keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Vahingonilo on paras ilo

Onnellisuuteen vaaditut valoannokset ovat viimein tavoittaneet Hämeenlinnan leveyspiirin, mikä vaikuttaa minuun ja muihin hämäläisiin positiivisesti. Koska ajatteluni on pääsääntöisesti ongelmanratkaisukeskeistä, niin fotonipositiivisuus vaikuttaa negatiivisesti tekotaiteelliseen puoleeni, mistä syystä en ole saanut edes itseäni tyydyttäviä päivityksiä aikaiseksi. Lisäksi kaikki asiakkaatkin ovat ällöttävän positiivisia, niin työyöt ovat soljuneet kuin itsestään. Mutta ei hätää, kohta alkaa taas runosuoni sykkimään, kun pimeys valtaa maan.

Eilen tuli mieleeni yli kuusi vuotta vanha tapaus, joka sattui yökerho Lumossa. Eräs iloisen eläkeikärajan ylittänyt rouva istui mahtipontisessa turkiksessaan tuolilla siemaillen valkoviiniänsä, kun hän jostain syystä rupesi hyperventiloimaan. Kiirehdin paikalle kysymään, että tarvitseeko rouva apua.

- Tarvitsetteko apua?

Rouva katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja sai kakistettua jossain välissä.

- No, mitä luulet?
- No, miten voin auttaa?
- Tätä sanotaan paniikkikohtaukseksi, niin tuo minulle paperipussi, mihin voi hengittää.
- Paperipussiin hengittämistä ei enää suosite…
- Tuo se saatanan pussi tänne, kuului epämääräisen hengityksen ja ketunnahkojen keskeltä.
- Ei sitä enää suositella, jatkoin loppuun.
- Jos mä menetän tähän tajuntani, niin se on sinun vika.

Rouvan asenne alkoi ärsyttämään siinä määrin, että oli pakko ennen pussinhakuun ryhtymistä todeta:
- No mutta sehän on hyvä, sitten ei paniikkikohtauskaan enää tunnu niin pahalta.

Pussi repäistiin kädestä, minkä jälkeen alkoi pussiin puhaltelu. Rouva rauhoittui puolessa tunnissa, minkä jälkeen hän poistui mitään sanomatta ja epämääräisesti hiiviskellen. Mikä lienee avohoitopotilas ollut.  

Jossain vaiheessa iltaa toinen asiakas tuli ilmoittamaan, että penkki on märkä. No, sehän oli tietysti se karvaturkisnaisen penkki. Paikalla meni nuorempi portsari ja vastaava, ketkä seisoskelivat penkin vieressä muutaman minuutin. Se rupesi itseänikin jo kiinnostamaan, että mitä siellä nyt on.

- Mitä te ihmettelette täällä? kysyin.
- Sitä, että mitähän ainetta tuo on. vastasi kollegani.
- No, mitä luulette sen olevan? kysyin hämmästyneenä,  koska vastauksen pitäisi olla itsestään selvä.
- Ei se näytä pissalta yhtään.

Minua välillä ihmetyttää kuinka yksinkertaisista asioita saadaan hämmästyttävän monimutkaisia. Menin penkin lähelle ja painoin käteni kiinni aineeseen, minkä jälkeen haistoin kättäni varovasti.
- No, pissaahan se on, tuumasin analysoivasti: “haistakaa vaikka itse!” ja ojensin kättäni.

Enhän mä muistanut, että portsarina oli sellainen henkilö, joka yökkäilee vatsanpohjastaan asti pelkästä oksennuksen näkemisestäkin. Herrasta jäänyt jäljelle kuin kroppansa kokoinen ilmatyhjiö. Sen verran rivakkaan siitä juostiin vessaan. Vastaava veti kätensä kroppansa suojaksi ja katsoi minua kuin spitaalista. Ihme tyyppejä!

Tuoli laitettiin sivuun loppuillaksi.

Työyön jälkeen meillä oli tapana kokoontua saman pöydän äärelle ja purkaa mielipahaamme. Näin myös tänäkin yönä. Jostain kumman syystä pissatuoli tuotiin siihen viereen. Olisiko ollut sen takia, jotta se muistettaisiin viedä pesuun tai jotain vastaavaa.

Arvatkaa kuka siihen istui hajamielisyyttään?

Jumalauta kuinka mä meinasin tukehtua omaan nauruuni. Hyvä etten itsekin virtsannut alleni, kun äijä yökkäilyn keskeltä vielä raivosi, kuinka toisten ahdingolle ei saa nauraa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti