Mut jos mä pidän huolta kaveristani?

Ei hätää, ei hätää. Täällä ollaan vielä hengissä ja hyväntuulisena. Työvuorojakin on lusittu siellä täällä, mutta valitettavasti työsopimusten kaikenkattavat vaitiolopykälät ovat sitoneet kielen kantojani. Tiedä uskallanko edes ystävilleni kertoa, missä olen viikonloppuja seisoskellut. Myönnän kuitenkin myyneeni sieluni vuokratyöfirmoille, jotka ovat puettu vartiointiliikkeen asuun. Ja niin suurin sanoin kuin näitä arvostelinkin aikaisemmin. No, kaikissa meissä asunee pieni hypokraatti.

Olen kirjoittanut kesän aikana toistakymmentä erilaista yleisluonteista päivitystä, mutta valitettavasti niistä on uupunut se vähäinenkin särmä, mitä olen aikaisemmissa saanut aikaiseksi. Ovat siis jääneet luonnosvaiheeseen. Luovuusvajeen myötä olen harjoittanut itsetutkiskelua ja tullut siihen lopputulokseen, että mielenlaadulleni luonnoton hyväntuulisuus on pilannut motivaationi kirjoittaa. Hämäläisille kun positiivisista ja iloisista asioita ilmaiseminen on rehentelyä, jota tulee välttää kaikin voimin ja tavoin. 

Törmäsin kuitenkin tässä taannoin työvuorossa kommenttiin, joka osui suoraan hermokimppuun aiheuttaen äkillistä verenpaineen nousua sekä sydämentykytystä ja siten sai runosuoneni sykkimään:

- Mutta jos mä pidän huolen kaveristani? / Mä otan kaverista vastuun.

Myönnettäköön, että edellä kirjoitettu kommentti on asiakkaille luontainen argumentti, jolla yleensä yritetään saada mukana oleva kaveri joko sisään baariin tai sitten pysymään baarissa. Asiakkailla, kuten ihmisillä yleensä, on oikeus arjesta irtirepivään tyhmyyteen vapaa-ajallaan, mutta tiettyjen kommenttien tautologinen esiintyminen vain yksinkertaisesti käy vähän hermojen päälle.

Ja kyllä näitä kaverista huolehtelijoita onkin nähty. Oksennusryöpsähdys tai pöytään nukahtaminen eivät saa minkäänlaisia toimenpiteitä aikaan illan huoltajissa. Joskus hiukan vähemmän iloisena ja lopputuloksesta etukäteen tietoisena olen päästänyt tällaisen parivaljakon sisälle ja päätynyt myöhemmin taluttamaan ensin pöytään nukahtaneen asiakkaan pihalle ja sen jälkeen kantanut kaverinsa päätöksistä ja teoista vastuunottaneen samalle puolelle ulko-ovea. Kyllä on ilme ollut kuin peuralla ajovaloissa, kun haen vastuunottajan tanssilattialta kesken juuri onnistuvien peliliikkeiden. Nykyään olen kiltimpi ja sanon heti, että mikäli kaverinsa ei pysty itse ottamaan vastuuta omista teoistaan, baari tuskin on hänelle soveltuva hoitolaitos.

Tämä voi kuitenkin mennä vielä pahemmaksi, jos vastuunottaja vetoaa omaan auktotiteettiinsa tosissaan ja viestii loukkauksen mahdollisuudesta, mikäli hänen maineensa vaakalaudalle laittava uhrautuminen sivuutetaan. Että mun tekisi mieli avata sanainen arkkuni ja kertoa, kuinka vähän välitän hänen kärpäsenpaskankokoisesta arvovallastaan ja kuinka hän ei ole oikeustoimikelpoinen edes päättämään oman perseensä pyyhkimisestä. Onneksi mä olen kuitenkin lupsakka kaveri.

Ah, taas on parempi mieli, minkä myötä aivojeni verbaliikkakeskuksen verenkierto tyrehtyy. Enköhän nyt syksyn kaamoksen iskiessä minuun ja asiakkaisiin jutun juurta rupea taas irtoamaan. Tai sitten rupean vain kertomaan baarialalla tapahtuvista iloisista asioista. Tirsk!