnetta vahvistaa se, että tajuton raivoaa pää punaisena kokonaisilla virkkeillä siitä, kuinka ihmisiä ei saa satuttaa.

Tiedän erään tyypin, jonka geeniperimässä lienee opossumia, koska hän aina pienimmissäkin kontakteissa heittäytyy maahan “tajuttomaksi”. Tähän tekokatatoniseen tilaan löytyy ratkaisukeino muljuttelemalla hänen niskalihaksiaan ilkeästi aikaisemmin mainitulla sormiotteella. Nykyään tajuttomuudesta nousemiselle minun tarvitsee kertoa vain nimeni.

Miten tällaista ihmistä pitäisi kohdella? Voinko päästää hänet sisälle baariin, jos hän vaikka saa uuden “kohtauksen”?

Mikä näitä kaikki tapauksia yhdistää?

Minulle on tullut eteen nämä kaikki tilanteen useaan kertaan urarännini aikana. Tilanteet eivät ole aitoja huolimatta siitä, että ne ovat tapahtuneet. Tämä on itse asiassa näkökulma, jonka juuri tämän päivityksen yhteydessä ymmärsin. Portsari ovella työskennellessään seilaa tilanteiden mukana todellisuuden ja teatterin välillä. Realiteetin kompassin tulee olla kunnossa, jos aikoo välttää kariutumiset.

Tappelu-sanan huutaneesta asiakkaasta tulee tehdä pikainen analyysi, jonka mukaan luodaan itselle oikea stressihormonitaso, joka puolestaan määrittelee jalkojen käyntinopeuden. Mikäli “tappelu” on vasta esim. huutovaiheessa, niin ei liene soveliasta tehdä rynnäkköä siten, että kaikki pisteen A ja B välillä olleet ihmiset ovat kaatuneet keilojen tavoin. Kaikki portsarit kun eivät ole solakimmasta päästä. Ja jos “tappelu” osoittautuukin ystävysten väliseksi halailuksi, niin sitten vasta hävettääkin. Ja kun viestintuojaa myöhemmin kuulustelee, niin vastaus saattaa olla “ensin mä kuulin, sit mä luulin ja oli siellä muitakin” -periaatteen mukaan muodostettu, jonka jälkeen totuus voi olla ihan mitä tahansa perseestä perämoottoriin. Mutta miten tämä vaikuttaa portsarin mielikuvaan asiakkaasta, joka viestin toi?

Tappo-uhkauksiin en tiedä oikeaa toimintamallia. Oma järkeni sanoo, että uhkauksen sanoneen lupaukset pitää tehdä tyhjiksi siltä seisomalta tavalla, jonka tarpeellisuutta puidaan sitten käräjäsalissa. Jokainen meistä haluaa otettavan vakavasti niin halutessamme, joten eikö uhkauksen ohittaminen olankohautuksella ole epäkunnioittavaa ja jopa halventavaa?

Tällaiset tapaukset punnitaan myöskin tilannekohtaisesti, ja usein uhkailija jätetään omaan arvoonsa. Mikäli seuraavana iltana tulee kommentti: “En mä tarkoittanut sitä”, niin homma on sitten asiakkaan kohdalta siinä. Sisälle ravintolaan ei ole tulemista, ennen kuin on kasvanut aikuiseksi ja pystyy ottamaan vastuuta omista teoistaan.

Sitten on nämä harmittomat sutjautukset, joita heitellään oman käsityskyvyn ylitse ovelana. Myönnän aika usein imeytyneeni ravintolamaailmaan luotuun draamaan varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole kenenkään henkeä tai terveyttä uhkaavaa. Ihmisiltä tosin jää ymmärtämättä, että usean tällaisen sutjautuksen jälkeen kaikki asiakkaan sanomat käsitellään samalla tavalla eli asiakasta ei oteta enää todesta.

Sitten tapaus sairaskohtaus. Kulttuurimme tuntuu kasvattavan siihen, että hädässä olevaa tulee auttaa käyttämättä vähäisintäkään kriittisyyttä. Tähän kasvatukseen käytetään kaikille tuttua tarinaa tytöstä, joka huusi apua turhaan. Valtaosalta ihmisistä jää kuitenkin pimentoon se, että niin saduissa kuin niiden ulkopuolellakin on monta eri näkökulmaa. Tärkein sanoma edellisestä sadusta on se, että turhaan ei saa huutaa apua, mutta voisiko siinä olla vielä jotain muutakin? Varmistetaan vielä se, että kivusta raivoava tajuton asiakas on ajatuksena absurdi: jos on tajuton, niin ei voi huutaa. Turhaan apua huutavia on olemassa oikeassakin elämässä.

Vaikka kaikissa tilanteissa on toimittu jotenkin, niin pitkällä aikavälillä nämä varmaan purevat omaan nilkkaan. Todennäköisyyksien mukaan on helppo toimia, mutta yksikin vakava vamma kenellekään on liikaa; kolmannella kerralla susi oikeasti söi tytön. Mielestäni tässä maailmassa ei vain voi olla, että joku esittäisi sairaskohtausta tai uhkailisi ihmisten henkeä sitä “oikeasti” tarkoittamatta. Mutta kun tällaista vain tapahtuu ja esittämistä on useammin kuin aitoja tapahtumia.

Välillä toivon, että typeryydestä jaettaisiin rikesakkoja. Saataisiin valjastettua siitäkin jotain hyvää, joka melko varmasti kuittaisi valtakuntamme velan kaikkine korkoineen.