Vau, uskoni ihmis- ja asiakaskuntaan on palautettu. Yksi viimeisimmistä työvuoroistani oli niin positiivinen, että epäilin jo työkavereideni laittaneen kahviini vahvoja masennuslääkkeitä. Tarkemmin pohdittuani asiaa tulin siihen lopputulokseen, että he tuskin viitsisivät omistaan antaa noin vain. Uskonpuhdistuksen syy tuli siis asiakkaista.
Piristysinjektio tuli VIP-illassa, joka alkoi normaalia avaamisaikaa kolme tuntia aikaisemmin. Pöydille oli tarjoiltu syömistä pitsojen ja sipsien muodossa ja juomaakin kai sai normaalia halvemmalla. Narikastakaan ei tarvinnut maksaa. Bändikin raahattiin lavalle. Etuja oli niin paljon siis, että edes hämeenlinnalainen alakuloisuuteen luonnostaan soljahtava asiakas ei löytänyt mitään negatiivista illasta. Suurin osa asiakkaista oli minulle tuttuja jo kahdeksan vuoden takaa ja osa jopa kauempaa ajan janassa, joten heille oli tuttua baarin säännöt, toimintaohjeet ja käyttäytymismallit. Minun tehtäväksi jäi ottaa takkeja vastaan ja lukea valitsemaani pokkaria varjellen asiakkaita epämääräisiltä vaikutteiltani.
On se vaan hienoa työskennellä paikassa, johon asiakkaat tulevat pitämään hauskaa sen sijaan, että he tulisivat etsimään sitä. Harvoin ravintolaillan onnellisuusvaaka on edes tasapainossa. Aina hyvää oloa imeviä syöpäläisiä on enemmän kuin sitä tuottavia, jolloin koko baari ajautuu pikkuhiljaa epätoivon ja tuhon partaalle. Tällä kertaa kukaan ei tullut sisälle naama norsun synnytyskanavaa muistuttaen. Voisi kuvitella, että kaikki kaikki meni minullakin onnellisen nousujohteisesti. Väärin!
Eräs pariskunta aiheuttaa aina minulle hämmennystä psykologisen trillerin vahvuudella. Olin muutenkin kateissa, kun kokemattomuuttani olin humaltunut hyvästä fiiliksestä. Tällä kertaa kun kyseinen pariskunta tuli ovesta sisälle, niin nainen otti muutaman kiihdyttävän askeleen ja avasi napakasti vuoropuhelun:
- Kenen kanssa mun mies lähti viime kerralla täältä?
Olin iloisesti ottamassa heitä vastaan ja sanomassa harjoittelemani hauskan latteuden, ja nyt tuli kysymys, johon piti vastata sujuvasti myötäillen ja välittömästi jäämättä kiinni oikean vastauksen kiertelystä. Kaikki ovelat vastaukset karkasivat tosipaikan tullen. Monet ihmiset kuvittelevat, että rehellinen vastaus aina olisi se oikea. On olemassa esim. “en muista” -vastaus, joka tulkitaan aina valehteluksi riippumatta sen totuusarvosta. Tällaisessa tilanteessa ei myöskään saa katsoa toista osapuolta, koska se tulkitaan juonimiseksi. Ensikertalainen saattaisi ajatella stereotyyppisesti ja vastata niin kuin oikeasti kävikin: hän lähti kavereidensa (miespuolisia) kanssa. Tämä on hirvittävä kardinaalivirhe. Pariskunnan maailmassa mies ei ehkä ikinä ollutkaan viime kerralla täällä. Siinä vaiheessa tajusin, että sana “viimeksi” voi viitata mihin tahansa iltaan.
Kävin nämä mielessäni lävitse, ja tiedostin vastaukseni kestävän liian kauan: olin jo tekemässä jotain väärää, kysyjä tiesi sen ja minä uhrin asemassa tiesin sen. Jos tämä olisi mennyt pahimman skenaarion mukaan, niin puolison ajattelumalli yleensä niissä toimii siten, että jos portsari ei sano rehellisesti vastausta, niin myöskään toinen puoliso ei ole ollut rehellinen. Peli oli jo siis menetetty. Enää vaihtoehtona oli kontrolloida tehtyjä vahinkoja. Löysin viimein sanat, jotka sain tuskanhien saattelemana jopa lausuttua oikeassa järjestyksessä:
- Mitä sä tollaisia kyselet. Enhän mä kerro kenen kanssa sä lähdit viimeksi täältä.
Vaarana näissä on se, että mies olisi ollut se mustasukkaisempi, joten minulla olisi ollut pienimuotoinen sota edessäni. Olen ulkonäöltäni sangen minkään näkönen, mutta minulla on kuitenkin annettu ilme, joka viestittää ympärilleen viatonta ilkikurisuutta, jolla saan kaiken sanomani lainausmerkkien sisään tehden asiasisällöstä ironista. Mies otti aiheen huumorilla ja selviytyi tilanteesta ehjin nahoin. Minun pisteeni - tai pikemminkin koko pistetaulu taisi tipahtaa siinä rytäkässä. Nainen oli kuitenkin päättänyt vain vitsailla kustannuksellani. Mitään oikeaa syytä hiillostamiselle ei ollut. Kiitos pelaamasta, ehkäpä seuraavalla kerralla on parempi onni.
VIP- ja vakioasiakkaiden kanssa on sillä tavoin helppoa, että oikeasti ei tarvitse esittää asiakaspalveluammattilaista. Saa olla ihan oma surkea itsensä, koska kyseiset asiakkaat tuntevat sinut. Yksi VIP:stä tuli hakemaan takkiaan kesken illan.
- Annatko takkia mulla vähän?
- Miksi ihmeessä, ei täältä vielä lähdetä, vastasin.
- Mä käyn nopeasti tossa ulkona.
- Huoh.
- Mitä sä huokailet siinä.
Tajusin huokaukseni karanneet mieleni vankilasta. Äkkiä jatkosuunnnitelma! Seuraavat sanat tulivat ulos merkitsevästi mutisten mutta kuitenkin siten, että asiakas kuuli ne vaivatta:
- hmph... töitä tekemään… saa rauhassa lukea…
Asiakas kikatteli show’ta. Tästä minulle maksetaan palkkaa, improvisaatioteatterista.
Oli illassa jotain itseäni häiritsevää. Minä en ole lopettanut työvuoroani kesken kymmeneen vuoteen ja silloinkin tappelun hävinneenä jouduin poistumaan lanssilla. Nyt tein kuitenkin vain VIP-ilta vuoron, josta lähdin kotiin, kun ravintola avattiin kaikille. Ihan kuin olisi jättänyt kapteenin ominaisuudessa laivan sekunteja ennen jäävuoreen törmäämistä. Kyllä ei portsarin pidä lähteä ovelta ennen kuin viimeinen asiakas on horjunut ulos ovesta.
Taas jaksaa notkua ovella vähän paremmalla mielellä - ainakin hetken aikaa. Kiitos kaikille VIP-iltaan osallistuneille. Toivottavasti ensi kerralla kaikki pääsisi mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti