Ei hätää, ei hätää. Täällä ollaan vielä hengissä ja hyväntuulisena. Työvuorojakin on lusittu siellä täällä, mutta valitettavasti työsopimusten kaikenkattavat vaitiolopykälät ovat sitoneet kielen kantojani. Tiedä uskallanko edes ystävilleni kertoa, missä olen viikonloppuja seisoskellut. Myönnän kuitenkin myyneeni sieluni vuokratyöfirmoille, jotka ovat puettu vartiointiliikkeen asuun. Ja niin suurin sanoin kuin näitä arvostelinkin aikaisemmin. No, kaikissa meissä asunee pieni hypokraatti.
Olen kirjoittanut kesän aikana toistakymmentä erilaista yleisluonteista päivitystä, mutta valitettavasti niistä on uupunut se vähäinenkin särmä, mitä olen aikaisemmissa saanut aikaiseksi. Ovat siis jääneet luonnosvaiheeseen. Luovuusvajeen myötä olen harjoittanut itsetutkiskelua ja tullut siihen lopputulokseen, että mielenlaadulleni luonnoton hyväntuulisuus on pilannut motivaationi kirjoittaa. Hämäläisille kun positiivisista ja iloisista asioita ilmaiseminen on rehentelyä, jota tulee välttää kaikin voimin ja tavoin.
Törmäsin kuitenkin tässä taannoin työvuorossa kommenttiin, joka osui suoraan hermokimppuun aiheuttaen äkillistä verenpaineen nousua sekä sydämentykytystä ja siten sai runosuoneni sykkimään:
- Mutta jos mä pidän huolen kaveristani? / Mä otan kaverista vastuun.
Myönnettäköön, että edellä kirjoitettu kommentti on asiakkaille luontainen argumentti, jolla yleensä yritetään saada mukana oleva kaveri joko sisään baariin tai sitten pysymään baarissa. Asiakkailla, kuten ihmisillä yleensä, on oikeus arjesta irtirepivään tyhmyyteen vapaa-ajallaan, mutta tiettyjen kommenttien tautologinen esiintyminen vain yksinkertaisesti käy vähän hermojen päälle.
Ja kyllä näitä kaverista huolehtelijoita onkin nähty. Oksennusryöpsähdys tai pöytään nukahtaminen eivät saa minkäänlaisia toimenpiteitä aikaan illan huoltajissa. Joskus hiukan vähemmän iloisena ja lopputuloksesta etukäteen tietoisena olen päästänyt tällaisen parivaljakon sisälle ja päätynyt myöhemmin taluttamaan ensin pöytään nukahtaneen asiakkaan pihalle ja sen jälkeen kantanut kaverinsa päätöksistä ja teoista vastuunottaneen samalle puolelle ulko-ovea. Kyllä on ilme ollut kuin peuralla ajovaloissa, kun haen vastuunottajan tanssilattialta kesken juuri onnistuvien peliliikkeiden. Nykyään olen kiltimpi ja sanon heti, että mikäli kaverinsa ei pysty itse ottamaan vastuuta omista teoistaan, baari tuskin on hänelle soveltuva hoitolaitos.
Tämä voi kuitenkin mennä vielä pahemmaksi, jos vastuunottaja vetoaa omaan auktotiteettiinsa tosissaan ja viestii loukkauksen mahdollisuudesta, mikäli hänen maineensa vaakalaudalle laittava uhrautuminen sivuutetaan. Että mun tekisi mieli avata sanainen arkkuni ja kertoa, kuinka vähän välitän hänen kärpäsenpaskankokoisesta arvovallastaan ja kuinka hän ei ole oikeustoimikelpoinen edes päättämään oman perseensä pyyhkimisestä. Onneksi mä olen kuitenkin lupsakka kaveri.
Ah, taas on parempi mieli, minkä myötä aivojeni verbaliikkakeskuksen verenkierto tyrehtyy. Enköhän nyt syksyn kaamoksen iskiessä minuun ja asiakkaisiin jutun juurta rupea taas irtoamaan. Tai sitten rupean vain kertomaan baarialalla tapahtuvista iloisista asioista. Tirsk!
maanantai 20. elokuuta 2018
maanantai 23. heinäkuuta 2018
Etsintäkuulutus: työmotivaatio
Olin noin kuukauden ilman lätkää, kunnes löysin itseni kesäterassilta palelemassa alkukesän pakkasissa ja nauttimassa hyttysten seurasta. Olisi pitänyt ottaa kirja mukaan näillekin illoille, koska työ rupesi kyllästyttämään jo ekan illan aikana. Kuukauden kyltittömyys ja sen jälkeinen adrenaaliton järjestyksenvalvojan homma paljastivat työmotivaationi hävinneen. Tämä kyllästyminen saattoi minut jälleen pohtimaan, että mikä on se "juttu", jolla ovimiehet jaksavat vuosi toisensa jälkeen seistä pubien, baarien ja yökerhojen ovien suussa - muuttumatta portsarin stereotyyppiseksi irvikuvaksi. Itse leikittelin tällä karikatyyrisellä kuvakulmalla niin pitkään, että se muuttui tyrannisoimiseksi tarinoiden vahvistaessa entisestään sisäistä misantrooppiani.
Nyt olen pisteessä, jossa joudun vakavasti ja vakaasti miettimään, että onko ovityöskentely enää minua varten tai oikeastaan, että olenko minä enää ovityöskentelyyn sopiva. Koska oma vajavainen ymmärrykseni on navigoinut minut umpikujaan, niin päätin turvautua sosiaaliseen mediaan ja kerätä kollektiivisen älyn avulla järjestyksenvalvojien motivaationlähteitä. Kysely tapahtui Facebookin alan työntekijöiden ryhmässä, jossa korkean työmotivaation ilmentäjinä ovat lukuisat selfiet keltakylteistä ja -liiveistä hymyn kera. Vastaukset olivat aika yksioikoisia: työkaverit, raha, kotoa karkaaminen, vaihtelua päätyöhön, näkee elämää, sosialisoitumista, uutuuden viehätys ja hyvän mielen tuottaminen asiakkaille.
Raha lienee minkä tahansa työnteon kannalta tärkein motivaationlähde, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, baarimikko tiskin takana saa miltei saman palkan kuin portsarikin vaarantamatta kuitenkaan omaa terveyttään ja oikeusturvaansa. Päätyönä viikonloppuisin ovella seisoskelu muutenkin taitaa tuottaa juuri ja juuri pienemmän rahasumman tilille kuin työttömyyskorvaus.
Nyt olen pisteessä, jossa joudun vakavasti ja vakaasti miettimään, että onko ovityöskentely enää minua varten tai oikeastaan, että olenko minä enää ovityöskentelyyn sopiva. Koska oma vajavainen ymmärrykseni on navigoinut minut umpikujaan, niin päätin turvautua sosiaaliseen mediaan ja kerätä kollektiivisen älyn avulla järjestyksenvalvojien motivaationlähteitä. Kysely tapahtui Facebookin alan työntekijöiden ryhmässä, jossa korkean työmotivaation ilmentäjinä ovat lukuisat selfiet keltakylteistä ja -liiveistä hymyn kera. Vastaukset olivat aika yksioikoisia: työkaverit, raha, kotoa karkaaminen, vaihtelua päätyöhön, näkee elämää, sosialisoitumista, uutuuden viehätys ja hyvän mielen tuottaminen asiakkaille.
Raha lienee minkä tahansa työnteon kannalta tärkein motivaationlähde, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, baarimikko tiskin takana saa miltei saman palkan kuin portsarikin vaarantamatta kuitenkaan omaa terveyttään ja oikeusturvaansa. Päätyönä viikonloppuisin ovella seisoskelu muutenkin taitaa tuottaa juuri ja juuri pienemmän rahasumman tilille kuin työttömyyskorvaus.
Kyselyn ja siihen saatujen vastausten lomassa löysin kuin löysinkin ovella työskentelystä yllättävän suurenkin ilon lähteen: nuoret aikuiset. Nämä täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittäneet ihmisrodun edustajat ovat kaikessa tekemisessään suorastaan suloisia ja iän puolesta heille voi monet käytösvirheetkin antaa helposti anteeksi. Näiden käytösvirheiden esiintymisen hyvänä puolena on vielä se, että portsarinkin käytökselle ja puheille annetaan tilaa, mistä syystä tummanpuhuva huumorini tekee kauppansa hyvin. Toki nämä maailmanvalloittajat ovat toisinaan rasittavia loppumattomine optimistisuuksineen ja "varmasti" toteutuvine unelmineen, mutta parempi nekin kuin omaan elämäänsä väsyneiden statistien jatkuva paijaaminen.
Olennaisinta nuorten aikuisten kanssa toimimisessa on se, että he eivät pidä portsaria eikä hänen työskentelyään itsestäänselvyytenä. Heti baariin tullessa kaikkia heitä jännittää, että pääseekö portsarin ohitse milloin mistäkin syystä huolimatta. Mielikuvituksella vahvistetut humalatilatkin selviävät kuin taikasauvan iskusta ja tiukalla puhuttelulla saadaan aito hämmennys kasvoille oli hän syyllinen tai ei - vaikkakin nuoret ovat aina syyllisiä noin niinkuin ylipäätään. Vanhempien asiakkaiden olalle taputtelut ja kunnioitus-sanan monotoninen toistaminen tipin vastineina saavat minussa aikaan enää vain oikeustajullisesti kyseenalaisia tunnekuohuja.
Aloitan syksyllä päätoimisen opiskelun, joka kestänee ainakin sen kolme vuotta, mistä syystä baarissa työskentely on minulle kannattavaa rahallisesti: palkka on niin pieni, ettei se vaikuta opintotuen määrään. Baariympäristö verrattuna yliopiston luentosaleihin tuo niin suurta vaihtelua elämään, että nämä kaksi vaikuttavat toisiinsa synergisesti vahvistaen motivaatiota - tai niin ainakin itselleni uskottelen.
Kun solmin nämä kaikki motivaationriekaleet yhteen, niin saan riittävän suuren kokonaisuuden, jonka voimalla jaksanen opiskelujeni ajan kannattavasti harrastella muutaman vuoden portsarointia. Harmillista on se, että tämä polku johtaa pois portieerin jalosta ammatista, joka tuntuu jääneen talouskehityksen jalkoihin. Portsarin ammatikuva on muuttunut ja nähtävästi minä keikun enää kynsin ja hampain kyseisen kuvan kehyksissä.
Kun solmin nämä kaikki motivaationriekaleet yhteen, niin saan riittävän suuren kokonaisuuden, jonka voimalla jaksanen opiskelujeni ajan kannattavasti harrastella muutaman vuoden portsarointia. Harmillista on se, että tämä polku johtaa pois portieerin jalosta ammatista, joka tuntuu jääneen talouskehityksen jalkoihin. Portsarin ammatikuva on muuttunut ja nähtävästi minä keikun enää kynsin ja hampain kyseisen kuvan kehyksissä.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
Anteeksipyyntö ja kömpelö pehmennystarina
Viimekertainen blogipäivitykseni sai aikaan nykyisissä työkavereissani paljon mielipahaa, mistä syystä poistin päivitykseni välittömästi asiaa sen enempää kommentoimatta. Tarkoitukseni oli vain tuoda humoristisessa valossa, kuten usein päivityksissäni, näkemäni asiat esille ja siten, että komedian kehittymisestä vastaisi työhönsä kyllästynyt porttivahti, joka ei edes yritä ymmärtää ja jonka hämäläisyys pitää huolen siitä, että tuoppi on aina puoliksi tyhjä.
Ensi alkuun haluan vilpittömästi pyytää tytöiltä anteeksi aiheuttamaani mielipahaa. Ja koska minua ärsyttää suunnattomasti anteeksipyynnöt ilman osoitusta siitä, mitä oikeastaan pyydetään anteeksi, on minun selitettävä tämä auki. Yritin viime kirjoituksessa (sensuroitu päivitys) korostaa nuorten (alle 25-vuotiaiden) verbaalista ulosantia, jossa käytetään paljon keski-ikää lähestyville ihmisille tuntemattomia sanoja sekä kritisoida duckface-ilmiön outoutta. Tosiasiassahan en ole yhdenkään tarjoilijan vääntelevän lärviään ankkanaamaan, mutta se toi nuorisoslangin esittelyyn hauskan vivahteen. Samalla toin esille myös nykyajan farkkujen kamaluuden, jota se on ainoastaan minun näkökulmasta eikä niinkään yleisesti ottaen. Ei kai se muotia olisi, jos massat eivät sitä yrittäisi omaan asurepertuaariinsa saada.
Mietin pitkän hetken, että mitä tässä nyt sitten päivittelisi ja sain hyvän idean - ainakin omasta mielestäni. Seuraavassa kaskussa yritän eläytyä tarjoilijaneitosen ihonmyötäisiin farkkuihin ja nähdä työillan hänen näkökulmastaan. Kasku todellakin jää yritykseksi ja jatkan omaan tyyliini kolmen kappaleen jälkeen. Tarina on fiktiivinen ja hahmot tarinan sankaritar mukaan lukien ovat voimakkaan kärjistettyjä ja mielikuvitukseni värittämiä, vaikkakin ne saattavat perustua tosielämän ihmisiin (vähän niin kuin kirjailijoilla). Epäilen kyllä monelle tulevan epämieluisia väristyksiä mielikuvasta, jossa minä yritän ahtautua kireisiin vyötäröfarkkuihin ja vaaleanpunaisiin rintaliiveihin, jotka uppoavat kylkijellyjen sisään piiloon.
Baarimikottaren blokipäivitys lauantai-illasta kesäterassilla
Siis voi vittuu, mikä ilta!! Asiakkaita tulvi ovista ja ikkunoista ja mä kerennyt mitään tekemään, kun piti kysellä pomoilta selvennyksiä eri juttuihin. Onneksi he sentään tajusivat tehdä whatsapp-ryhmän, niin tarvinnut joka kerta käydä etsimässä heitä ympäri terassia, missä he "solmivat asiakassuhteita", vaikka oikeasti vain pakoilivat töitä ja yrittivät naurattaa asiakkaita. Ihmettelen kyllä suuresti, että tuon ikäiset edes tiesivät, mikä Whatsapp on. Eivätkö he käytä niitä vanhemmille ihmisille tarkoitettuja kännyköitä, jotka ovat seinässä kiinni ja joissa on sellainen pyöritettävä numerovalitsin?
Ja järjestyksenvalvojat. Eikö heidän pitäisi olla salilla treenattuja katu-uskottavia iskukoneita, eikä jotain Kekkosen ajalla syntyneitä vanhuksia, joista yhdellä ei ollut hiuksia ja kahdella karvaisemmalla harmaata päässä. Siis hyi hemmetti, harmaita hiuksia? Miten ne edes poistaa ketään paikalta, kun lihaksetkin ovat hormonitoiminnan laskusuhdanteessa kadonneet olemattomiin, jos niitä edes ikinä on ollutkaan - harmaan hiuksethan ovat selvä merkki tästä. Ja se klanipää laittaa kaikki tippirahansa varmaan johonkin rahastoihin, koska ei ole saanut edes ostettua sopivia reisitaskuhousuja. Kahta kokoa liian suurissa housuissa tepastelee ympäri terassia, ja arvatkaan, sitä ei edes nolota sekään, että ne ovat ihan nukkaantuneet ja reikiintyneet taskujen kohdilta.
Vaikka meillä oli hävytön kiire koko illan, niin kerkesin huomaamaan hyvännäköisen kundin, jolle vilautin hymyn. Valitettavasti toinen pomoistani oli tämän selän takana ja luuli, että flirttailin hänelle. Sen jälkeen pomokin löysi tiensä tiskille, vaikkakaan mitään muuta siellä tehnyt kuin höpötteli omituisia ja yritti olla omasta mielestään nokkela. Se kundikin pakeni tiskiltä, kun ryppynaama esimieheni rupesi vääntelemään naamaansa, minkä tarkoitus kai oli iskeä silmäänsä. Miksi tuon ikäinen edes iskee silmäänsä kenellekään? Siis saahan jokainen olla oma itsensä, mutta eikö libido, vai oliko se libero, tuon ikäisillä tarkoita enemmänkin aikuisvaippoja kuin mitään sellaista, johon silmäniskut viittaavat?
Lopetan kaskun kirjoittamisen tähän, koska tuo on kamalaa tekstiä. En yksinkertaisesti pysty eläytymään nuoren aikuisen saappaisiin ja kuvittelemaan, miten he puhuvat ja ajattelevat. Pystyn kyllä kertomaan miljoonia epäkohtia itsestäni, kollegoistani ja muista alalla riutuneista, mutta niiden osoittaminen huumorin avulla nuoren aikuisen näkökulmasta on minulle mahdotonta, mikä kertoo riittävästi minun "taidosta" kirjoittaa. Tämä onkin yksi syy blogin pitämiseen - jotta joskus moista oppisin. Tytöt työpaikallani: voitteko kuitenkin tulkita tämä kömpelön tarinan vilpittömäksi anteeksipyyntöyritykseksi sillai söpöllä ja herttaisella tavalla? Vähän samalla tavalla kuin pikkupoika, joka ihastumiseltaan vetää tyttöä tukasta ja yrittää pyytää sitä anteeksi maahan katsoen, kiviä potkien ja mumisten jotain anteeksi-sanaan viittaavaa. Minä en ajattele synkästi pelkästään teistä vaan misantrooppina kaikista ihmisistä ja niihin rinnastettavista kaksijalkaisista.
Liitän tähän loppuun vielä linkin tekstiin, joka jokaisen minua tuntemaan oppivan kannattaa lukea. Tekstissä on käytetty voimakkaasti stereotypiointia ja kärjistyksiä ja se toimii enemmänkin liioiteltuna varoituksena alalle tuleville kuin todellisena kuvaelmana alasta.
Ravintolatyön heikot hetket
Ai niin, loppukaneettiin vielä linkki tarinakokoelmaan, jossa viimeisessä tarinassa sankarina on toinen esimiehistänne: Kolme juonetonta kaskua viikonlopun teatterista ovella
Ensi alkuun haluan vilpittömästi pyytää tytöiltä anteeksi aiheuttamaani mielipahaa. Ja koska minua ärsyttää suunnattomasti anteeksipyynnöt ilman osoitusta siitä, mitä oikeastaan pyydetään anteeksi, on minun selitettävä tämä auki. Yritin viime kirjoituksessa (sensuroitu päivitys) korostaa nuorten (alle 25-vuotiaiden) verbaalista ulosantia, jossa käytetään paljon keski-ikää lähestyville ihmisille tuntemattomia sanoja sekä kritisoida duckface-ilmiön outoutta. Tosiasiassahan en ole yhdenkään tarjoilijan vääntelevän lärviään ankkanaamaan, mutta se toi nuorisoslangin esittelyyn hauskan vivahteen. Samalla toin esille myös nykyajan farkkujen kamaluuden, jota se on ainoastaan minun näkökulmasta eikä niinkään yleisesti ottaen. Ei kai se muotia olisi, jos massat eivät sitä yrittäisi omaan asurepertuaariinsa saada.
Mietin pitkän hetken, että mitä tässä nyt sitten päivittelisi ja sain hyvän idean - ainakin omasta mielestäni. Seuraavassa kaskussa yritän eläytyä tarjoilijaneitosen ihonmyötäisiin farkkuihin ja nähdä työillan hänen näkökulmastaan. Kasku todellakin jää yritykseksi ja jatkan omaan tyyliini kolmen kappaleen jälkeen. Tarina on fiktiivinen ja hahmot tarinan sankaritar mukaan lukien ovat voimakkaan kärjistettyjä ja mielikuvitukseni värittämiä, vaikkakin ne saattavat perustua tosielämän ihmisiin (vähän niin kuin kirjailijoilla). Epäilen kyllä monelle tulevan epämieluisia väristyksiä mielikuvasta, jossa minä yritän ahtautua kireisiin vyötäröfarkkuihin ja vaaleanpunaisiin rintaliiveihin, jotka uppoavat kylkijellyjen sisään piiloon.
Baarimikottaren blokipäivitys lauantai-illasta kesäterassilla
Siis voi vittuu, mikä ilta!! Asiakkaita tulvi ovista ja ikkunoista ja mä kerennyt mitään tekemään, kun piti kysellä pomoilta selvennyksiä eri juttuihin. Onneksi he sentään tajusivat tehdä whatsapp-ryhmän, niin tarvinnut joka kerta käydä etsimässä heitä ympäri terassia, missä he "solmivat asiakassuhteita", vaikka oikeasti vain pakoilivat töitä ja yrittivät naurattaa asiakkaita. Ihmettelen kyllä suuresti, että tuon ikäiset edes tiesivät, mikä Whatsapp on. Eivätkö he käytä niitä vanhemmille ihmisille tarkoitettuja kännyköitä, jotka ovat seinässä kiinni ja joissa on sellainen pyöritettävä numerovalitsin?
Ja järjestyksenvalvojat. Eikö heidän pitäisi olla salilla treenattuja katu-uskottavia iskukoneita, eikä jotain Kekkosen ajalla syntyneitä vanhuksia, joista yhdellä ei ollut hiuksia ja kahdella karvaisemmalla harmaata päässä. Siis hyi hemmetti, harmaita hiuksia? Miten ne edes poistaa ketään paikalta, kun lihaksetkin ovat hormonitoiminnan laskusuhdanteessa kadonneet olemattomiin, jos niitä edes ikinä on ollutkaan - harmaan hiuksethan ovat selvä merkki tästä. Ja se klanipää laittaa kaikki tippirahansa varmaan johonkin rahastoihin, koska ei ole saanut edes ostettua sopivia reisitaskuhousuja. Kahta kokoa liian suurissa housuissa tepastelee ympäri terassia, ja arvatkaan, sitä ei edes nolota sekään, että ne ovat ihan nukkaantuneet ja reikiintyneet taskujen kohdilta.
Vaikka meillä oli hävytön kiire koko illan, niin kerkesin huomaamaan hyvännäköisen kundin, jolle vilautin hymyn. Valitettavasti toinen pomoistani oli tämän selän takana ja luuli, että flirttailin hänelle. Sen jälkeen pomokin löysi tiensä tiskille, vaikkakaan mitään muuta siellä tehnyt kuin höpötteli omituisia ja yritti olla omasta mielestään nokkela. Se kundikin pakeni tiskiltä, kun ryppynaama esimieheni rupesi vääntelemään naamaansa, minkä tarkoitus kai oli iskeä silmäänsä. Miksi tuon ikäinen edes iskee silmäänsä kenellekään? Siis saahan jokainen olla oma itsensä, mutta eikö libido, vai oliko se libero, tuon ikäisillä tarkoita enemmänkin aikuisvaippoja kuin mitään sellaista, johon silmäniskut viittaavat?
Lopetan kaskun kirjoittamisen tähän, koska tuo on kamalaa tekstiä. En yksinkertaisesti pysty eläytymään nuoren aikuisen saappaisiin ja kuvittelemaan, miten he puhuvat ja ajattelevat. Pystyn kyllä kertomaan miljoonia epäkohtia itsestäni, kollegoistani ja muista alalla riutuneista, mutta niiden osoittaminen huumorin avulla nuoren aikuisen näkökulmasta on minulle mahdotonta, mikä kertoo riittävästi minun "taidosta" kirjoittaa. Tämä onkin yksi syy blogin pitämiseen - jotta joskus moista oppisin. Tytöt työpaikallani: voitteko kuitenkin tulkita tämä kömpelön tarinan vilpittömäksi anteeksipyyntöyritykseksi sillai söpöllä ja herttaisella tavalla? Vähän samalla tavalla kuin pikkupoika, joka ihastumiseltaan vetää tyttöä tukasta ja yrittää pyytää sitä anteeksi maahan katsoen, kiviä potkien ja mumisten jotain anteeksi-sanaan viittaavaa. Minä en ajattele synkästi pelkästään teistä vaan misantrooppina kaikista ihmisistä ja niihin rinnastettavista kaksijalkaisista.
Liitän tähän loppuun vielä linkin tekstiin, joka jokaisen minua tuntemaan oppivan kannattaa lukea. Tekstissä on käytetty voimakkaasti stereotypiointia ja kärjistyksiä ja se toimii enemmänkin liioiteltuna varoituksena alalle tuleville kuin todellisena kuvaelmana alasta.
Ravintolatyön heikot hetket
Ai niin, loppukaneettiin vielä linkki tarinakokoelmaan, jossa viimeisessä tarinassa sankarina on toinen esimiehistänne: Kolme juonetonta kaskua viikonlopun teatterista ovella
maanantai 7. toukokuuta 2018
Ilmoituksia ja vihjailuja näin loman kunniaksi
Yritän parasta aikaa tavata vanhoja tekstejäni, jotta voisin tehdä blogiini valikon. Teksteistä löytyy kyllä melko laajalla skaalalla eri aiheita, näkökulmia ja tarinoita eikä suoranaista punaista lankaa löydy mitenkään. Valitettavasti olen siirtynyt ehkä liiaksi hauskoista, kuvailevista ja dialogisista päivityksistä itseriittoiseen politikointiin, mutta toisaalta olen aina kirjoittanut aiheista, jotka ovat olleet mieleni päällä. Yhtä kaikki, tarinoiden kategorisointi on helvetin vaikeaa, mikä kertoo osaltaan ovimiehen työn laaja-alaisuudesta ja siten sen haastavuudesta.
Mitä oletettavimmin pidän ansaitun kuukauden loman ovelta nyt ja kesäkuussa hommat jatkunevat uusissa paikoissa. Kaikkien ovimiesten vihaamaa vihollista, rappusia, en tule ymmärtääkseni kohtaamaan näissä uusissa mestoissa, mikä rajaa paikallisbaarituntemuksella monia vaihtoehtoja pois. Siirryn myös ammattilaiskuvioista harrastustoimintaan, mikä pitänee minun poissa pyöreästä pehmustetusta huoneesta. Syksyllä aloitan myös uranvaihtoprosessini viimeisen vaiheen opiskelujen muodossa, joten harrastustoiminta sopii minulle paremmin kuin hyvin.
Viimeaikaisten päivitysten aiheuttamassa keskustelussa on tullut paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia esille, joiden avulla olen löytänyt hyvän määrityksen portsarille ja siten pystynyt erottamaan sen "normaalista" järjestyksenvalvojasta loistavasti - ainakin omasta mielestäni. Olen itse asiassa maininnut tämän jo vuosi sitten, mutta koska olen hidas oppimaan, niin joudun hiffaamaan saman idean moneen kertaan ennen kuin se syöpyy pitkäkestoiseen muistiini. Kirjoitan tästä vielä laajemmin, mutta tässä tärkein ajatukseni aiheesta: järjestyksenvalvoja voi olla portsari, mutta portsarin ei tarvitse olla järjestyksenvalvoja.
Sen enempää tätä ajatusta avaamatta vihjaan, että kesäkuussa aloitan työni jälleen kerran järjestyksenvalvojana, mutta mikäli kaikki menee hyvin, olen tuota pikaa jälleen portsari. Olen melko varma, että uusien työkuvioiden alkaessa kohtaan mitä eriskummallisimpia tilanteita, joista avautuminen tuo huumoria vähille lukijoille, mitä blogillani on.
Älkää siis ihmetelkö, jos blogini lakkaa välillä toimimasta, koska saatan valikkoa luodessani kaataa koko sivuston, mikäli osaan edes itse tekstejäni lajitella loogisesti. Uusien päivitysten taajuus tihenee sitten kesäkuussa jälleen, kun aloitan uuden juottolan ovella.
Mitä oletettavimmin pidän ansaitun kuukauden loman ovelta nyt ja kesäkuussa hommat jatkunevat uusissa paikoissa. Kaikkien ovimiesten vihaamaa vihollista, rappusia, en tule ymmärtääkseni kohtaamaan näissä uusissa mestoissa, mikä rajaa paikallisbaarituntemuksella monia vaihtoehtoja pois. Siirryn myös ammattilaiskuvioista harrastustoimintaan, mikä pitänee minun poissa pyöreästä pehmustetusta huoneesta. Syksyllä aloitan myös uranvaihtoprosessini viimeisen vaiheen opiskelujen muodossa, joten harrastustoiminta sopii minulle paremmin kuin hyvin.
Viimeaikaisten päivitysten aiheuttamassa keskustelussa on tullut paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia esille, joiden avulla olen löytänyt hyvän määrityksen portsarille ja siten pystynyt erottamaan sen "normaalista" järjestyksenvalvojasta loistavasti - ainakin omasta mielestäni. Olen itse asiassa maininnut tämän jo vuosi sitten, mutta koska olen hidas oppimaan, niin joudun hiffaamaan saman idean moneen kertaan ennen kuin se syöpyy pitkäkestoiseen muistiini. Kirjoitan tästä vielä laajemmin, mutta tässä tärkein ajatukseni aiheesta: järjestyksenvalvoja voi olla portsari, mutta portsarin ei tarvitse olla järjestyksenvalvoja.
Sen enempää tätä ajatusta avaamatta vihjaan, että kesäkuussa aloitan työni jälleen kerran järjestyksenvalvojana, mutta mikäli kaikki menee hyvin, olen tuota pikaa jälleen portsari. Olen melko varma, että uusien työkuvioiden alkaessa kohtaan mitä eriskummallisimpia tilanteita, joista avautuminen tuo huumoria vähille lukijoille, mitä blogillani on.
Älkää siis ihmetelkö, jos blogini lakkaa välillä toimimasta, koska saatan valikkoa luodessani kaataa koko sivuston, mikäli osaan edes itse tekstejäni lajitella loogisesti. Uusien päivitysten taajuus tihenee sitten kesäkuussa jälleen, kun aloitan uuden juottolan ovella.
torstai 3. toukokuuta 2018
Se viimeinen työyö
Yhdeksän tunnin työ"yö", ennätysmäärä asiakkaita, turvoksissa oleva narikka, pari kadonnutta takkia, mielensäpahoittanut sukulainen, itkeviä naisasiakkaita, haikeina halailevia miehiä ja pilkun aikaan pärähtänyt palohälytys. Voi sanoa, että yökerho Nightlifen hautajaiset Hämeenlinnassa onnistuivat täydellisesti vappuaattona. Voit laittaa taustalle soimaan Nightlifen illan viimeisen biisin, kun luet tekstiä eteenpäin: ItaloBrothers - This Is Nightlife, niin pääset tunnelmaan paremmin sisään. Video löytyy upotettuna päivityksen lopusta.
Yökerho avattiin jo seitsemältä illalla, mikä sopii ajan henkeen hyvin nyt, kun yökerhojen ja pubien eroavaisuutta ei voida enää mitata aukioloaikojen perusteella. Paikallehan ei eksynyt alkuillasta kuin muutama asiakas ihmettelemään paikan sulkemispäätöstä ja pari kaupunginvaltuutettua, keitä eivät näköjään normaalien asiakkaiden säännöt koskeneet mitenkään, kun vahtimestarikorvausta ei osattu maksaa tullessa eikä mennessä - vaikka aiheesta ystävällisesti huomautettiin. Kuvastaa loistavasti paikallisia päättäjiä ja heidän oletuksiaan omasta kärpäsenpaskan kokoisesta arvovallastaan, vaikkakin ainoat tekemänsä päätökset koskevatkin käräjillä tuomittujen poliitikkojen pelastamiseen tarkoitettujen laittomien keräysten järjestämistä kyseenalaistaen koko oikeusjärjestelmä.
Työt varsinaisesti alkoivat kymmenen aikaan illalla, kun jengiä alkoi siirtymään sisätiloihin. Yhdentoista aikaan olikin jo täysi tohina päällä paikalta karkailevien asiakkaiden ja sisään pyrkivien välimaastossa. Tästä tulikin mieleen. En voi ymmärtää mitenkään päin sitä, kuinka korttimaksamisen sanotaan olevan paljon nopeampaa kuin käteismaksamisen. Ei ole! Edes silloin, kun kassapääte toimii normaalisti, mitä Nightlifen kassapääte ei ole ikinä tehnyt. Eikö juuri Nightlife-urani kiireisimpänä yönä perkeleen romu löydä itsestään toiminnon, joka hidastaa kassatyöskentelyä entisestään. Ei ollut kaukana mielipuolinen ilkivalta, kun kone viidennenkymmenennen kerran ilmoittaa toimintojansa piilotelle: "jos kuittikone hidastelee, niin tarkista kuittikoneen tila!", jota näytettiin tarkkisluokkalaisten lukutaitoakin väheksyen 15 sekuntia - joka maksun yhteydessä. Ei auttanut kuittien tulostusten lopettaminen, koneen uudelleenkäynnistys eikä mistään löytynyt virheilmoitusten estämiseen liittyvää nappia. Onneksi porukkaa rupesi vaihtumaan jo heti alkuillasta, niin sain piilotettua teknisen vian poislähtevien asiakkaiden takkien hakuun.
Narikassa työskentely oli muuten suorastaan loistokasta. Ei siinä kerennyt paljoa mitään funtsimaan, kun riepuja liikuteltiin edestakaisin. Rupesi tosin tuntumaan turhalta työltä, kun takki tuotiin ja kohta sama takki vietiin. Yhden takin hukkasin, koska se oli tippunut muiden takkien noudon yhteydessä. Ja kyllä, tippunut takki siirrettiin vertikaalisessa suunnassa narikan ylähyllylle, mutta valitettavasti asiakaspariskunta huomasi yhden takin puuttuvan liian myöhään: olin jo unohtanut, mistä heidän saaman takin hain. En edes lähtenyt etsimään hukkunutta takkia, joka saattoi olla samassa naulassa tai ehkä takkia ei ollut mukana ollenkaan, turvoksissa olevan narikan perukoilta, vaan kerroin, että takin voi hakea seuraavana päivänä hotellin respasta mihin aikaan vain haluaa. Siitähän sitä kimmastuttiin ja lähdettiin useiden kirosanojen ja sormimerkkien kera sekä täytettiin Nightlifen facebook-viestin täyteen korvausvaatimuksia, haukkumisia ja muita mielensä pierahduksia. Toinen pariskunnan osapuolesta oli fiksumpi ja pyysi, voisinko katsoa takkia sieltä, mistä hän muistelee minun toisen takin hakeneen. Sehän onnistui helposti ja löysinkin takin ylähyllyltä. Harmillisesti esitellessäni takkia asiakas ei sitä tunnistanut. Ilman takkia joutui asiakas lähtemään. Myöhemmin selvisi, että takissa oli kuulemma tulenpolttama reikä, minkä perusteella takki loppujen lopuksi varmistettiin oikeaksi. Juuri tämän takia en uhraa muiden asiakkaiden kustannuksella aikaa takkien etsimiseen: vaikka takki olisi oikea, niin asiakas sitä kuitenkaan aina tunnista.
Toista takkia en hukannut, vaan asiakkaan narikkalappu oli kadoksissa. Musta nahkatakki tietysti. Noudatin samaa kaavaa kuin aikaisemminkin ja ilmoitin asiakkaalle, että voi hakea takkinsa hotellin respasta, jos narikkalappua ei löydy. Tätä toistettiin noin kaksikymmentä kertaa, jonka jälkeen asiakas poistettiin muutenkin ahtaan narikan edustalta pihalle. Takki löytyi tuntia myöhemmin syystä, mitä en voi kertoa (tämä oli asiakkaasta riippua syy) ja vein takin pihalla kiukuttelevalle asiakkaalle. Eikä mitä - siellähän se kiukutteli vielä samasta takista puolenkin tunnin päästä, jolloin ovella ollut portsari yritti osoittaa, että takki oli jo asiakkaan päällä. Tämän tajuttuaan haluttiin puhua minun kanssa ja sopivan hetken koettaessa kävin kuuntelemassa, mitä asiakkaalla oli sanottavana. Hän halusi kuulla, miten olin takin löytänyt, johon vastasin rehellisesti.
- Niin varmaan, älä valehtele, tuli vastine vastaukseeni.
Huoh.
Koska kyseessä oli sukulaiseni (Hämeenlinnassa tosin kaikki ovat toistensa pikkuserkkuja), hän on myös Facebook-kaverini, joten taksijonosta oli vielä laitettu meikäläisen seinälle: "Harvoin laitan, mutta olet niin mulkku ja voit painua vittuun. Onnea sulle." Sillä lailla. Jääköön tämä muistoksi minulle datavirtaan viimeisestä työyöstäni.
Yksi asiakas jäi minulle mieleen ylitse muiden. Herralla oli termin "muskelit" kireimmässä muodossa olevat lihakset, röyhkeimmät viikset mitä olen ikinä nähnyt, nahkahattu, navan paljastava tanktop-paita ja niin kireät housut, että myötätunnosta omiinkin kiveksiin sattui. Vaikka jyrkkä hetero olenkin, niin tässä oli tyyliä. Teki mieleni sanoa oikein ääneen moinen kohteliaisuus, mutta nykypäivänä oikein tiedä olisiko se ollut korrektia. Mikäli herra ei kuulunut seksuaalivähemmistöön, niin sitten minä olen maailman epävarmin heteromies pukeutumisen perusteella. Harmillisesti paikalla ei ollut yhtään punaniskajunttia, koska olisin halunnut nähdä heidät kiemurtelemassa ristiriitaisten tunteiden vallassa: toisaalta mieli tekisi mollata, mutta helvetti, kun tyypillä on paksummat hauikset kuin itsellä reidet. Mielensäpahoittajat huom. tarkoitukseni ei ole kategorisoida seksuaalivähemmistöjä stereotyyppisiin kuvaelmiin eikä oikeuttaa kulttuurinomimista heteroille, vaan puhtaasti osoittaa kohteliaisuus tulematta leimatuksi "suvakiksi". Tietysti tänä päivänä tällaiset kohteliaisuudet vahvistetaan rasistisiksi vasta valtaväestön siihen reagoitua Twitterissä, joten minulla ei ole mitään keinoa varmistaa tekstiäni rasistittomaksi ennen päivitykseni julkaisua. Kyseinen asiakas vitsailee itsekin Facebook-sivullaan asunsa välittämästä mielikuvasta, mistä syystä oletan, että kirjoitukseni ei loukkaa häntäkään. Herra olisi voinut olla Finlaysonin lakanoissa poseeraamassa ja ymmärtääkseni kyseisten lakanoiden nimi on Tom of Finland, mikä toisaalta henkilönä vaikutti merkittävästi homokulttuuriin. Vaikea olla pyllistämättä yhteen suuntaan, kun kumartaa toiseen. Tai siis...
Loppuyöstä monet asiakkaat havahtuivat todellisuuteen ja hyväksyivät tosiasian, että Nightlife todellakin lopettaa vuosikymmenien jälkeen toimintansa. Tosiasioiden kieltäminen on toki oikeutettua, koska ainakin tässä kylässä baarien hautajaiset yleensä tarkoittavat ylösnousemusta seuraavalla viikolla eri nimellä, tapeteilla ja lippuhinnalla. Nightlifen tiloihin ei toista baaria henkilökunnalle kerrottujen perusteella tule. Siinä sitä sitten lohduteltiin kyynelehtiviä naisia ja jaettiin voimahaleja herkistyneille miehille. Yksi miesasiakas jopa luikautti henkilökunnalle runonpätkän työyön päätteeksi.
DJ Artsi oli päässyt vetämään haluamansa ysäri-illan viimeiseksi, mikä sopi hyvin Nightlifen lopettajaisiin. Sinä vuosikymmenenä ravintolakulttuuri eli viimeistä kultakauttaan laman hännillä ja uuden nousun mukana. Illan päätti viittä vaille pilkkua palohälytys, jonka odotetusti laukaisi DJ:n sumutettua koko mesta täyteen savua. Onneksi Nightlifen palohälyttimet osoittavat laukeamisen suoraan itse merkkivalolla ja varmistus tähän tuli välittömästi hotellin respasta.
Se oli sitten siinä. Itsekin juhlistin vappua aamuyöstä työyön jälkeen yhdellä kevytkola-vesi-soda-sekoituksella. Nightlife-urani päättyi seitsemään vuoteen ja tästä matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja. Paljon hyviä ja vähemmän huonoja kokemuksia, jotka kaikki aika on kullannut hauskoiksi tarinoiksi. Henkilökohtaisesti olen ylpeä siitä, että sain työskennellä Nightlifen ovimiesten ja DJ:iden kanssa, koska he ovat olleet työssään koko minun aikuisikäni ajan ja täten alansa kokeneita konkareita ja rehellisyyden nimissä vähän väsyneitäkin jo (No okei, kävin kyllä pari kertaa alaikäisenäkin Tiffanyssa). Todennäköisesti tästä eteenpäin seuraavilla ovilla tulen olemaan se "vanha konkari", kun Nightlifessa olen ollut portsariporukan noviisi lyhyimmällä tasan 18 vuoden työkokemuksella. Todennäköisesti itseäni elättävä ammattiurani muuttuu takaisin viikonloppuiseksi harrastukseksi, mikä toisaalta ei ole ollenkaan pahasta - mikäli kukaan minua edes huolii töihin.
Nightlife ja edeltäjänsä Tiffany, on ollut yksi pitkäikäisimmistä yökerhoista Hämeenlinnassa ja sen poistuminen paikallisesta baaritarjonnasta on baarikulttuurillisesti merkittävää - jopa surullista. Syitä Nightlifen sulkemiseen on yhtä monta kuin syistä keskustelevia osapuoliakin, joten niiden ruotiminen ei lopu koskaan. Varmaa on se, että lopputulos on monien eri syiden lopputulema eikä yhden syyn poistaminen olisi vaikuttanut tähän millään tavalla. Kenenkään ei tarvitse potea syyllisyyttä ja märehtiä, mitä olisi voinut tehdä toisin pelastaakseen ravintolan tulevaisuuden.
Suuri kiitos myös asiakkaille kaikista näistä illoista ja öistä. Samalla tavalla kuin olen henkilökunnan kanssa kokenut yhtä jos toista, niin olen myös asiakkaidenkin kanssa. On ollut mukavia ja ärsyttäviä asiakkaita, kohteliaita ja työni mahdollistavia huonosti käyttäytyviä sekä avarakatseisia ja takakireitä. Suurin osa on päässyt sisälle ja pieni osa on jäänyt ulkopuolelle. Minä en kanna kaunaa enkä muistele pahalla huonojakaan tilanteita - poislukien muutama tapaus. Kaikki näistä ovat kuitenkin rikastuttaneen minunkin elämänkokemusta. Eipähän tarvitse katsella reality-sarjoja televisiosta, kun niitä on päässyt seuraamaan ihan vuorovaikutteisestikin ansaiten vähän rahaakin.
Rest in Peace Nightlife (Tiffany)
Kuva: Miikka Salmenoja 2018 Julkaistu luvalla.
Yökerho avattiin jo seitsemältä illalla, mikä sopii ajan henkeen hyvin nyt, kun yökerhojen ja pubien eroavaisuutta ei voida enää mitata aukioloaikojen perusteella. Paikallehan ei eksynyt alkuillasta kuin muutama asiakas ihmettelemään paikan sulkemispäätöstä ja pari kaupunginvaltuutettua, keitä eivät näköjään normaalien asiakkaiden säännöt koskeneet mitenkään, kun vahtimestarikorvausta ei osattu maksaa tullessa eikä mennessä - vaikka aiheesta ystävällisesti huomautettiin. Kuvastaa loistavasti paikallisia päättäjiä ja heidän oletuksiaan omasta kärpäsenpaskan kokoisesta arvovallastaan, vaikkakin ainoat tekemänsä päätökset koskevatkin käräjillä tuomittujen poliitikkojen pelastamiseen tarkoitettujen laittomien keräysten järjestämistä kyseenalaistaen koko oikeusjärjestelmä.
Työt varsinaisesti alkoivat kymmenen aikaan illalla, kun jengiä alkoi siirtymään sisätiloihin. Yhdentoista aikaan olikin jo täysi tohina päällä paikalta karkailevien asiakkaiden ja sisään pyrkivien välimaastossa. Tästä tulikin mieleen. En voi ymmärtää mitenkään päin sitä, kuinka korttimaksamisen sanotaan olevan paljon nopeampaa kuin käteismaksamisen. Ei ole! Edes silloin, kun kassapääte toimii normaalisti, mitä Nightlifen kassapääte ei ole ikinä tehnyt. Eikö juuri Nightlife-urani kiireisimpänä yönä perkeleen romu löydä itsestään toiminnon, joka hidastaa kassatyöskentelyä entisestään. Ei ollut kaukana mielipuolinen ilkivalta, kun kone viidennenkymmenennen kerran ilmoittaa toimintojansa piilotelle: "jos kuittikone hidastelee, niin tarkista kuittikoneen tila!", jota näytettiin tarkkisluokkalaisten lukutaitoakin väheksyen 15 sekuntia - joka maksun yhteydessä. Ei auttanut kuittien tulostusten lopettaminen, koneen uudelleenkäynnistys eikä mistään löytynyt virheilmoitusten estämiseen liittyvää nappia. Onneksi porukkaa rupesi vaihtumaan jo heti alkuillasta, niin sain piilotettua teknisen vian poislähtevien asiakkaiden takkien hakuun.
Narikassa työskentely oli muuten suorastaan loistokasta. Ei siinä kerennyt paljoa mitään funtsimaan, kun riepuja liikuteltiin edestakaisin. Rupesi tosin tuntumaan turhalta työltä, kun takki tuotiin ja kohta sama takki vietiin. Yhden takin hukkasin, koska se oli tippunut muiden takkien noudon yhteydessä. Ja kyllä, tippunut takki siirrettiin vertikaalisessa suunnassa narikan ylähyllylle, mutta valitettavasti asiakaspariskunta huomasi yhden takin puuttuvan liian myöhään: olin jo unohtanut, mistä heidän saaman takin hain. En edes lähtenyt etsimään hukkunutta takkia, joka saattoi olla samassa naulassa tai ehkä takkia ei ollut mukana ollenkaan, turvoksissa olevan narikan perukoilta, vaan kerroin, että takin voi hakea seuraavana päivänä hotellin respasta mihin aikaan vain haluaa. Siitähän sitä kimmastuttiin ja lähdettiin useiden kirosanojen ja sormimerkkien kera sekä täytettiin Nightlifen facebook-viestin täyteen korvausvaatimuksia, haukkumisia ja muita mielensä pierahduksia. Toinen pariskunnan osapuolesta oli fiksumpi ja pyysi, voisinko katsoa takkia sieltä, mistä hän muistelee minun toisen takin hakeneen. Sehän onnistui helposti ja löysinkin takin ylähyllyltä. Harmillisesti esitellessäni takkia asiakas ei sitä tunnistanut. Ilman takkia joutui asiakas lähtemään. Myöhemmin selvisi, että takissa oli kuulemma tulenpolttama reikä, minkä perusteella takki loppujen lopuksi varmistettiin oikeaksi. Juuri tämän takia en uhraa muiden asiakkaiden kustannuksella aikaa takkien etsimiseen: vaikka takki olisi oikea, niin asiakas sitä kuitenkaan aina tunnista.
Toista takkia en hukannut, vaan asiakkaan narikkalappu oli kadoksissa. Musta nahkatakki tietysti. Noudatin samaa kaavaa kuin aikaisemminkin ja ilmoitin asiakkaalle, että voi hakea takkinsa hotellin respasta, jos narikkalappua ei löydy. Tätä toistettiin noin kaksikymmentä kertaa, jonka jälkeen asiakas poistettiin muutenkin ahtaan narikan edustalta pihalle. Takki löytyi tuntia myöhemmin syystä, mitä en voi kertoa (tämä oli asiakkaasta riippua syy) ja vein takin pihalla kiukuttelevalle asiakkaalle. Eikä mitä - siellähän se kiukutteli vielä samasta takista puolenkin tunnin päästä, jolloin ovella ollut portsari yritti osoittaa, että takki oli jo asiakkaan päällä. Tämän tajuttuaan haluttiin puhua minun kanssa ja sopivan hetken koettaessa kävin kuuntelemassa, mitä asiakkaalla oli sanottavana. Hän halusi kuulla, miten olin takin löytänyt, johon vastasin rehellisesti.
