Työmanian riepoteltavana

Olen viimein matkalla takaisin elävien kirjoihin Hämeenlinnan epätodellisesta antimaailmasta - yöelämästä. Olen aikaisemmin kirjoittanut, että portsarit voivat inhimillisesti ja ilman oikeudenkäyntikuluja suorittaa maksimissaan kolme yötä putkeen töitä. Neljä yötä on sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden rajalla koikkelehtimista ja yli viiden yön putkea merkataan pääkallolla, jossa on henkselit ristissä päällä. Takanani on nyt 16 yötä, joista vain kaksi oli vapaata ovelta.

Fiilis on ollut kuin menninkäisellä: aamuvalon hiipiessä kortteleihin olen piiloutunut peiton alle ja noussut vasta iltapäivällä. Iltapäivät olen piilotellut neljän seinän sisällä vältellen ulkoilmaa parhaani mukaan. Illalla taas ilmansaasteiden värittäessä horisontin väriskaalan eri taajuuksilla olen raahautunut takaisin ovelle.

Onneksi olemme kesän kynnyksellä, jolloin auringonvalo saa paikallisten valon tarpeen täytetty ylitsevuotavasti. Käytännössä tämä näkyy epänormaalina hymyilemisenä ja sosiaalisena käytöksenä. Mikäli näin pitkän putken joutuisi talven pimeydessä tekemään, niin portieerin mielen takaisin tuomiseen tarvittaisiin melko voimakkaita sähköshokkihoitoja. Valitettavasti kuitenkin viikkojen kuluessa tässä luonnollisessa valosaasteessa ihmisten toleranssi kasvaa ja pian mikään luksimäärä ei riitä tyydyttämään hämäläisen tarpeita. Sitten alkaa taas känkkäränkkäily.

Itselläni tällainen työponnistus näkyy normaalisti käyttäytyvälle asiakkaalle vain vähän roikkuvampina silmäpusseina. Kaikki menee hyvin, kun kaikki käyttäytyy hyvin. Sen sijaan pieniä poikkeavuuksia saattaa ilmetä, kun huonostikäyttäytyviä yksilöitä tulee eteen. Onneksi työvuosien varrella olen oppinut tuntemaan itseäni, niin ennakoin nämä ongelmatilanteet normaalia herkemmin. Asiakkaan ongelmanaiheuttamistodennäköisyysprosentti voi normaalisti olla jopa 50 eli hän voi käyttäytyä loistavasti tai täsmälleen päinvastoin yhtä suurella todennäköisyydellä, mutta tässä työputkessa ongelmanaiheuttamistodennäköisyysprosentti voi olla vain 25. Tämä ovelta käännytysherkkyys on enemmänkin asiakkaan suojelemista varten. Muussa tapauksessa keltaisen lehdistön otsikoissa saattaisi olla seuraavanlaisia tekstejä: “Portsari puri asiakasta pohkeeseen” tai “Järjestyksenvalvoja pyörtyi kesken työillan. Syy liian korkeassa verenpaineessa”.

Vaikka oma työurani onkin ollut paikka paikoin aika kivikkoista ja vaikeimman kautta kulkemista, niin kyllä on paljon opittukin - nimittäin omasta itsestäni. Nyt kun hermojen kipupisteet ovat olleet yliherkässä tilassa, niin monet pienen pienet asiat saavat ne sähköttämään pulssia nostattavia viestejä aivoihin. Ovissa roikkumiset ja pelikoneiden nappuloiden liian terävät läpsimiset ovat miltei ylivoimaisia pinnan kiristäjiä. Terävät äänet saavat ajatuksen keskittämään itsensä äänilähdettä kohden, jolloin jokainen saatanan jaa-napin näpäytys sekoittaa keskittymiskyvyn. Kuinka vaikeaa se voi olla painaa nätisti sitä nappulaa? Älä pelaa niitä pelikoneita, jos hermot eivät kestä muutaman euron menetystä. Onneksi mä olen niin zen, että sain pidettyä ajatukseni itselläni.

Loppuun vielä kevennys noin kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta.

Viimeinen känninen miesasiakas oli saatu pihalle raskaan työillan päätteeksi, mutta hänellä oli kuulemma typötyhjään narikkaan jäänyt jotain. Juupaseipäs-dialogia päättyi siihen, että yritin työntää hänet ovelta kauemmaksi, että saisin ulko-oven lukkoon. Lukitsemisyrityksiä oli useita. Toiseksi viimeisellä kerralla raivohulluuden partaalla tuumasin:

- Älä laita kättä oven väliin. Kohta sattuu.

Työnsin asiakkaan kauemmaksi ja löin oven kiinni.

- AI SAATANA, kuului oven toiselta puolelta.

Asiakas oli työntänyt kätensä varoituksesta huolimatta oven ja karmin väliin. Avasin ovea sen verran, että asiakas sai kätensä irti.

- Mähän sanoin, että sattuu, sanoin kiristyneiden hampaideni välistä samalla heristäen etusormea.

Sain oven viime hetkellä kiinni, kunnes hermoni pettivät. Pompin tasajalkaa sisäpuolella ja manasin niin maan perkeleesti. Joskus vain viimeinen kiristys on liikaa.

Nuorisoa laidasta laitaan ja vähän ylikin

Pidin tarkoituksenmukaisesti pidemmän tauon viime kirjoituksesta antaakseni tarpeeksi painoarvoa tapahtuneelle. Vähemmän tarkoituksenmukaisesti olen ollut nyt viisi yötä putkeen töissä, joten päivät ovat kuluneet verenpaineen tasaamiseen. Onneksi pahimmat tapaukset ovat pysyneet poissa, koska yli kolmen yön työvuororännit ovat melkoista uhkapeliä työhyvinvoinnin ja asiakkaiden terveyden suhteen. Tiedä, milloin on viimeinen kierros menossa pinnan kiristämisessä.

Olen aikaisemmin kertonut, että nuorison (18-23-vuotiaat) käyttäytyvät pääsääntöisesti paremmin kuin ikinä. Käyttäytymisjanan päät ovat sen sijaan menneet pidemmälle, joten huonokäytöksiä junnuja on vähemmän, mutta ne harvat ovat sitäkin vaikeampia. Tähän yhtälöön kun lisätään se, että portsari on ensimmäinen nuorison kohtaama auktoriteetti, jolla on hioutunut pelisilmä kaikella mahdolliselle velmuilulle ja kieroilulle ja joka vähät välittää yksityishenkilön koskemattomuudesta, niin järkytys on taattu.

Paikassa, jossa työsken… jossa olen paikalla työaikaan, on narikka vessojen vieressä ja narikasta näkee saliin suhteellisen hyvin. Ensimmäisen työyönä kolliduo tuli narikan viereen hämärästi näkyvän lasiseinän taakse juomiaan siemaillen. Käytän heidän olemuksestaan sellaista termiä kuin “rikollinen oleskelu”, joka näkyy kilometrien päähän pahansuopana ajatuksenjuoksuna. Toinen kaveruksista meni vessaan ja toinen tuli hakemaan takkeja.

- Mä otan kaverinkin takin ja vien sen tuonne vessaan, sanoi toinen pojista.

Toinen kaveruksista tuli ulos vessasta hetken kuluttua ja yritti hiippailla liian “muina miehinä” -näköisenä. Askeleet seurasivat minusta kauimmaisen seinän rajaa n. 5cm päässä.

- Pysähdy. Mitä ikinä sinulla onkaan tuon takin alla, niin viet sen takaisin saliin, tai saat vaatteiden sisäisen pesun, sanoin hoomoilaselle.

- Ei mulla mitään täällä ole, vastasi rysän päältä kiinni jäänyt

Seuraavaksi tartuin herran takkiin epämääräisesti erkanevasta kohdasta ja ravistelin voimallisesti tuopinmuotoista möykkyä. Kuulin pienen kuohahduksen käyvän. Viesti meni perille.

Toisena yönä ravintolan edustalle tuli neljän hengen nuorisolauma käyttäytyen innostuneille orangeille tyypilliseen tapaan. 18-vuotiaat ovat siitä raskaita, että he ovat viimein katkaisseet henkisen napanuoran vanhempiinsa, jolloin kaljalla saavutettua humalatilaa pitää korostaa epäoleellisesti “määkin haluun huutaa, määkin olen kännissä”-toiminnalla. Kaksi nuorta nelikosta tuli sisään, jolloin napautin molemmille muistutuksen hyväkäytöksisyydestä. Tämän jälkeen tuli toinen kaksikko, joista toinen oli edelleen aikaisemmin mainitsemassani teatterihumalassa puhuen sekavia ja ajaen vartaloonsa epäsymmetrisesti.

