Pilkku, tuo jokaöinen visuaalinen verenpainelääke, on jokaisena työyönä toiseksi viimeinen virstanpylväs, joka pitää saavuttaa. Tämän jälkeen tuleva pylväs on tönäistä vihoviimeinen asiakas pihalle ulko-ovesta, jotta saat ulko-oven lukkoon. Lukon “naks”-ääni antaa luvan viimein huokaista ja riisua asiakaspalvelualttiin naamarin kasvoilta. Mikään hetki maailmassa tuskin on yhtä pitkä ja vaivalloinen kuin pilkun ja naks-äänen välinen aika.
Tulevaisuuden parisuhteet kohtaavat valomerkin jälkeen ensimmäisen koetinkiven. Musiikin loppuessa kuulet viimein vastapuolen jutut “selkokielellä” ja huomaat, mistä koko illan hermoja kiristänyt resonoiva ääni on tullut. Siivousvalot laitetaan päälle, jolloin partnerin epämuodostunut siluetti piirtyy verkkokalvoillesi. Tässä menneellä viikolla joku otti jalat alleen, kun tajusi käsiin ajautuneen neitokaisen kokonaishabituksen. Ja kirjaimellisesti otti jalat alleen. Minulle mies kuiskasi, että hidastele vähän aikaa neidon takin kanssa. Ajattelin, että seuraavaksi tulee jokin romanttinen ele, mutta ulko-ovesta päästyään mies hävisi kuin pieru saharaan. Valvontakamerasta kerkesin huomaamaan sprintterin vauhtia loittonevan takaraivon miehestä. Vastoin ammattietiikkaani purskahdin nauruun. En mä mahtanut sille mitään.
Vaikka musiikin pauhu loppuukin viimeiseen hitaaseen, niin meteli jatkuu vielä ainakin 15 minuuttia. En aina ole varma, että onko musiikkia väännetty kovemmalle peittämään asiakkaiden keskustelut vai onko asiakkaiden sisäinen volyyminappula kiertynyt musiikin mukana suuremmalle. Nämähän ovat toinen toisiinsa vaikuttavia voimia, mutta se aloittanut osapuoli on aina vähän mysteeri. Kyllä sen sitten DJ:n naamataulusta on luettavissa myöhemmin. Joka tapauksessa pilkkua ennen soinut musiikin voimakkuus ohjaa puheenkin voimakkuutta vielä vartin verran.
Periaatteessa asiakkaiden pitäisi lähteä ravintolasta vielä kun on kivaa, niin illasta ja baarista jää hyvä fiilis. Käytännössä kuitenkin onnellisten ihmisten ulosajaminen on vaikeampaa kuin onnettomien. Onnettomia ihmisiä on helpompi kehottaa poistumaan, kun taas onnellisille ihmisille tämä sama kehottaminen kuulostaa todella töykeältä. Eikä se yleensä edes toimi. Hämäläiset eivät kertakaikkiaan pysty käsittelemään onnellisuutta. Se ei kuulu heidän tunneskaalaansa mitenkään päin. Portsarista tulee supertöykeä asiakkaiden silmissä, kun hän joutuu komentamaan viittä minuuttia vaille neljä onnellisia ihmisiä poistumaan. Tämän takia varmaan suhteellisen selvinpäin olevia ihmisiä ei oteta enää viimeisen tunnin aikana sisälle moneen ravintolaan.
Ja sitten se perkeleen viime hetken lorisuttelu. Minulla on tapana käydä pöydät lävitse vähän pilkun jälkeen muistuttelemassa, että on aika lähteä. 15 minuuttia vailla kehotan miellyttävästi huutamalla kaikille kollektiivisesti, että on aika poistua. Viittä minuuttia vailla huudan kyseisen sanan vähemmän miellyttävässä merkityksessä. Ja että mä vihaan sitä, että joutuu töykeästi asioista sanomaan. Silloin viimeisimmät raahautuvat narikan edustalle, mutta kyllä sieltä aina joku päättää, että nyt on päästävä tyhjentämään rakko. Mä kyllä vielä joku ilta ilmoitan vessojen menevän lukkoon kymmentä minuuttia vailla neljä. Itse asiassa näin kyllä teenkin - siis ilmoitan vessojen menevän lukkoon. Katsotaan miten tässä käy. Kyseisissä ovissa ole edes lukkoa, mutta ei se estä uhkailemasta.
Kun portsareita on kaksi, niin silloin viimeisten asiakkaiden hätyyttäminen on helpompaa. Mutta on tässäkin omat kikkansa. Parhaimmaksi keinoksi olen huomannut, että asiakkaiden hätistely pitää aloittaa sieltä kauimmaisesta pöydästä. Jostain tyhjentäminen on aloitettava ja tämän pystyy helpoiten perustelemaan. Ikinä ei voi ainakaan aloittaa tyhjentämistä lähimmistä tai puolivälissä olevista seurueista. Silloin asiakkaat osoittelevat viereistä pöytää ja sanovat, että minun pitää sanoa heille ensin. Joka jumalan kerta! Toinen tärkeämpi pointti aloittaa peräpöydästä on saada aikaan asiakasvirta. Ihmisillä tuntuu olevan luontainen tarve seurata kaikkia muita, jolloin peräpöydästä saatu kymmenen hengen seurue saa kyllä henkisellä alipaineella mukaansa miltei kaikki ne, keiden vierestä he hoipertelevatkaan.
Paras tapa saada yksittäinen asiakas tekemään jotain on olla sanomatta juuri sitä, mitä hänen haluat tekevän. Vältä sanaa poistuminen. Sano, että pöytien siivoaminen aloitetaan peräpöydistä, joten asiakkaiden pitää siirtyä lähemmäksi narikkaa. Peräpöydän asukeista aikaansaatu virtaus vetää muita asiakkaita mukaansa ja muista tulleista asiakkaista tulee paine siirtyä yhä lähemmäksi narikkaa. Onkohan tämä se Adam Smithin mainitsema näkymätön käsi, joka ohjaa kapitalismissa? Peräpöydän asiakkaat kuvittelevat saavansa lisäaikaa juomiseen ja välissä olevat pelkäävät jäävänsä jostain paitsi. Se kyllä selittäisi paljon tästä yhteiskunnasta.
Voisiko joku ystävällisesti kertoa minulle, että miksi helvetissä juuri ennen pilkkua on saatava pöydänjalan kestävyyttä uhkaava määrä viinaa? Sitten siihen viimeiseen tuopilliseen tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen. “Mä lähden, kun saan tämän tyhjäksi!”
Koko baarin sulkemista ohjaa hiukan omituinen ja paradoksaalinen sääntö, johon asiakkaat myös voivat tarrautua. Heillä on neljään asti aikaa juoda, mutta kello neljä kukaan ei saa olla enää ravintolassa. Onneksi asiakaskunta tätä nykyä koostuu paikallisista, jolloin vastaukseni tähän on hyvin yksioikoinen: “Ole niin pitkään kuin haluat, mutta mikäli kello lyö tasan neljä ja olet vielä sisällä, niin ensi kerralla sisälle ei tarvitse edes yrittää.” Ulkopaikkakuntalaisiin tämä ei toimi, mutta he nyt ovat yleensä äimän käkenä meidän tarjoamasta hyvästä palvelusta, että meidän mieliksi poistuvat riemumielin.
Jälleen on yksi yö pulkassa.
PS. vessat pitää vielä tarkistaa. Siellä saattaa olla kivoja ylläreitä, joihin voi liittyä mitä tahansa ainetta, jota ihmisestä nyt voi erkaantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti