Liian paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia

Olen saanut palautetta siitä, että kirjoitan liian ehdottomasti; ikään kuin muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassa. Portsarin eri toimintamalleista ja näkemyksistä on keskusteltu useaan otteeseen niin reaalielämässä kuin sosiaalisessa mediassakin. Päätin ottaa tähän päivitykseen aiheeksi sellaiset tapaukset, joihin minulla ei ole lopullisia vastauksia.

Portsarille vaikeimmat työtehtävät eivät ole konfliktit itsessään vaan niiden estäminen ja estämisen epäonnistuessa jälkipuinti. Harvoin löydetään kultaista keskitietä, johon osallistuneet osapuolet olisivat tyytyväisiä sillä seisomalla, vaikka joskus näitäkin demokraattisen satumaan ihmeitä tapahtuukin. Tällöin päädytään ratkaisuun, jossa syyllisin lentää pihalle. Vastoin yleisiä uskomuksia syyttömin ei välttämättä ole se, joka ensimmäisenä tulee kertomaan konfliktista portsarille tai joka on tajuttomin tilanteen loppupäässä.

Tapaus numero yksi

Nuoret portsarit ovat vielä innokkaita ja “virkaintoisia” tappeluiden irvokkaina rauhanlähettiläinä. Jos kukaan on hätääntynyt ja kovalla äänellä lausuu sanan “tappelu”, niin portsarinalusta jää jäljelle vain myttääntyneen maton muotoiset kiihdytysjäljet. Innokkaiden portsareiden hämmästys on suuri, kun he kliimaksinsa vallassa ihmispeltoa aikansa kynnettyään löytävät taaksensa jättäneen vanhemman portsarin jo tapahtumapaikalta herättelemästä sammunutta. Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Tapaus numero kaksi

Miten tulee toimia tilanteissa, kun asiakas päättäväisen näköisenä sanoo tappavansa portsarin? Ja miten sitten tällaisen uhkailijan kanssa neuvottelu seuraavana iltana? Kun mainitsen edellisillan uhkauksesta, niin yllättävän usein vastaus on:

- En mä tarkoittanut sitä.

Tapaus numero kolme

Itselläni on melko machiavellimainen näkemys asiakkaista, jolloin jokainen yrittää puhua itsensä puolesta yrittäen oikeuttaa, peitellä tai valehdella epäoikeudenmukaiset teot. Tilanteissa onneksi kaikki ovat humaltuneet alkoholista ja usein vielä adrenaliinista, joten jopa harkituissa vastauksissa on kosolti vihjeitä totuudesta:

- En mä edes katsonutkaan siihen päin, kun se jo löi minua.

- Jos et katsonut sinne päin, niin mistä tiedät juuri hänen lyöneen?

- En mä tiedä mitään siitä, mitä tuolla tapahtui.

- Miten tiedät sitten, että siellä ylipäätään tapahtui mitään?

Joskus nämä lausahdukset toimivat ennakoinnissakin.

- En mä ole vielä tehnyt yhtään mitään.

- Vielä?

Ja tapaus numero neljä

On olemassa tilanteita, joissa minun paksunahkaisuuteni tulee esille näennäisen epäinhimillisesti. Esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa tapahtuman keskiössä on tajuton, puolitajuton tai jonkinlaisen sairaskohtauksen saanut asiakas. Pääasiassa itse aloitan tilanteen hoitamisen käskyttämällä kohtauksen saanutta, minkä jälkeen siirryn aiheuttamaan kipua esimerkiksi puristamalla papukaijapihtimäisellä sormiotteella niskalihaksesta. Ympärillä olevat auttajat saattavat reagoida tähän perin negatiivisesti, ja tätä tunnetta vahvistaa se, että tajuton raivoaa pää punaisena kokonaisilla virkkeillä siitä, kuinka ihmisiä ei saa satuttaa.

Tiedän erään tyypin, jonka geeniperimässä lienee opossumia, koska hän aina pienimmissäkin kontakteissa heittäytyy maahan “tajuttomaksi”. Tähän tekokatatoniseen tilaan löytyy ratkaisukeino muljuttelemalla hänen niskalihaksiaan ilkeästi aikaisemmin mainitulla sormiotteella. Nykyään tajuttomuudesta nousemiselle minun tarvitsee kertoa vain nimeni.

Miten tällaista ihmistä pitäisi kohdella? Voinko päästää hänet sisälle baariin, jos hän vaikka saa uuden “kohtauksen”?

Mikä näitä kaikki tapauksia yhdistää?

Minulle on tullut eteen nämä kaikki tilanteen useaan kertaan urarännini aikana. Tilanteet eivät ole aitoja huolimatta siitä, että ne ovat tapahtuneet. Tämä on itse asiassa näkökulma, jonka juuri tämän päivityksen yhteydessä ymmärsin. Portsari ovella työskennellessään seilaa tilanteiden mukana todellisuuden ja teatterin välillä. Realiteetin kompassin tulee olla kunnossa, jos aikoo välttää kariutumiset.

Tappelu-sanan huutaneesta asiakkaasta tulee tehdä pikainen analyysi, jonka mukaan luodaan itselle oikea stressihormonitaso, joka puolestaan määrittelee jalkojen käyntinopeuden. Mikäli “tappelu” on vasta esim. huutovaiheessa, niin ei liene soveliasta tehdä rynnäkköä siten, että kaikki pisteen A ja B välillä olleet ihmiset ovat kaatuneet keilojen tavoin. Kaikki portsarit kun eivät ole solakimmasta päästä. Ja jos “tappelu” osoittautuukin ystävysten väliseksi halailuksi, niin sitten vasta hävettääkin. Ja kun viestintuojaa myöhemmin kuulustelee, niin vastaus saattaa olla “ensin mä kuulin, sit mä luulin ja oli siellä muitakin” -periaatteen mukaan muodostettu, jonka jälkeen totuus voi olla ihan mitä tahansa perseestä perämoottoriin. Mutta miten tämä vaikuttaa portsarin mielikuvaan asiakkaasta, joka viestin toi?

Tappo-uhkauksiin en tiedä oikeaa toimintamallia. Oma järkeni sanoo, että uhkauksen sanoneen lupaukset pitää tehdä tyhjiksi siltä seisomalta tavalla, jonka tarpeellisuutta puidaan sitten käräjäsalissa. Jokainen meistä haluaa otettavan vakavasti niin halutessamme, joten eikö uhkauksen ohittaminen olankohautuksella ole epäkunnioittavaa ja jopa halventavaa?

Tällaiset tapaukset punnitaan myöskin tilannekohtaisesti, ja usein uhkailija jätetään omaan arvoonsa. Mikäli seuraavana iltana tulee kommentti: “En mä tarkoittanut sitä”, niin homma on sitten asiakkaan kohdalta siinä. Sisälle ravintolaan ei ole tulemista, ennen kuin on kasvanut aikuiseksi ja pystyy ottamaan vastuuta omista teoistaan.

Sitten on nämä harmittomat sutjautukset, joita heitellään oman käsityskyvyn ylitse ovelana. Myönnän aika usein imeytyneeni ravintolamaailmaan luotuun draamaan varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole kenenkään henkeä tai terveyttä uhkaavaa. Ihmisiltä tosin jää ymmärtämättä, että usean tällaisen sutjautuksen jälkeen kaikki asiakkaan sanomat käsitellään samalla tavalla eli asiakasta ei oteta enää todesta.

Sitten tapaus sairaskohtaus. Kulttuurimme tuntuu kasvattavan siihen, että hädässä olevaa tulee auttaa käyttämättä vähäisintäkään kriittisyyttä. Tähän kasvatukseen käytetään kaikille tuttua tarinaa tytöstä, joka huusi apua turhaan. Valtaosalta ihmisistä jää kuitenkin pimentoon se, että niin saduissa kuin niiden ulkopuolellakin on monta eri näkökulmaa. Tärkein sanoma edellisestä sadusta on se, että turhaan ei saa huutaa apua, mutta voisiko siinä olla vielä jotain muutakin? Varmistetaan vielä se, että kivusta raivoava tajuton asiakas on ajatuksena absurdi: jos on tajuton, niin ei voi huutaa. Turhaan apua huutavia on olemassa oikeassakin elämässä.

Vaikka kaikissa tilanteissa on toimittu jotenkin, niin pitkällä aikavälillä nämä varmaan purevat omaan nilkkaan. Todennäköisyyksien mukaan on helppo toimia, mutta yksikin vakava vamma kenellekään on liikaa; kolmannella kerralla susi oikeasti söi tytön. Mielestäni tässä maailmassa ei vain voi olla, että joku esittäisi sairaskohtausta tai uhkailisi ihmisten henkeä sitä “oikeasti” tarkoittamatta. Mutta kun tällaista vain tapahtuu ja esittämistä on useammin kuin aitoja tapahtumia.

Välillä toivon, että typeryydestä jaettaisiin rikesakkoja. Saataisiin valjastettua siitäkin jotain hyvää, joka melko varmasti kuittaisi valtakuntamme velan kaikkine korkoineen.

Lyhyttarina: Miksi mä soitan itselleni?

Hämeenlinna on uskomattoman pieni paikka, jossa jokainen täkäläinen tuntee toisensa vähintäänkin toisen ihmisen kautta. Tämä on näppärää vaikkapa silloin, kun on hukannut puhelimensa ja soittaessaan puhelimeensa kukaan sattuu vastaamaan siihen.

Joku oli tiputtanut puhelimensa kadulle, jonka asiakas toi minulle baariin. Tunnin, parin päästä joku soitti puhelimeen nimellä “työpuhelin”. Puhelimen omistaja soittaa toisesta numerostaan.

- [työpaikan nimi] Toni, vastaan puhelimeen virallisesti.

Epämääräisen pitkä tauko, mutta ei niin pitkä, että jatkaisin huhuilulla.  Myöhemmin selvisi, että puhelimen omistaja oli kaimani, joten hän saattoi miettiä humalaspäissään, että vastasiko hän itselleen henkilökohtaisesta puhelimestaan ja jos vastasi, niin kuka mahtoi soittaa hänelle.

- ööö… Onkohan Aku Veivilä [nimi muutettu] vielä siellä?

- Onhan se tuossa, vastaan epäröiden.

Veivilä oli tullut yksinään baariin, joten kukaan hänen kaverinsa ei voi olla tietoinen hänestä. Tässä ilmiössä käytetäänkin periaatetta, joka pätee ihmisyyteen hyvin: harvoin kukaan poikkeaa tavoistaan. Mitä se kertoo Veivilästä onkin sitten toinen juttu.

- Annatko hänelle?

- Tottahan toki.

Vein puhelimen Veivilälle, joka hämmentyneenä otti puhelimen vastaan. Veivilä tuli narikan edustalle väittelemään soittajan kanssa.

- Sun puhelimesi on varmaan Allussa, vastaa Veivilä

- No ei se tänne ole jäänyt, jatkaa Veivilä saatuaan eriävän mielipiteen.

- Odotas hetki, Tonilla on jotain asiaa, kun heiluttelee tuossa käsiään.

Soittaja varmaan tässä vaiheessa mietti, että olikohan se viimeinen paukku sittenkin liikaa.

- Hänen puhelin on sulla kädessä, vastasin Veivilälle.

- Mitä?

- Niin, omistaja soitti omaan hukattuun puhelimeensa työpuhelimestaan.

Tämän jälkeen keskustelu löytyi oikeille raiteilleen.

Lompakko - merkityksensä menettäneiden kuittien taskuhautausmaa

Minua hämmästyttää suuresti ihmisten taipumus tehdä aivan käsittämättömän mahtipontisen vaikeaa kaikesta ylen yksinkertaisesta. Esimerkiksi ulkotakin ja lompakon tai käsilaukun ja lompakon muodostamat pulmapelit.

Suomalaiset ovat oppineet käsittämättömän hyvin toimimaan kauppojen kassoilla: Kamat laitetaan liukuhihnalle ja lompakko kaivetaan esille. Useat osaavat vinguttaa bonuskorttiaan kassaneidin käsien heiluessa rivakkaan tahtiin viivakoodilukijan edessä. Pankkikortti tai käteinen on valmiina jo ennen kuin kassaneiti sanoo loppusummaa. Mutta toimitaanko näin baarin lipunmyynnissä ja narikassa?

Työskentelemässäni ravintolassa on lipunmyynti ja narikka samassa pisteessä, jolloin portsari veloittaa yhdellä kertaa molemmat maksut. Tästä huolimatta narikan eteen muodostuu jonoa, mistä kumpuaa seuraava kysymys: Voisiko joku ystävällisesti selittää minulle, miksi se on niin vaikeaa A. panna merkille, että jonon etummainen riisuu takin, antaa sen henkilökunnalle sekä maksaa veloitettavan summan valuuttaa ja B. ennakoida tämä riisumalla oma riepu valmiiksi ja ottamalla maksuväline esille? Olen oppinut jo kiireessä mainitsemaan aiheesta kollektiivisesti kuuluvalla äänelle jonottaville, mikä korjaa tämän ongelman. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin nahkaläpyskä, joka toimii lukuisten etu-, jäsen- ja plussakorttien sekä musteensa hävittäneiden kuittien hautausmaana.

Ensimmäinen haaste asiakkaille on ylipäätään löytää ne lompakot multitoiminnallisista takeistaan tai sekatavarakauppojen virkaa toimittavista käsilaukuistaan. Miehet usein jättävät lompakkonsa takin taskuun, ja sen olemassaolo tiedostetaan vasta sitten, kun narikkalappu on jo taskussa ja palvelu pitäisi maksaa. Tämän jälkeen etsitään jo hukattu narikkalappu ja viimein takin käteensä saatuaan alkaa taskujen inventaario. Paitsi että ne perkeleen taskut pitää ensin löytää. Ensimmäiset taskut löytyvät helposti, mutta sen jälkeen takki usein pyörähtää asiakkaan kädessä täyden 360 astetta, jolloin saman puolen taskut ovat jälleen kollattavana.

- Miten mulla on kahdet kotiavaimet täällä, ihmettelee karusellin moottori.

Tähän on olemassa sekä ennakoiva ja korjaava toimintamalli. Ennakoivasti narikka-apinan tulee mainita pakanallisesta kolminaisuudesta asiakkaalle ennen takin antamista: kännykkä, lompakko ja tupakit. Tämän jälkeen käydään lyhyt dialogi siitä, että ne pitää ottaa mukaan eikä luovuttaa portsarille. Korjaavana toimenpiteenä taas ovat narikkapaikan muistaminen ja takin tunnustelu kankaan lävitse.

Valitettavasti tunnustelua ei voida toteuttaa, jos kyseessä on käsilaukku. En tiedä kumpi on pahempi, se että laukussa on vain yksi iso tasku vai miljardi sivutaskua. Oudoimmissa veskoissa on vielä salataskujen virkaa toimittavat reiät sisävuoressa tai valetaskut, joista kuitenkin vetoketjua voi availla mielensä mukaan. Minä EN laita kättäni näiden sisään. Tiedä saako kättänsä enää ikinä ommeltua takaisin kiinni käsivarteen. Kyllä se narikkalappu ja lompakko sieltä löytyy viimeistään sitten, kun narikkatiski on täynnä kosmetologin tukkuliikkeen päivän tarpeisiin riittävät määrät kamaa kukkuloillaan.

No niin, nyt kun on käsitelty tasa-arvoisesti molemmat sukupuolet, niin päästään päivityksen pääaiheeseen: lompakkoon. Kun se avataan, niin sieltähän tippuu kaikki kolikot lattialle tai narikan koloihin, joita et tiennyt edes olevan. Taskujahan näissäkin on usein sen verran, että kokonaisuudesta voidaan käyttää termiä multiversumi. Tai sitten naisten laukkujen tapaan yksi iso tasku, johon on pinottu kaikki elämän varrella hamstratut muovikortit. Taskuhelvetissä jokaisessa kolossa on vähintään neljä korttia, joita ei saa yhtä aikaa mitenkään ulos taskusta katkaisematta tikkauksia tai levittämättä kolmea muuta korttia ympäri lattiaa kolikoiden joukkoon. Yhden aukon taktiikan lompakossa taas korttinivaskaa selataan kortteja ottamatta niitä ulos lompakosta.

Kun viimein oikea pankkikortti löytyy kahden jo vanhentuneen kortin jälkeen, niin siitä saatana käytetään etämaksuominaisuutta, jota voisi käyttää korttia ottamatta sitä pois lompakosta. Viet vain sen lompakon maksupäätteen läheisyyteen, niin maksu siirtyy portsarin toiminimi-tilille ilman hermoromahduksen vaaraa.

Käteisen käyttäminen on huomattavasti helpompaa kaikille. Tässäkin tosin on omat ongelmansa. Itse malttamattomana katson, että mitä seteliä asiakas lähtee tavoittelemaan, jolloin ennakoin vaihtorahan valmiiksi. Mutta sitten niistä seteleistä valitaan itselle miellyttävin vaihtoehto ja pahimmillaan huomataan, että voitaisiin maksaa kaveritkin sisään. Metallirahoista sen sijaan ruvetaan mainaamaan lompakon syvimmästä kohdasta kaikkein arvottomimmat kolikot, joiden reaaliarvoa ruvetaan ynnäilemään enemmän ja vähemmän onnistuneesti.

- Olisikohan tuossa, tuumaa asiakas antaessaan kolikkoläjää portsarille.

- Onhan siinä - romurautaa!

Asiakkaan poistuessa baarista tästä showsta saadaan uusinta. Baarissa tarvitaan korkeintaan neljää korttia: VIP-, maksuväline-, bonus- tai etu- ja narikkakortti. Ei ole olemassa mitään loogista syytä piilottaa narikkakorttia kirjastokortin tai Stockmannin kanta-asiakaskortin taakse. Miksi ei luottokorttia ja narikkakorttia voi lompakkoversiosta riippuen laittaa samaan taskuun tai vierekkäin? Työskentelemässäni baarissa on aneemisen kokovalkoiset narikkalaput, jolloin ne ovat kuin kameleontin viidakossa kaikkien viime vuoden kuittien keskellä. Oikeasti, miksi ihmeessä niitä kuitteja pitää olla siellä romaanin paksuuden verran? Kun niitä ei voida käyttää kuin purkan kanssa post it -lappuina, niin eikö niitä voida inventoida roskikseen?

Ehkäpä nyt tuli avauduttua tästä aiheesta tarpeeksi, niin jaksaa taas keräillä asiakkaiden kolikoita ja muovikortteja lattianrajasta.

Baarityöskentelyn jaksamisesta

Viimekertainen päivitys nosti hiukan kummastusta ja ihmettelyä, jonka voi kiteyttää kysymykseen: miten 14:sta yön “työputki” 15 päivään voi olla mielestäni eeppinen suoritus? Ehkäpä kummastelijat ovat kateellisia matalista tavoitteistani, jotka saavutettuani leijun Cumulus-pilvien tasolla. Kateelliset saattavat olla leipiintyneitä omaan työhönsä, koska urarännin alkutaipaleella unelmoitua ravintola- tai vuoropäällikön roolia ei olekaan saavutettu kymmenenkään vuoden uurastuksen jälkeen. Suomalaisten perisyntiin on kuitenkin liian helppo vedota ja haluan haastaa itseäni.

Kyselin paikkakuntani baarihenkilökunnalta mielipiteitä aiheesta. Yleinen mielipide on se, että kolmesta viiteen yötä putkeen on määrä, jonka pystyy tekemään yökerhossa (aamuyö neljään saakka auki olevat mestat) putken vaikuttamatta annetun asiakaspalvelun laatuun. Poikkeamia tuli mm. koko arkipäivän auki olevissa pubeissa työskenteleviltä. Kokemuksestani näiden “aamu yhdeksästä iltapäivä viiteen saakka” -työntekijöistä vapaalla rohkenen väittää, että nämä yli viiden vuoron putket vaikuttavat henkiseen aktiivisuuteen lopullisesti. Vähän samalla tavalla kuin autiolla saarella vuosia asuneilla. Ovigallup siis kumoaa väitteen siitä, että asenteeni vaikuttaa jaksamiseeni tai sitten kaikkien täkäläisten asenteessa on jotain vikaa.

Nuoret ravintolatyöntekijät eli alle viisi vuotta töitä tehneet ovat taas ihan oma kastinsa. He kuvittelevat jaksavansa ties kuinka ja monta yötä putkeen, mutta yleensä lopputuloksena on suunnittelematon vanhemmuus, alkoholismi, pissavärkin tippuminen vessanpönttöön kesken virtsaamisen tai näyttävä meltdown kesken henkilökunnan virkistysillan. Olen toki kateellinen heidän optimistiselle ja positiiviselle asenteelleen, mutta valitettavasti tämä apukoululuokan jälkeinen keinotekoisesti muutettu asenne ei jatku kauhean pitkälle.

Baarialalla on yllättävän paljon poikkeavuutta eri baarien välillä. Toisessa paikassa tuotteiden hinnat poissulkevat sosiaalipummi-rahastojen turvin nautiskelevat, kun taas toiset baarit ovat nimenomaan räätälöity näitä henkilöitä varten kaikkine epävirallisine vekseleineen ja “matala”korkoisine velkakirjoineen. Laitakaupungilla asuvat ovat sosiaalisilta taidoiltaan toisenlaisia kuin keskustan iltapäiväviinistä nautiskelija. Nuorten paikka on täynnä elämänhalua ja voittamattomuutta, kun taas vanhempien paikka saattaa olla täynnä oman elämänsä sivuosaesittäjiä. Minä työskentelen paikassa, jossa kaikki edellä mainitut ja marginaaliin raapustut ihmiset tulevat viettämään arkiyön viimeiset promillentuoksuiset tuntinsa. Ja ei, tämä ei tuo piristävää vaihtelua, vaan henkinen painolasti kertautuu jokaisen eri sosiaaliluokan törmätessä toisiinsa.

Hyvämuistisuus alalla ei  ole hyve vaan työuraa eksponentiaalisesti raskauttava tekijä. Tyhmänä oleminen on hyve. Sitä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella kuinka asiakas olisi voittanut kukkuloittain rahaa, jos vain olisi ottanut sen viereisen Casino-arvan, jonka se naapurin eukko otti kertojan jälkeen. Myös ihmisten kunnioittamatta jättäminen helpottaisi elämää; joskus voisi asiakkaan lausumien sanojen valua toisesta korvasta ulos niiden koskettamatta tietoisuutta. Ihmisrakkaana portsarina kuitenkin kuuntelen liian usein asiakkaiden puheita, keskityn kuulemaani ja pyrin muodostamaan kokonaiskuvan kerrotusta. Vika lienee minun asioiden yhdistelemisessä, koska tarinoista tulee usein melko abstraktin ristiriitaisia niiden todellisuudesta huolimatta.

Ihmettelyä tapahtui internetin valtatiellä, jossa osapuolet ovat Hämeenlinnan rajojen ulkopuolelta, joten yksi, mielestäni jopa hyvin varteenotettava, selitys saattaa piillä paikallisuudessa. Hämeenlinnahan on n. 68 000 hengen kylä, joten kaikki baarissa aktiivisesti käyvät tulevat tutuiksi viidessä vuodessa, kerran vuodessa käyvät kymmenessä vuodessa ja kerran kolmessa vuodessa käyvät viidessätoista vuodessa. Tämä ei ole valitettavasti ole liioittelua. Portsareiden työtä helpottaa huomattavasti tuntea asiakkaansa, joten muistimme ovat kehittyneet asiakasrekisterin ylläpitämiseen. Ja ei - minä en ainakaan muista kenenkään nimeä, mutta ulkoisesta habituksesta säteilevät elämänarvot ja asenteet muistan mainiosti. Pahinta on se, että muistan heidän elämäntarinansa. Työillat rupeavat toistamaan itseään Päiväni murmelina -elokuvan tyyppisesti muutaman vuoden jälkeen. Huomautuksena, että kyseisessä elokuvassa päähahmo yrittää murhalisoida itsensä useaan kertaan. Työillat rupeavat siis muistuttamaan jokavuotista puolison sukujuhlaa, johon olet kiristetty tulemaan paikalle ja jossa taas se outo setä kertoo rillit huurussa ja räkä viiksistä roikkuen kaksimielisiä vitsejä vuosikymmeniä sitten ilmestyneestä Jallusta.

Toistoa ei tule pelkästään työ-öiden kopioissa. Baarityöntekijä rupeaa vastoin kaikkia ennakkoluulottomuuden ihanteita luomaan päässään asiakkaiden käytöksestä ja ulkoisesta olemuksesta stereotyyppisiä ryhmiä. Tämä helpottaa työskentelyä, koska pystyt ennakoimaan asiakkaiden aikeita. Tämä on kuitenkin katala loukku, joka napsahtaa vuosien päästä. Asiakkaista tulee työntekijän mielessä toistensa halpakopioita, mikä lisää tehdastyömäistä tylsyyttä. Enää ei uudetkaan asiakkaat tarjoa mitään uutta. Vaikka tiedät, mitä asiakkaat tulevat sinulta kysymään, niin et voi vastata ennen aikojasi vaan sinun tulee kuunnella jaaritteleva kysymys loppuun kerta toisensa jälkeen. Ja vielä kerran. Ja taas.

Viidessätoista vuodessa olen heittänyt baarista pihalle jo kolme sukupolvea. Kirjaimellisesti muutamassa suvussa on isoisä/isä/poika-trioja, joiden menoa olen joutunut seuraamaan. Ja joko sukupolvenvaihdoksissa tulee liian vähän perinnöllistä muuntelua tai sitten kasvatusmenetelmät eivät ole muuttuneet lainkaan, koska jälkikasvu tuntuu käyttäytyvän täsmälleen samalla tavalla kuin vanhempansakin. Alkaa vähän kyllästyttää olla tappeluissa välissä, jotka perustuvat eri sukujen patriarkkojen välisiin riitoihin siitä kuka joi kenenkin tuopin ja joissa myös olin paikalla.

Hämäläiset ovat aivan käsittämättömän taipuvaisia melankolisuuteen. Hyvän asiakaspalvelupalautteen merkki on, kun asiakas vain murisee poislähteissään. Seuraavassa katkelma dialogista asiakkaan kanssa, mistä saa hyvän kuvan siitä, mitä tarkoitan.

- Moikkamoi, sanon asiakkaalle juuri häntä varten räätälöidyllä masentuneella äänellä (Täällä hyvin harvoissa asiakaskohtaamisissa saa olla iloinen. Iloisuus on huonoa asiakaspalvelua)

- Eihän täällä ole ketään, tuumaa asiakas.

- Mä avasin vasta viisi minuuttia sitten.

- Mutta ei täällä ole ketään.

Hetken puhumisen jälkeen saan asiakkaan vastaanottamaan tietoa ja ymmärtämään, että ihmisiä tulee myöhemmin. Asiakas jatkaa vielä kokeilevasti:

- Mahtaakohan tulla?

- Tulee varmasti. Saat vahtimestarimaksun takaisin, jos ei tule.

- Hmph, onko sekään sitten hyvä, jos baari on täynnä väkeä?

Kyllähän yökerhossa voi olla töissä kuinka monta yötä putkeen siihen asti, kunnes sinut löydetään asiakkaan päältä itkemässä ja kuristamassa häntä tajuttomaksi huutaen samalla: “Mähän sanoin sulle, mutta sä et lopettanut ajoissa”. Itse pidän pääsääntöisesti neljää yötä putkeen maksimimääränä ilman, että asiakaspalvelutaso tippuu. Minun nykyisessä työpaikassa, jossa olen ollut muistaakseni jo yli kuusi vuotta huomioidaan jokainen asiakas tullessa ja lähteissä. Jokaisen kanssa vaihdetaan yleensä vähintään kymmenen virkettä ja jokaiselle puetaan takki päälle siten, että kaulaliina ojennetaan käsivarrelta asiakkaalle. 80 prosentille asiakkaista  tarjotaan räätälöityä palvelua, joka perustuu monen vuoden asiakashistoria- ja sukupuutietoihin. Uudet asiakkaat toivotetaan tervetulleeksi sisään hämäläiseen kulttuuriin tyypillisesti, mutta silti persoonallisesti. Kaksi asiakasta on muuten sellaista, joille EI saa pukea takkia päälle.

Huolimatta työ-öiden, asiakkaiden, riitojen ja riitojen syiden kloonimaisuudesta minä jaksan hymyillä (vaakatasoisella sellaisella) asiakkaille ja pääsääntöisesti kuunnella heidän huoliaan jälleen kerran. Mahdolliset ongelmatilanteet tiedetään ja oikeastaan ollaan jo koettu useaan kertaan. Tästäkin huolimatta asiakkaille annetaan mahdollisuus kokea tilanteet ja illat kuin ensimmäistä kertaa. Jos ja kun asiakas haluaa katsoa elämästään saman filmipätkän kerta toisensa jälkeen uudelleen, niin minun tehtävä on tarjota se sellaisenaan sisältöä muuttamatta.

Näistä syistä pidän 14 yön työputkea yhdellä vapaayöllä sankaritaruston vertaisena suorituksena.