Vuosien työskentely basson jumputuksessa ja asiakkaiden äänekkäiden dialogien keskellä on kehittänyt erikoisen hermoradan kuuloaistin ja aistimusta käsittelevän keskusyksikön välille. Yökerhojen ja baarien meteli ei enää kuulosta meteliltä, vaan ihan normaalilta elämältä. Tätä nykyä jokaöiset mölyt ovat minulle enemmänkin kakofonista rauhallisuutta kuin häiritsevää möykkää. Mutta sitten...
ne tapaukset, jotka saavat minut syvän kiihtymyksen valtaan: käsien rytmitön taputtelu, vislailu ja pöytien rummuttelu. On kevyesti raivostuttavaa, jos pienessä baarissa joku tanssii ja kovaäänisesti taputtelee käsiään yhteen tahdittomassa rytmissä. Tämä saattaa aiheuttaa mielipide-eroja kollegoissani, mutta sen on loputtava - tavalla tai toisella. Ja kyllä, olen heittänyt baarista pihalle asiakkaan, joka taputteli epäsäännöllisesti käsiään väärässä rytmissä eikä useasta huomautuksesta huolimatta saanut käsiään kuriin.
Minähän olen ovella hyvinkin pitkälle omissa ajatuksissani ja annan alitajuntani hoitaa valvonnan. Kaikki vislaukset, taputukset ja rummutelut repivät minut väkivaltaisesti takaisin tähän maailmaan samalla, kun kroppani virittäytyy semisti “pakene tai taistele” -tilaan. Kaikki tekeminen loppuu ja keskityn kuulemaani. Jos nämä hetkelliset desibelinousut ovat rytmillistä, niin pystyn sopeutumaan jotenkuten siihen edes niin, että saan sanoja ulos suustani, mutta jos rytmi puuttuu, niin puhuminen menee tavuttamiseksi.
Tässä menneellä viikolla töissä jouduin mielenvikaisuuden partaalle, kun yksi taputteli käsiään, toinen rummutteli satunnaisesti pöytiä ja kolmas pomppi tanssilattialla yrittäen saada mahdollisimman kumpuavan äänen aikaiseksi. Että mun niin tekisi mieli rummutella näiden ihmisten päitä vähän seinää vasten. Ei tietysti missään pahoinpitelymielessä vaan ihan opetustarkoituksessa. Metelilähteet toimivat vain satunnaisesti, joten sain pidettyä työintoni kurissa.
Minulle tuottaisi suuria haasteita sopeutua taas yökerhoon, jossa alle parikymppiset käyvät. Sitä kaikessa rauhassa kävelee kaiken keskellä, kun joku iloisuutensa vallassa kiljuu vieressä nähdessään jonkun tuttunsa. Tällaiset epävireiset korkeat taajuudet osuvat varmaan johonkin kipuhermoon, koska sulkijalihas meinaa värähdellä äänilähteen taajuuden tahtiin.
Jos taustameteli loppuu veitsellä leikaten, niin silloin sydämen syke nousee yleensä tappiin kortisolihormonin kanssa. Kyseessä on jostain sellaisesta, jossa vaaditaan portsarin välitöntä läsnäoloa. Olen melko varma siitä, että jos saan sydäninfarktin, tapahtuu se nimenomaan tällaisella äkillisen hiljaisuuden tapahtuessa.
Alan olemaan samaa mieltä terveysintoilijoiden kanssa siitä, että äänillä on vaikutusta terveyteen. Äänen intensiteettitasolla ei niinkään ole merkitystä, mutta liian nopeilla tason muutoksilla saadaan epäluonnollisia toimintoja aikaan kropassa hormonituotannosta sydämen liikalyönteihin ja ajatuksen katkeilusta tilanteisiin, joissa tarvitaan aikuisvaippoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti