Menneellä työviikolla baariin eksyi nuorien miesten trio juhlistamaan viimeisen jäsenen juuri alkanutta täysi-ikäisyyttä. Poikien menoa katsellessa ja juttuja kuunnellessa minulle tuli hiukan kateellinen ja toisaalta hyvin ärsyyntynyt fiilis. Kateellinen olin heidän voittamattomuuden tunteestaan ja ärsyyntynyt yliäijäkompleksistaan.
- Joo, kato sitten kun sulle tulee jotain, niin soita mulle, niin mä hommaan äijät paikalle, saneli yksi vanhemmista duon jäsenistä palleaa jännittäen.
- Kiitti, mut en mä varmaan tarvii, kun mä voin soittaa omillekin frendeille. Ei ole vielä tappeluita tullut eteen, missä ei olisi pärjätty.
- No nää äijät onkin tositilanteita varten. Siis sellaisia missä on kyse elämästä ja kuolemasta…
Ai kamala, mitä juttuja. Yritin keskittyä lukemaani kirjaan parhaani mukaan, mutta vuoropuhelu hiippaili silti korviini. Onneksi DJ laittoi musiikkia kovemmalle, niin loppukeskustelujen pääkohdat jäivät kuulematta. Nuorille (alle 25-vuotiaille) annan anteeksi tämän, koska ollaanhan sitä juuri katkaistu henkinenkin napanuora äitiin ja maailman risteykset näyttävät vihreää joka suuntaan. Mutta kun keskustelijat ovat iältään yli neljäsosa vuosisadan, niin sitten tekisi mieli antaa korvatillikat jokaiselle ja muistuttaa aikuistumisesta.
Vuosia sitten toisessa yökerhossa työskennellessäni baariin oli pesiytynyt yli neljäkymppisiä miehiä, joiden CV oli monipuolinen ja pitkä. CV-tekstin tilalla tosin oli otsikko “rikosrekisteri”. Herrat istuivat ympäripäissään tavisten seurassa ja katsoivat toisiaan hyväksyvästi päätään nyökkäillen. Välillä piti madaltaa ääntä ja vetää fistpumpit. Jokainen lause alkoi sillä samalla vatsajännityksellä ja lyhyellä matalalla murinalla kuin aikaisemmin mainituilla nuorilla.
- Jos tulee jotain, niin kerro mulle.
Kaikki sanat mitä suusta tuli ulos aloitettiin aavistuksen liian pitkillä vokaaliäänteillä tai sylkäisevillä konsonanteilla. Virkkeet ovat lyhyitä, koska kaikki sanottava pitää sanoa yhdellä henkäisyllä, jonka aikana pitää pystyä pitämään keskivartaloa hivenen tiukempana, jotta äänitaajuuteen tulee tietynlaista madaltumista. Jossain vaiheessa toinen ammattimiehistä tuli luokseni.
- Tooni hei, voiko tätä juomaa juoda?
- Miksei voisi?
- Nooku toi yksi puliukko tarjosi sen mulle?
- Niin?
- Joos se kato yrittää myrkyttää mut?
- Miten ja miksi kukaan haluaisi myrkyttää sinut?
- Noo kato, kyllä sä tiedät!
Välillä asiakkaiden lauseet vetää vähän sanattomaksi. Sanotaan kuitenkin, että ymmärrän poliisien määrärahojen supistamisen vallan mainiosti. Ei näistä todellista vaaraa ole.
Sitten tulee lempi-ihmisryhmäni keski-ikäiset miehet. Heillä ei ole ammattivalintansa eikä ikänsä takia minkäänlaista tekosyytä käyttäytyä yliäijämäisesti. Luontainen testosteronintuotanto on jo laskusuhdanteessa ja henkinen minä vaatii kompensoimaan tätä laskua eleillä ja sanoilla. Onneksi he kuvittelevat kaikkien muidenkin olevan yhtä epävarmoja sosiaalisesta statuksestaan, jolloin yksioikoinen rehellisyys vyöryttää heidät raiteiltaan totaalisesti:
- Mitäs jos mä vedän sua turpaan? kysyy herra keski-ikäinen.
- No, sitten mä varmaan saan turpaani.
- Lähdetäänkö jo kotia päin? kysyy portieeri lähellä kello neljää.
- Mitäs jos en lähde?
- Sitten sä varmaan nukut täällä.
- Nyt on aika lähteä.
- Mitäs teet, jos en lähde?
- En mitään. Poliisit sinut saa sitten hakea pois.
- Tapellaanko?
- Tappele keskenäs, mulla on kirja kesken.
Jos eläisimme toisenlaisessa valtiossa, niin käyttäisin 50-luvun peruskoulunopettajan ongelmaoppilaan hoitokeino: tukistamista, korvatillikkaa tai oikein vaikeiden tapausten kanssa karttekepin virkaa toimittavaa vinyylipatukkaa. Valitettavasti kuitenkin yhteiskunnassamme suositaan väkivallatonta ratkaisutapaa. Eikä aina fyysinenkään palaute toimi halutusti. Asiakas saattaa uloslennettyään tuumata, että hän ei hyvää hyvyyttään vain viitsi tehdä mitään portsarille, vaikka halutessaan voisi tuhota hänet totaalisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti