Hämeenlinna on uskomattoman pieni paikka, jossa jokainen täkäläinen tuntee toisensa vähintäänkin toisen ihmisen kautta. Tämä on näppärää vaikkapa silloin, kun on hukannut puhelimensa ja soittaessaan puhelimeensa kukaan sattuu vastaamaan siihen.
Joku oli tiputtanut puhelimensa kadulle, jonka asiakas toi minulle baariin. Tunnin, parin päästä joku soitti puhelimeen nimellä “työpuhelin”. Puhelimen omistaja soittaa toisesta numerostaan.
- [työpaikan nimi] Toni, vastaan puhelimeen virallisesti.
Epämääräisen pitkä tauko, mutta ei niin pitkä, että jatkaisin huhuilulla. Myöhemmin selvisi, että puhelimen omistaja oli kaimani, joten hän saattoi miettiä humalaspäissään, että vastasiko hän itselleen henkilökohtaisesta puhelimestaan ja jos vastasi, niin kuka mahtoi soittaa hänelle.
- ööö… Onkohan Aku Veivilä [nimi muutettu] vielä siellä?
- Onhan se tuossa, vastaan epäröiden.
Veivilä oli tullut yksinään baariin, joten kukaan hänen kaverinsa ei voi olla tietoinen hänestä. Tässä ilmiössä käytetäänkin periaatetta, joka pätee ihmisyyteen hyvin: harvoin kukaan poikkeaa tavoistaan. Mitä se kertoo Veivilästä onkin sitten toinen juttu.
- Annatko hänelle?
- Tottahan toki.
Vein puhelimen Veivilälle, joka hämmentyneenä otti puhelimen vastaan. Veivilä tuli narikan edustalle väittelemään soittajan kanssa.
- Sun puhelimesi on varmaan Allussa, vastaa Veivilä
- No ei se tänne ole jäänyt, jatkaa Veivilä saatuaan eriävän mielipiteen.
- Odotas hetki, Tonilla on jotain asiaa, kun heiluttelee tuossa käsiään.
Soittaja varmaan tässä vaiheessa mietti, että olikohan se viimeinen paukku sittenkin liikaa.
- Hänen puhelin on sulla kädessä, vastasin Veivilälle.
- Mitä?
- Niin, omistaja soitti omaan hukattuun puhelimeensa työpuhelimestaan.
Tämän jälkeen keskustelu löytyi oikeille raiteilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti