Portsarin kiistattoman vallan lähde

Onko se järjestyksenvalvojan lätkä, karismaattisen ruma naama, proteiinipitoinen kropan silhuetti vai valtoimenaan käyvä suuvärkki, joka toimii portsarin suurimpana vallan voimalähteenä? Minulla on tähän mielipide. Mielipide, jota en urani alussa olisi uskonut muodostavani.

Lainmukaisen vallan antaa tietysti paikallispoliisi, jonka toimintaa ohjaa kuivaakin kuivempi Suomen lakikirjakokoelma. Kokoelma on loistava - tässä tapauksessa perseen pyyhkimiseen, mutta portieerin todellisen vallan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Hämeenlinnankin ovilla on ollut portsareita, joilla ei ole ollut voimassa olevaa järjestyksenvalvojakorttia. Tällöin rinnassa ei kiiltele järjestyksenvalvojalätkä vaan vahtimestarikyltti.

Baarin omistaja tai ravintolapäällikkö antaa oman leimansa työntekijöilleen, mutta ei tämäkään anna sen parempaa yleispätevää valtaa kuin narikka-, portsari-, vahtimestari- tai palvelurahamaksun keräämiseen ovella. Toki tällöin portsarilla on usein, ei aina, baarin henkilökunnan tuki takanaan.

Mahtipontisen muskelit, tappeluhalukkuus tai mustan vyön arvoa vastaavat kamppailutaidotkaan eivät auta kuin fyysisessä koskemattomuudessa. Näitä taitoja toki tarvitaan ehkä noin muutaman kerran vuodessa, mutta ei nekään uralla johda paikallispubeja ja käräjäsaleja kauemmaksi.

Pidemmälle uralla pääsevät Charles Bronsonin naamavärkillä tai sujuvalla verbaliikalla. Naamalla saadaan toimiva auktoriteetti, jolloin tilanteissa ei välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan. Dialogitaidot ovat taas itselleni mystinen asia, jolla saadaan suoranaisia ihmeitä aikaan. Punaisena lankana on saada aggressiivinen asiakas puhumaan hänelle itselleen tärkeästä aiheesta. Minua ei jaksa ihmiset kiinnostaa niin paljoa, että ottaisin selvää heidän kiinnostuksen kohteistaan.

Tällä viikolla tuli ravintolaan asiakas, jonka kanssa minulla oli muutama vuosi sitten hyvin - sanotaan vaikka että intensiivinen koulutustilaisuus käytöstavoista. Asiakas asteli narikan edustalle ja kysyi, että onko hän tervetullut ravintolaan, kun hän… Keskeytin hänet siihen paikkaan ja sanoin:”Jos tässä ruvetaan vanhoja kaivelemaan, niin tänne pääsisi kukaan sisälle. Tekevälle sattuu.”

Tänään minulle tulee 17 vuotta oviuraa täyteen. Kesti noin kymmenkunta vuotta ymmärtää, mistä portsarin väkevin mahti tulee. Minä olen vielä sitä koulukuntaa, joka pärjäsi ovella nyrkein ja ilkeän, periksiantamattoman luonteen ansiosta hyvin pitkälle. Vuosien varrella ovet vaihtuivat ja yhteiskunnan säännöt muuttuivat. Ainoa asia, mikä ei ole muuttunut tai edes vaihtunut, on asiakkaat.

Portsarin ultimaattinen valta tulee asiakkailta. Jos valtaosa asiakkaista ei pidä portsarista, se vaihtuu. Baarit saavat elantonsa asiakkaista, ja he äänestävät tavalla tai toisella portsarista. Portsarin ura voi alkaa monelta eri suunnalta: toiset ovat baarin omistajan suosikkeja, toiset puhuvat asiakkaat tainnoksiin, toiset hakkaavat perseen ruvelle häiriköiltä jne. Vuosien hoiperrellessa ohitse täytyy porttiapinan omaksua muunkinlaisia taitoja, jonka avulla laajennetaan baarin ja omaa asiakaskuntaa.

Minulta usein kysytään, että onko portsarin ammatti helppoa vai vaikeaa. Tähän on hyvin vaikea vastata lyhyesti ja tyhjentävästi. Ensimmäiset työvuodet olivat yhtä perkeleen painimista ja taistelua uran olemassaolosta. Nyt olen paininut jo satojen kanssa, joka helpottaa huomattavasti “vaikeiden” asiakkaiden kanssa toimimista. Tärkeintä ei ole kuitenkaan voittaa jokaista yhteenottoa vaan olla yhteenotoissa mukana. Tämä tuo kokemusta ja ennen kaikkea yhteistä historiaa asiakkaiden kanssa.

Tämä johtaa loppujen lopuksi kunnioitukseen. Kun baarin asiakkaista yli puolella on jonkinlaista kunnioitusta portsaria kohtaan, niin oppositioon jäävä asiakaskunta on pakotettu toimimaan valtansa demokraattisesti saaneen portsarin mukaan. Tämä ilmiö on pelastanut minut haastavilta painitilanteilta monen monta kertaa.

Niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin, niin saan kiittää pitkästä oviurastani asiakkaita. He ovat mahdollistaneet toimeentuloni ja “valtani” toimia ammatissani. Vastentahtoisesti kirjoitan: Kiitos!

Hyvää vappua ylikäyneen siman nauttijoille.

Portsarit - matalaan palkkaan nääntyvä ammattikunta

Aurinko paistaa, lumet ovat sulaneet ja hämäläisen mieliala on lumien lailla muuttunut kuralätäköksi. Mikään ei ole hyvin ja kesäkin lähestyy Hämeenlinnaan vain hävitäkseen taas syksyksi. Alakuloisuuden voimalla itsekin availen ovea sisään hoippuville asiakkaille ja muodostan uusia ajatuskuvioita. On oikea aika kohdata ammattikuntani rivejä nakertava realiteetti: portsareita ei enää tarvita!

Portsarit saavat käyttövoimansa, kuten muutkin ammattilaiset, palkasta. Viime vuosiin saakka on palkka muodostunut peruspalkasta, jonka ovat ammattiliitot meille huijanneet, ja asiakkailta saaduista tipeistä. Nykyisellään palkka muodostuu pelkästään peruspalkasta.

PAM:in sivuilta löysin portieerin tuntipalkan, joka meikäläiselle olisi yölisineen 14,33€/h. Olen huomannut, että portsarit pystyvät maksimissaan tekemään neljä työyötä viikossa saamatta tuomioita fyysisen mielipahan aiheuttamisesta. Tämä tekee noin 16 työyötä kuukaudessa ja mikäli jokainen ilta on sen kuusi tuntia pitkä, niin palkka on tällöin kuukaudessa 1375,68€. Ei paljon hymyilytä! Lisätään vielä jokaisen la-su tuplapalkka mukaan, niin saadaan 85,98€ ylimääräistä, jolloin palkka on ruhtinaalliset 1461,66€/kk. Ei hymyilytä vieläkään. Suomessa köyhyysraja on 1190€/kk.

Jos tippiä saisi parikymppiä työyössä, niin se nostaisi palkan jo 1781,66€/kk, jolla portsari pystyy jotenkin elämään jo ihmisarvoista elämää. Tämä tietysti Hämeenlinnassa. Oikeissa kaupungeissa tämä ei riittäisi varmaan edes vuokraan ja julkisen liikenteen kuukausikorttiin. Jotta työnantaja pystyy maksamaan portsareille palkan, tulee hänen jokaista työyötä ja portsaria kohden saada rahaa 133,27€. (palkka*1,24[ALV]*1,25[yleiset kulut]), jolloin asiakkaita pitäisi illassa olla kolmen euron vahtimestarimaksulla 45 kappaletta. Tällöin jokaisen asiakkaan tulisi jättää tippiä 0,45€, jotta palkan saisi nostettua aikaisemmin mainitulla 20€/ilta.

Minä ymmärrän taloustieteestä yhtä paljon kuin oranki taiteesta, mutta vastaus tähän ei voi olla se, että nostetaan palkkoja. Portsarin työssä tämä palkkojen nostaminen näkyy suoraan asiakkaalta veloitettavassa vahtimestari-, narikka- tai portsarimaksussa. Tällöin nousu olisi entistä suurempi, koska byrokratian rattaat vaativat arvonlisäveronsa.

Mutta mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Aikaisemmin portsareille ei ole maksettu ollenkaan tuntipalkkaa, vaan palkka määräytyi illassa sen mukaan, mitä on asiakkaita käynyt. Tällöin ei maksettu arvonlisäveroja eikä läpinäkyvyyden takaamiseksi täytynyt tehdä mitään ylimääräisiä virkamiestoimenpiteitä. Työvuoroja ei tarvinnut tehdä kuin 2-3 viikossa, mistä syystä työntekijöitä oli enemmän ja yötyön ohella pystyi tekemään ihan normaalia päiväduunia.

Itseäni hämmästyttävästi oletan tämän kaiken alkaneen kilpailuttamisesta. Kilpailuttaminen on sinällään ihan hyvä, mutta kun suomalaiset liioittelevat tässä. Kilpailuttamisen tarkoitus ei ole saada sitä kaikkein halvinta vaan kaikkein tehokkain vaihtoehto. Portsarin työ on siitä vielä huono, että “tehokkuutta” ei voida mitata määrällä vaan laadulla, jonka arvioiminen onkin ihan herrassansa. Ja tässä yhteydessä en tarkoita kilpailuttamisella pelkästään yritystasolla, vaan myös yksityisten ihmisten ostopäätöksien suuntaviivoista.

Kylässä, jossa työskentelen, on ravintoloiden välillä laatueroja portsareiden toiminnassa. Tämä on pakon sanelemaa: massaravintolassa ei voida jokaista asiakasta huomioida samalla intensiteetillä kuin pienemmässä yökerhossa. Massaravintolassa kaikki periaatteessa voi olla halvempaa, kun taas pienessä yökerhossa palvelu on kalliimpaa. Kalliimpaa, kun ajatellaan pelkkää menetettyä rahaa. Jos huomioidaan saadun palvelun laatu, niin ei voida lausua koko halvempi/kalliimpi -kysymystä. Valitettavasti tätä hinta/laatusuhdetta ei tunnuta huomioivan massojen keskellä - millään toimialalla.   

Portsaritoiminnan yhtiöittäminen yhdessä arvonlisäveron kanssa oli näkyvä muutos n. kymmenen vuotta sitten. Ennen asiakas pääsi narikan ohitse 2€ kolikolla. Arvonlisäveron ja byrokratian rahoittamisen kannalta tämä nousi 3,1€ (2€*EKI*ALV*byrokratiakustannukset). Käytännössä narikkamaksua nostettiin vain 0,5 euroa, jolloin palkansaajien kukkaro keveni.

Muoviraha on vähentänyt tipin antamista aivan käsittämättömästi. Tippi jätetään lähteissä eikä tullessa. Tällöin oven saranoita kuluttavalla portsarilla pitäisi olla kortinlukija kädessään, jotta transaktio olisi mahdollista. Tämä ei ole mahdollista, koska käynti ulko-ovella suuntaan jos toiseen pitää olla jouhevaa. Kolikot tiputtaisi muutamassa sekunnissa portieerin kätöseen.

Laskeskeskelin huvikseni elinkustannusindeksi avulla, että kuinka paljon vahtimestarimaksun pitäisi olla tänä päivänä oikeasti, että se vastaisi vuoden 2007 rahan arvoa. Sen pitäisi olla arvonlisäveroineen ja “yleiset kulut” -kertoimella tänä päivänä 3,63€. Toiminimi-portsarit saavat siis rahaa asiakkaalta vahtimestarimaksua 82% siitä, mitä he saivat kymmenen vuotta sitten. En uskalla edes tutkia asiakasmäärien katoa, joka vaikuttaa vielä enemmän.

Valitettavasti minulta puuttuu kyky asettaa nämä pointit keskenään sujuvaan vuoropuheluun, jolloin saisin aikaan nerokkaan oivalluksen nykypäivän ongelmista. Karkean yhteenvedon saan kuitenkin aikaan. Nyky-yhteiskunnan kilpailutuksen väärinymmärtäminen, yhtiöittäminen arvonlisäveron kanssa ja muoviraha ovat tuhoamassa portsareiden ammattikunnan. Rahaa kuluu byrokratian rattaisiin, asiakkaat maksavat enemmän ja portsarit saavat vähemmän. Samaan aikaan ristiriitaisesti kilpailutetaan pelkällä hinnalla ja valitetaan palvelun laadun huonontumisesta. Portsarin pitäisi tehdä enemmän, mutta lisävuorot syövät sen vähäisenkin inhimillisyyden. Päiväduunia ei voi tehdä, jos aikoo pysyä poissa zombi-tasolta.

Jos kehityssuunta on tämä, niin kuka tätä duunia haluaa tehdä enää kymmenen vuoden päästä?

Kolme kaskua porttiapinan työstä

Verbaalinen varastoni on kuivunut aivan tyhjiin. Ei tule mitään järkevää ulos, vaikka kuinka yrittää. Tässä todennäköisesti ovat syynä henkilökohtaiset kiireet kaiken kanssa. Löysin kuitenkin Facebook-seinälleni kirjoittamiani tekstejä monen vuoden takaa, jotka voisi jakaa myös tätäkin kautta. Antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet. Opin kirjoittamaan välttävästi vasta pari vuotta sitten.

Mitä!?Minä!?Kuka!?

Taas jälleen on pakko avautua porttiapinan työstä. Lienee jo kaikille selvää, että työssäni haluan välttää viimeiseen saakka sitä itseään, eli työntekoa. Jos minulla olisi voima vaikuttaa niin asiakkaat saisivat käyttää toinen toistensa WC-tiloja, savutella sisällä nikotiinituotteita ja höpöheinää, paukutella alastomia ihraisia kroppiaan toisiaan vasten anniskelualueella ja toteuttaa muita vastaavia vastenmielisyyksiä.

Eikä siinä mitä jos nyt epähuomioissaan löytää itsensä toimimassa savukoneena tai esittelemässä napaan sopivaa kullervoa, mutta yksinkertaisen viestinnän tarkoituksellinen ymmärtämättä jättäminen ja tyhmäksi heittäytyminen alkaa pikkuhiljaa pusertamaan sakkautuvan verenpaineeni Cumulus-pilvien yläpuolelle.

Vaikka asiakas olisi jäänyt rysän päältä kiinni, niin ensireaktio on ”en mä tässä ole” -tyyppinen. Seuraavaksi alkaa yleensä teon oikeutuksen ääneen etsiminen: ”Kaverit laski mun housut”, ”en mä huomannut että se oli rööki” ja ”mun tyttöystävä on täällä vessassa”. Sitten koetetaan vähätellä viisi sekuntia sitten tapahtunutta: ”näytä mulle kuka täällä ei olisi ilman housuja”, ”mitä nyt pikkusavu haittaa ketään” ja ”ei täällä vessassa ollut muita”. Tätä sanallista mitätöintiyritystä vahvistetaan vielä eteläeurooppalaisella tyylillä heiluttelemalla mahtipontisesti kaikkia mahdollisia raajoja ja korostetaan peräjälkeen sanoja nostaen joka kerralla äänenpainoa verenpaineeni korkeuteen: MITÄ!?, MINÄ!?!, KUKA?!!!.

Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että opastan kansainvälistyneen lonkeronlipittäjän pihalle. Tästäkin toimenpiteestä muodostuu kaikkia ympärillä olevia kiinnostava farssi: ”Housunnapit oli auki ja mä lennän pihalle”, ”otin tupakin väärässä paikassa ulos askista” ja ”mä vain huikkasin mun tyttöystävälle vessaan”. Että mun tekisi mieli säestää tätä laulua muutamalla rytmikkäällä korvatillikalla. Mutta onneksi mä olen niin seesteinen.

Ei tappeleminen ole ainoa syy lentää pihalle ravintolasta. Yksittäiset rikkeet eivät myöskään ole yleensä syy löytää itseään pihalta. Mutta kun raahaudun narikasta paikalle, niin odotan asiakkaan skarppaavan ja olevan tarkempi hönkäilemistään sanoista. Mikäli toimintamalli on edellä kuvaillun kaltainen, niin koen tämän huonona käytöksenä ja ekologisena ihmisenä samalla reissulla pois laahustaessa vien mukanani tämän ötökän. Jaksa toista kertaa narikasta lähteä.

Ja pikku vinkki, kun portieeri löytää sinut toimittamasta tällaisia rikkeitä, niin lopetat sen ja sanot: ”Anteeksi, ei tule toistumaan”, niin häviän yhtä mitäänsanomattomasti paikalta kuin ilmestyinkin sinne.

Dynaamiset järjestyshäiriötä

Ymmärtääkseni järjestyksenvalvojan ensisijainen tehtävä on estää järjestyshäiriöt. Järjestyshäiriön määritelmä on haastava ja se muuttuu ympäristön mukaan. Päätavoitteena on kuitenkin keskittyä ympäristöstä poikkeavaan ja muita ärsyttävään toimintaan. Tästä syystä jokaisen yksilön käytöstä verrataan ympärillä olevien ihmisten käyttäytymiseen (Esimerkkinä yksin huutava asiakas on järjestyshäiriö, mutta koko ravintolan hurratessa jääkiekon maalintekijälle ei ole).

Tämän häilyvän rajan vetämistä tehdään illan aikana moneen kertaan. Tämän takia paljon joudutaan keskityttämään kokonaisuuteen. Viiden tunnin aikana ravintolassa saattaa käydä monta sataa asiakasta. Järjestyshäiriöiden ennakoimista ja estämistä suorittaessani skannaan jatkuvasti ympäristöä, ääniä, ihmisten eleitä, katseita, kielen käyttöä, muita ihmisiä sen ympärillä jne. Kaikki keskittymiseni menee kyllä tähän epäonnistumiseen tuomittuun ennaltaehkäisyyn. Tässäkin koetan viestiä koko ajan jokaiselle asiakkaalle, että älä hölmöile tai puutun asiaan. En kuitenkaan ole luotaantyöntävän näköinen, vaan pyrin enemmänkin olemaan mahdollisimman neutraali.

Mitä luulette, antaako korvasta korvaan hymyilevä järjestyksenvalvoja sellaisen kuvan, joka ajaa järjestyksenvalvojan ennaltaehkäisemisen tehtävää eteenpäin? Korostan vielä, että en ole yrmyn näköinen, mutta en kyllä hymyile aivottoman näköisenä. Järjestyksenvalvojan epäkiitollinen tehtävä on luoda jokaiselle asiakkaalle mahdollisimman turvallinen ympäristö (turvallisuuteen kuuluu asiakkaan suojeleminen häneltä itseltään myös pahimmissa tilanteissa). Tämä on JV:n asiakaspalvelua.

Minua on alkanut ottamaan päähän tämä asiakaspalvelu-määritelmän hypettäminen väärin perustein. Olen miettinyt, josko alkaisin suorittaan tehtävääni hiukan toisenlaisin lähtökohdin. Vaihdan mieluusti työtehtäväni monen asiakkaan ymmärtämään hymyilemiseen ja ”asiakas on aina oikeassa” -sanontaan. Samassa vaihdan myös asiakkaan ovelta kääntämisperusteet tarkemmiksi. Mikäli asiakas ei osaa käyttäytyä kohteliaasti, ei asiakas ole tervetullut ravintolaan.

Tähän kohteliaaseen käyttäytymiseen kuuluu: Sisään tullessa silmiin katsominen ja tervehtiminen reippaasti, tupakinnatsojen sijoittaminen sille kuuluvaan paikkaan, julkijuopottelemattomuus (ei juoda omia kadulla), verbien pyyntö-muotojen käyttäminen (ota toi, anna tänne, minä tulen jne. ovat kiellettyjä muotoja), haukkuvan palautteen muotoileminen kriittiseksi kehittäväksi palautteeksi, toisten asiakkaiden huomioiminen ja lukuisia muita ihan pienen pieniä käyttäytymissääntöjä, jotka ovat pienuudestaan huolimatta hyvin olennaisia ja tärkeitä. Saatan epäillä, että aika monia asiakas jää oven taakse kykkimään sateeseen.

Mieleni tekisi poistaa koko kirjoitelma, koska en osaa ilmaista itseäni riittävän ymmärrettävästi, mutta katsotaan mitä tämä räjähtänyt kirjoitus tuo mukanaan

Kaukana luonnonvalinnasta

En laittaisi pahakseni, jos joku antaisi neuvon tai ohjesäännön miten toimia asiakkaan kanssa, joka vaatii ihmisarvoisen kunnioituksen ja kuitenkin samaan aikaan verbaalisesti örisee omaa arvovaltaansa ulostetynnyriin. Jos pidän asiakasta kunnioitettavana, niin oletan, että minun pitänee pitää uskottavana kaikkea hänen suoltamaansa sanojen tulvaa? Tähän epäsymmetristen lauseiden asiasisältöön kuitenkin joskus liittyy henkeen ja terveyteen liittyviä uhkauksia. Humaanina ihmisenä joudun kuitenkin ohittamaan nämä katteettomat lupaukset, mutta samalla syyllistyn asiakasta epäkunnioittavaan käytökseen. Minun mielestäni asiakas puhuu siis pas***. Mikäli asiakasta suojellakseni joudun pitämään häntä tyhjäntoimittajana, niin valitettavasti joudun silloin myös pitämään häntä epäluotettavana.

Termin mukaisesti en voi luottaa asiakkaaseen tai hänen sanomaansa, jolloin kaikki hänen lupauksensa ovat yhtä tyhjää täynnä kuin kaikki tappouhkaukset, joita ”ei oikeasti tarkoitettu”. Asiakkaan logistinen sijainti päättyy ulkoilmaan. Tämän jälkeen kuvioon tulee mukaan kaverit seuraavalla lauseella: ”Me pidämme huolta hänestä.” En muista ihmisistä tiedä, mutta minun mielestäni tämä tarkoittaa sitä, että pihalla sijaitseva karvaton ihmisapina tarvitsee huoltajan.

Tällainen oikeustoimikelvoton kaksiraaja onkin haluttua asiakasmateriaalia mihinkään ravintolaan? Slangikielellä ilmaisten, siis ihan oikeesti? Jos asiakas ei pysty suoltamaan kuin katteettomia lupauksia ymmärtämättä niiden asiasisällön merkitystä ja hän tarvitsee oman henkisen ja älyllisen tasojen takia huoltajat, niin valitettavasti joudun toteamaan, että asiakkaan pitää saada psykologista apua, ja tällaisia palveluja ei ravintolassamme tarjota.

Välillä tuntuu, että ihmisten päänsisäinen liikehdintä riittää juuri ja juuri tunnistamaan itsellään virtsaamistarpeen ja nälän. Miksi, oi miksi olemme erkaantuneet luonnon valinnoista niin pahasti, että tällaiset yksilöt joutuvat kärsimään keskuudessamme. Suosittelen vahvasti näille ötököille vahvaa lääkitystä ja kontrolloitua elinympäristöä.

Pelottaako? Niin kuuluukin.

Tämä kirjoitus jää jopa minunkin mielestä vähän tyngäksi ja pintapuoliseksi jaaritteluksi. Aihe yksinkertaisesti on minulle haastava ja siitä on helppo eksyä suuntaan jos toiseen. Yritän kuitenkin kerran viikossa saada jotain päivitettävää aikaan, joten tyydyn julkaisemaan tämän nyt tässä muodossa ja yritän viisastua saamastani palautteesta.

Toissakertaisesta päivityksestä, jossa kerroin kimppuuni äkillisesti hyökänneestä asiakkaasta, virisi mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi niistä meni tähän tapaan:

T: “Luin kirjaa narikassa kaikessa rauhassa, kun asiakas pyyhälsi sisään ja ennen kuin olin kerennyt kirjaa laittamaan sivuun, niin löysin itseni selältäni lattialta sisään tullut asiakas päälläni istumassa ja minua hakkaamassa.”

Vastaväittäjän kommentti: “Olisiko tämän pahoinpidellyksi tulemisen syynä ollut se, että luit kirjaa, etkä keskittynyt olennaiseen?”

Ensi alkuun vastaväittäjän kysymys vaikuttaa järkevältä, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni kysymys kertoo hänen negatiivisesta maailmankuvasta ja pelosta ihmisiä kohtaan yleensä.

Minä haluan uskoa, että valtaosa asiakaskunnastani, johon kuuluu mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä, ei käyttäydy ketään kohtaan väkivaltaisesti ilman loogista, ennalta-arvattavaa syytä. Tästä syystä en oleta kenenkään ärsyyntyvän muuten niin typerän näköisestä naamavärkistäni niin, että päättää lyödä sen parempaa syytä. Yllätin jopa itseni tällä ajatuksella. Nähtävästi elämänfilosofiassani uskon suuremman osan ihmisistä olevan enempi hyveellisiä kuin paheellisia. Tämän takia otan jokaisen asiakkaan vastaan samanarvoisesti ilman odotuksia välittömästä väkivallasta. Mielikuva voi kyllä muuttua nopeasti, kun asiakas avaa suunsa tai käyttäytyy tietyllä tavalla.

Tämä keskustelu johti minut takaisin yhden perustavanlaatuisen kysymyksen äärelle: pelottaako minua töissä ikinä? Rehellisesti ja vilpittömästi voin kertoa, että kyllä pelottaa. Minua pelottaa itse asiassa hyvinkin usein. Ihmiset, jotka ovat kysymyksen esittäneet, ovat jatkaneet: “Miksi sä sitten työskentelet ovella?”

Kyllä on kasvatusmenetelmissä vikaa, jos ei elämässä ole ikinä joutunut pelkäämään. Jälleen jokin termi ymmärretään enemmistössä aivan nurinniskoin. Ikään kuin pelko olisi jotenkin negatiivinen asia. Ei ole. Pelon on tarkoitus viestiä ihmiselle, että nyt ei kaikki ympäristössä ole kunnossa. Varaudu!

Olen aikaisemmin kirjoittanut ennakkoluuloista ja niiden tarpeellisuudesta. Pelko on ennakkoluulojen yksi käyttövoima. Oviurani pahimmat vahingot ovat sattuneet silloin, kun en ole pelännyt. Voimankäyttötilanteet ovat menneet liian rutiininomaisesti, ja olen mielestäni ollut tilanteen tasalla. Ihmismieli ei osaakaan ymmärtää kuinka nopeasti sitä voikaan löytää itsensä altavastaajana. Tilanteet, joissa olen pelännyt enemmän kuin on ollut tarpeellista, ovat päättyneet itselleni edullisesti. “Peloissaan” tulee keskityttyä paremmin ja oltua tarkempi peliliikkeissään. Viimekertaisessa tilanteessakaan en pelännyt.

Pelkääminen, kuten mikä tahansa tunne, voi lyödä ylitse. Tällöin pelko lamauttaa ihmisen kokonaan tai tekee hänestä hysteerisen. Tämä kertoo vain siitä, että pelkoa ei ole opeteltu käsittelemään ja käyttämään hyödyksi. On olemassa myös ihmisiä, jotka eivät pelkää tilanteissa, missä olisi suotavaa pelätä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun tappelun ulkopuoliset ihmiset menevät tappelupukareiden väliin rauhanomaisin aikein. Lopputuloksena rauhanneuvottelija hysteerisenä tunnustelee tyhjää kohtaa siitä, missä äsken oli vielä hammas. Sitten on niitä tapauksia, jotka näkevät elämässään ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä näkevät jotakuta lyötävän niin, että taju lähtee tai nenä murtuu. Tilanteet saavat tällöin melko dramaattisen fiiliksen ilmaan.

Olen päivä päivältä enemmän sitä mieltä, että yhteiskuntamme yksi suurimmista ongelmista on vältellä kaikkea mahdollista ahdistusta, pelkoa ja muita näennäisen negatiivisia tunteita.Pelko on olennainen osa meitä ja elämäämme, joten suosittelen tutustumaan siihen ja sen tarkoitukseen.

Jokaisen asiakkaan automaattinen määritteleminen vaaralliseksi tekisi työilloistani melko tuskaista ja silloin minun tulee kyllä miettiä, että haluanko jatkaa uraani. On helpompi uskoa ihmisten olevan mukavia ja antaa pelon kertoa sitten tarvittaessa, että mihin ja kehen tulee kiinnittää tarkempaa huomiota.