- Niin varmaan, älä valehtele, tuli vastine vastaukseeni.
Huoh.
Koska kyseessä oli sukulaiseni (Hämeenlinnassa tosin kaikki ovat toistensa pikkuserkkuja), hän on myös Facebook-kaverini, joten taksijonosta oli vielä laitettu meikäläisen seinälle: "Harvoin laitan, mutta olet niin mulkku ja voit painua vittuun. Onnea sulle." Sillä lailla. Jääköön tämä muistoksi minulle datavirtaan viimeisestä työyöstäni.
Yksi asiakas jäi minulle mieleen ylitse muiden. Herralla oli termin "muskelit" kireimmässä muodossa olevat lihakset, röyhkeimmät viikset mitä olen ikinä nähnyt, nahkahattu, navan paljastava tanktop-paita ja niin kireät housut, että myötätunnosta omiinkin kiveksiin sattui. Vaikka jyrkkä hetero olenkin, niin tässä oli tyyliä. Teki mieleni sanoa oikein ääneen moinen kohteliaisuus, mutta nykypäivänä oikein tiedä olisiko se ollut korrektia. Mikäli herra ei kuulunut seksuaalivähemmistöön, niin sitten minä olen maailman epävarmin heteromies pukeutumisen perusteella. Harmillisesti paikalla ei ollut yhtään punaniskajunttia, koska olisin halunnut nähdä heidät kiemurtelemassa ristiriitaisten tunteiden vallassa: toisaalta mieli tekisi mollata, mutta helvetti, kun tyypillä on paksummat hauikset kuin itsellä reidet. Mielensäpahoittajat huom. tarkoitukseni ei ole kategorisoida seksuaalivähemmistöjä stereotyyppisiin kuvaelmiin eikä oikeuttaa kulttuurinomimista heteroille, vaan puhtaasti osoittaa kohteliaisuus tulematta leimatuksi "suvakiksi". Tietysti tänä päivänä tällaiset kohteliaisuudet vahvistetaan rasistisiksi vasta valtaväestön siihen reagoitua Twitterissä, joten minulla ei ole mitään keinoa varmistaa tekstiäni rasistittomaksi ennen päivitykseni julkaisua. Kyseinen asiakas vitsailee itsekin Facebook-sivullaan asunsa välittämästä mielikuvasta, mistä syystä oletan, että kirjoitukseni ei loukkaa häntäkään. Herra olisi voinut olla Finlaysonin lakanoissa poseeraamassa ja ymmärtääkseni kyseisten lakanoiden nimi on Tom of Finland, mikä toisaalta henkilönä vaikutti merkittävästi homokulttuuriin. Vaikea olla pyllistämättä yhteen suuntaan, kun kumartaa toiseen. Tai siis...
Loppuyöstä monet asiakkaat havahtuivat todellisuuteen ja hyväksyivät tosiasian, että Nightlife todellakin lopettaa vuosikymmenien jälkeen toimintansa. Tosiasioiden kieltäminen on toki oikeutettua, koska ainakin tässä kylässä baarien hautajaiset yleensä tarkoittavat ylösnousemusta seuraavalla viikolla eri nimellä, tapeteilla ja lippuhinnalla. Nightlifen tiloihin ei toista baaria henkilökunnalle kerrottujen perusteella tule. Siinä sitä sitten lohduteltiin kyynelehtiviä naisia ja jaettiin voimahaleja herkistyneille miehille. Yksi miesasiakas jopa luikautti henkilökunnalle runonpätkän työyön päätteeksi.
DJ Artsi oli päässyt vetämään haluamansa ysäri-illan viimeiseksi, mikä sopi hyvin Nightlifen lopettajaisiin. Sinä vuosikymmenenä ravintolakulttuuri eli viimeistä kultakauttaan laman hännillä ja uuden nousun mukana. Illan päätti viittä vaille pilkkua palohälytys, jonka odotetusti laukaisi DJ:n sumutettua koko mesta täyteen savua. Onneksi Nightlifen palohälyttimet osoittavat laukeamisen suoraan itse merkkivalolla ja varmistus tähän tuli välittömästi hotellin respasta.
Se oli sitten siinä. Itsekin juhlistin vappua aamuyöstä työyön jälkeen yhdellä kevytkola-vesi-soda-sekoituksella. Nightlife-urani päättyi seitsemään vuoteen ja tästä matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja. Paljon hyviä ja vähemmän huonoja kokemuksia, jotka kaikki aika on kullannut hauskoiksi tarinoiksi. Henkilökohtaisesti olen ylpeä siitä, että sain työskennellä Nightlifen ovimiesten ja DJ:iden kanssa, koska he ovat olleet työssään koko minun aikuisikäni ajan ja täten alansa kokeneita konkareita ja rehellisyyden nimissä vähän väsyneitäkin jo (No okei, kävin kyllä pari kertaa alaikäisenäkin Tiffanyssa). Todennäköisesti tästä eteenpäin seuraavilla ovilla tulen olemaan se "vanha konkari", kun Nightlifessa olen ollut portsariporukan noviisi lyhyimmällä tasan 18 vuoden työkokemuksella. Todennäköisesti itseäni elättävä ammattiurani muuttuu takaisin viikonloppuiseksi harrastukseksi, mikä toisaalta ei ole ollenkaan pahasta - mikäli kukaan minua edes huolii töihin.
Nightlife ja edeltäjänsä Tiffany, on ollut yksi pitkäikäisimmistä yökerhoista Hämeenlinnassa ja sen poistuminen paikallisesta baaritarjonnasta on baarikulttuurillisesti merkittävää - jopa surullista. Syitä Nightlifen sulkemiseen on yhtä monta kuin syistä keskustelevia osapuoliakin, joten niiden ruotiminen ei lopu koskaan. Varmaa on se, että lopputulos on monien eri syiden lopputulema eikä yhden syyn poistaminen olisi vaikuttanut tähän millään tavalla. Kenenkään ei tarvitse potea syyllisyyttä ja märehtiä, mitä olisi voinut tehdä toisin pelastaakseen ravintolan tulevaisuuden.
Suuri kiitos myös asiakkaille kaikista näistä illoista ja öistä. Samalla tavalla kuin olen henkilökunnan kanssa kokenut yhtä jos toista, niin olen myös asiakkaidenkin kanssa. On ollut mukavia ja ärsyttäviä asiakkaita, kohteliaita ja työni mahdollistavia huonosti käyttäytyviä sekä avarakatseisia ja takakireitä. Suurin osa on päässyt sisälle ja pieni osa on jäänyt ulkopuolelle. Minä en kanna kaunaa enkä muistele pahalla huonojakaan tilanteita - poislukien muutama tapaus. Kaikki näistä ovat kuitenkin rikastuttaneen minunkin elämänkokemusta. Eipähän tarvitse katsella reality-sarjoja televisiosta, kun niitä on päässyt seuraamaan ihan vuorovaikutteisestikin ansaiten vähän rahaakin.
Rest in Peace Nightlife (Tiffany)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)