- Sinä et pääse sisään, kun olet niin humalassa.

Kolli selvisi siltä seisomalta ja kohdisti harittavat silmänsä minuun.

- Ei, ku mä vaan esitin.

- Siinä tapauksessa onneksi olkoon. Hyvin esitetty. Palkinnoksi saat pysyä pihalla.

- Älä nyt, mä vaan esitin

Asianajajan rooliin mukautuva kaverinsa puuttui peliin.

- Miksi hän ei pääse?

- Koska hän on kännissä, toistin.

- Eikä ole, miksi hän ei pääse sisään?

Tätä jatkui hetken aikaa. Lopputuloksena molemmat kaksikosta olivat pihalla yrittäen repiä ja potkia lukittua ravintolan etuovea.

Liiallisen humalatilan määrittely on yksi vaikeimmista hommista, mitä portsarilla on huolimatta siitä, että sen jokapäiväisyydestä. Tähän ei sovelleta mitään promillerajaa eikä ulkoisen olemuksen ristiaskeleita. Toiset pystyvät ohjaamaan kroppaansa hyvinkin promillepitoisessa sumussa, kun taas toiset ajavat jalkansa ensimmäisen paukun jälkeen kohti lähintä poikkeamaa lattiassa. Tämä herra kuului jälkimmäiseen tapaukseen. Itse humalatila ei ollut kova, mutta sen aiheuttamat seuraukset olivat riittävät.

Kaksikko yritti sisään vielä 10 minuutin päästä uudelleen.

- No, mitä nyt, vastasin ovenraosta.

- Me tultaisiin sisään, vastasi toinen ulos lentäneistä.

- Mähän sanoin, että te ette pääse tänään sisään.

- Tota, ei me olla tänään edes käyty täällä.

Että mun tekisi mieli välillä nostaa asiakkaat polvelle ja hakata perseet ruvelle.

Kolmantena yönä tuli sisään vastaavanlaiset tapaukset. Muutaman hengen seurue, josta ensimmäinen huusi kovaan ääneen:

- TJENARE!

Hän huomasi ilmeestäni välittömästi huudettuaan, että nyt ei mennyt putkeen.

- Otetaas uudelleen, vastasin

- Tjenare. tuli vastaus.

Pojat olivat oppineet jo tavoille: he pitivät suunsa liioitellun tiukasti kiinni ja keskittivät harhaiset katseensa yhteen pisteeseen.

Jossain vaiheessa porukan metriheikki viidellä polvinivelellä päätyi tupakille mennessään naamalleen katuun. Tupakin poltettuaan hän pyrki sisälle.

- Ei kyllä enää. Nyt ollaan aika humalassa.

- En ole, tuli vastaus.

- Älä viitsi, sähän sukelsit tuonne katuun melko lahjakkaasti äsken.

- Se oli vaan harha-askel, vastasi hujoppi.

Keskustelua jatkettiin pidemmälle siitä syystä, koska keskustelu eteni eikä vastapuoli sortunut suuresti vihaamaani juupaseipäs-väittelyyn. Antamaani väittämään tuli aina uusi tuore vastaus selkeästi artikuloiden. Lisäksi herra väisti sisään tulleita uusia asiakkaita ja piti suunsa kiinni asiakaspalvelun ajan. Tämän jälkeen dialogia jatkui

- Voitko tehdä jonkin testin. Mä voin vaikka seisoa yhdellä jalalla minu…

- ÄLÄ saatana tee sitä, sä olet taas pian uudelleen naamallasi tuolla, napautin ennen vahinkoa.

- No, anna joku matematiikan kysymys.

- Mikä on 27 kuutiojuuri? tuumasin nopeasti

Narikkaan tuli 15 sekunnin hiljaisuus, jonka rikoin kertomalla vastauksen.

Päästin nuoren kuitenkin sisään. Miksi? Tärkein oli se, että hän pystyi ottamaan huomioon muut asiakkaat. Toiseksi tärkein oli se, että hän pystyi aitoon vuoropuheluun, joka tänä päivänä on sukupuuttoon kuolevaa toimintaa. Minua ei niinkään kiinnosta humalatila, vaan se, että asiakas pääsee kotiin asti ehjin nahoin ja herää seuraavana päivänä sekä ymmärtää ja uskoo henkilökunnan puhetta, kun sen aika on.

Ikäviä uutisia Hämeenlinnan ravintolamaailmasta

Minulle on muodostunut perin ristiriitainen fiilis väkivaltaa kohtaan. Pohjimmiltani haluan, että väkivaltaa ei esiintyisi missään muodossa ikinä missään. Tällaiseen väkivallattomaan yhteiskuntaan Suomi ja sen kansalaiset pääasiassa pyrkivätkin. Valitettavasti äärirakastava ja pahaatarkoittamaton ympäristö on utopiaa. Ja välillä tuntuukin siltä, että jotkut ihmiset joutuvat tasapainottelemaan todellisuuden ja satumaan välillä laittaen oman turvallisuutensa likoon.

Viime lauantaina (6.5) Hämeenlinna joutui uutiskynnykselle. Keskustaan ajoi poliisien Vaasasta käännyttämä bussi, jonka kyydissä oli “jalkapallofaneja”. Fanit päättivät jalkautua ja suunnata kohti lähintä baaria. Matkalla baariin mielipahaa purettiin liikennemerkkeihin ja rakennustyömaan aitoihin. Muutamat itsetunto-ongelmaiset olivat naamioineet todennäköisesti sukurutsaiset kasvonsa kommandopipoihin. Nämä ns. fanit pitivät käyttäytymisensä kuitenkin anniskelumahdollisuuden alapuolella, jolloin eteen saatiin huurteiset. Helsingissä varmaan myydään ykkösolutta, koska melko nopeasti ensimmäisten siemausten jälkeen todellinen luonne tuli esiin. Tarjoilija kävi huomauttamassa metelistä…

Kuvittele itsesi tarjoilijan asemaan. Kävelet kohti huonosti käyttäytyviä asiakkaita ja huomautat heille metelistä ja pyydät heitä olemaan hiukan hiljempaan. Seuraavaksi tajuat lattian ja vaatteesi olevan aivan märkä. Kosketat kasvojasi ja tunnet pulppuavan haavan. Meteli ympärillä on kova, mutta tunnut itse olevasi kaukana siitä, vaikka olet kaiken keskellä. Et tunnista kättäsi enää. Miksi se on näin punainen?

Paskiaiset pahoinpitelivät pahasti tarjoilijan siltä seisomalta, kun hän pyysi olemaan hiljempaa. On vaikea kertoa, mitä mieltä olen tästä. Toisaalta harmittelen, etten ollut paikalla kahvilla, koska olisin voinut auttaa. Toisaalta taas oli minun onni, etten ollut, koska muuten tapauksessa olisi kolmen törkeän pahoinpitelyn sijaan neljä sellaista. Minulle on iskostunut sellainen ajatus päähän, että baarimikot ovat ihmisiä, joita kunnioitetaan ja jotka nauttivat koskemattomuutta kuppilassa kuin kuppilassa. Minä en yksinkertaisesti siedä ajatusta, että näin ei voisi olla. Tapahtunut on suorastaan vastenmielinen.

Oman työkokemukseni perusteella voin sanoa, että väkivalta on määrällisesti vähentynyt mutta ne harvat tapaukset raaistuneet. Ravintolassa tappelutkin vaativat yleensä kaksi osapuolta, jotka yleensä ovat “antaneet oman suostumuksensa” koetukseen. Ymmärrän etäisesti, vaikkakaan en hyväksy, väkivaltaa ammattirikollisten “työkaluna”, mutta väkivallan käyttö itseisarvona tai mielipahansa ilmaisemisessa tuntemattomia kohtaan ovat käsityskyvyn ulkopuolella.

Väkivaltaa vieroksuvassa yhteiskunnassamme on väärin lyödä ensin tai jälkeen. Lyödä saa ainoastaan “samaan aikaan” lopettaaksesi oikeudettoman hyökkäyksen. Kun kuvittelen itseni tämän tarjoilijan housuihin tapahtuneeseen tilanteeseen, niin minulla ei ole mitään realistisia keinoja huomauttaa huonosta käyttäytymisestä siten, että voisin olla itse turvassa - ainakaan mitään sellaisia keinoja, mistä en joutuisi itse korvausvelvolliseksi. Mikäli kommandopipopäiset apinat rupeisivat riehumaan, niin voin kerran huutaa kauempaa rauhoittumiseen liittyvän käskyn, jonka tottelematta jättäminen johtaisi bud spencermäiseen -kohtaukseen. Huolimatta hauskasta mielikuvasta tapahtumat olisivat todella rumaa katsottavaa ja mikä tärkeintä, varmasti väärin lakiopillisessa mielessä.

Tässä on väkivallattoman yhteiskunnan ydinongelma: aina löytyy joku, joka on valmis käyttämään rajumpaakin väkivaltaa. Ja tällaisen väkivallan käyttö väkivaltaan tottumattomassa maailmassa lamauttaa kohteensa ja ympäristönsä perin voimakkaasti. Pikkurikollisten ajatuksenjuoksun tuntien nyt on varmaan ihan yliäijä olo, kun saatiin väkivaltaa vieroksuva baarimikko pahoinpideltyä sairaalakuntoon. Helppohan se on kenen tahansa hakata ihminen, kun hyväksikäyttää hänen hyväuskoisuuttaan.

Mikäli tämänkaltaisia tapauksia rupeaa tulemaan enemmän, niin kyllä siihen löytyy kompensointimahdollisuuksia. Suosittelen, että nämä “fanit” suuntaisivat ensi kerralla bussinsa sellaiseen kaupunginosaan Hämeenlinnassa kuin Käikäälä, josta löytynee tyyppejä, jotka eivät pahastu moisesta käytöksestä.

Paljon jaksamista kyseisen kuppilan baarimikolle ja muulle henkilökunnalle. Toivottavasti tämä jää yksittäistapaukseksi ja tekijät saavat mahdollisimman kovan tuomion. En yksinkertaisesti siedä ajatusta, että mukaville ihmisille käy huonosti.

Hämeen poliisilaitos: “Hämeen poliisilaitos pyytää keskustan alueella noihin aikoihin [6.5.2017 klo. 21 ja 22 välillä] olleilta henkilöiltä havaintoja linja-autolla liikkeellä olleen seurueen liikkumisista keskustan alueella ja tekemisistä tutkinnassa olevan tapahtuman aikoihin. Mahdolliset havainnot tai muut asiaan liittyvät tiedot voi ilmoittaa Hämeen poliisille vihjepuhelinnumeroon 0295 414 222 tai sähköpostitse osoitteeseen: vihjeet.hame@poliisi.fi”.

Linkkejä tapahtuneeseen:

Hämeenlinnan paikallislehti: Hämeen Sanomat

Ilta-Sanomat

Poliisin tiedote

Edit 9.5.2017: Kävin kyseisessä baarissa kahvilla ja huomasin siellä melko yksinäisen grogilasin, joka  oli nimetty: parane pian -rahasto.

Tekotestosteronin löyhkää

Menneellä työviikolla baariin eksyi nuorien miesten trio juhlistamaan viimeisen jäsenen juuri alkanutta täysi-ikäisyyttä. Poikien menoa katsellessa ja juttuja kuunnellessa minulle tuli hiukan kateellinen ja toisaalta hyvin ärsyyntynyt fiilis. Kateellinen olin heidän voittamattomuuden tunteestaan ja ärsyyntynyt yliäijäkompleksistaan.

- Joo, kato sitten kun sulle tulee jotain, niin soita mulle, niin mä hommaan äijät paikalle, saneli yksi vanhemmista duon jäsenistä palleaa jännittäen.

- Kiitti, mut en mä varmaan tarvii, kun mä voin soittaa omillekin frendeille. Ei ole vielä tappeluita tullut eteen, missä ei olisi pärjätty.

- No nää äijät onkin tositilanteita varten. Siis sellaisia missä on kyse elämästä ja kuolemasta…

Ai kamala, mitä juttuja. Yritin keskittyä lukemaani kirjaan parhaani mukaan, mutta vuoropuhelu hiippaili silti korviini. Onneksi DJ laittoi musiikkia kovemmalle, niin loppukeskustelujen pääkohdat jäivät kuulematta. Nuorille (alle 25-vuotiaille) annan anteeksi tämän, koska ollaanhan sitä juuri katkaistu henkinenkin napanuora äitiin ja maailman risteykset näyttävät vihreää joka suuntaan. Mutta kun keskustelijat ovat iältään yli neljäsosa vuosisadan, niin sitten tekisi mieli antaa korvatillikat jokaiselle ja muistuttaa aikuistumisesta.

Vuosia sitten toisessa yökerhossa työskennellessäni baariin oli pesiytynyt yli neljäkymppisiä miehiä, joiden CV oli monipuolinen ja pitkä. CV-tekstin tilalla tosin oli otsikko “rikosrekisteri”. Herrat istuivat ympäripäissään tavisten seurassa ja katsoivat toisiaan hyväksyvästi päätään nyökkäillen. Välillä piti madaltaa ääntä ja vetää fistpumpit. Jokainen lause alkoi sillä samalla vatsajännityksellä ja lyhyellä matalalla murinalla kuin aikaisemmin mainituilla nuorilla.

- Jos tulee jotain, niin kerro mulle.

Kaikki sanat mitä suusta tuli ulos aloitettiin aavistuksen liian pitkillä vokaaliäänteillä tai sylkäisevillä konsonanteilla. Virkkeet ovat lyhyitä, koska kaikki sanottava pitää sanoa yhdellä henkäisyllä, jonka aikana pitää pystyä pitämään keskivartaloa hivenen tiukempana, jotta äänitaajuuteen tulee tietynlaista madaltumista. Jossain vaiheessa toinen ammattimiehistä tuli luokseni.

- Tooni hei, voiko tätä juomaa juoda?

- Miksei voisi?

- Nooku toi yksi puliukko tarjosi sen mulle?

- Niin?

- Joos se kato yrittää myrkyttää mut?

- Miten ja miksi kukaan haluaisi myrkyttää sinut?

- Noo kato, kyllä sä tiedät!

Välillä asiakkaiden lauseet vetää vähän sanattomaksi. Sanotaan kuitenkin, että ymmärrän poliisien määrärahojen supistamisen vallan mainiosti. Ei näistä todellista vaaraa ole.

Sitten tulee lempi-ihmisryhmäni keski-ikäiset miehet. Heillä ei ole ammattivalintansa eikä ikänsä takia minkäänlaista tekosyytä käyttäytyä yliäijämäisesti. Luontainen testosteronintuotanto on jo laskusuhdanteessa ja henkinen minä vaatii kompensoimaan tätä laskua eleillä ja sanoilla. Onneksi he kuvittelevat kaikkien muidenkin olevan yhtä epävarmoja sosiaalisesta statuksestaan, jolloin yksioikoinen rehellisyys vyöryttää heidät raiteiltaan totaalisesti:

- Mitäs jos mä vedän sua turpaan? kysyy herra keski-ikäinen.

- No, sitten mä varmaan saan turpaani.

- Lähdetäänkö jo kotia päin? kysyy portieeri lähellä kello neljää.

- Mitäs jos en lähde?

- Sitten sä varmaan nukut täällä.

- Nyt on aika lähteä.

- Mitäs teet, jos en lähde?

- En mitään. Poliisit sinut saa sitten hakea pois.

- Tapellaanko?

- Tappele keskenäs, mulla on kirja kesken.

Jos eläisimme toisenlaisessa valtiossa, niin käyttäisin 50-luvun peruskoulunopettajan ongelmaoppilaan hoitokeino: tukistamista, korvatillikkaa tai oikein vaikeiden tapausten kanssa karttekepin virkaa toimittavaa vinyylipatukkaa. Valitettavasti kuitenkin yhteiskunnassamme suositaan väkivallatonta ratkaisutapaa. Eikä aina fyysinenkään palaute toimi halutusti. Asiakas saattaa uloslennettyään tuumata, että hän ei  hyvää hyvyyttään vain viitsi tehdä mitään portsarille, vaikka halutessaan voisi tuhota hänet totaalisesti.